© Lestadiolaisuus.info
Mauri Kinnunen
Artikkeli on julkaistu SRK:n vuosikirjassa Tulevaisuuteen ja toivoon vuonna 2000.
Maaliskuun seitsemäntenä päivänä 1999 tuli kuluneeksi sata vuotta merkittävän lestadiolaisen maallikkosaarnaajan Juhani Raattamaan kuolemasta. Vaikka kristillisyydessämme ei haluta korottaa ketään "Herran viinimäen työntekijöistä" jalustalle, on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan ennen uskoneitten elämänvaiheita ja opetusta.
Juhani Raattamaa syntyi Tornion Lapissa Kaaresuvannon pitäjän Kuttaisen kylässä 12.9.1811. Hänen vanhempansa viljelivät pientä uudistaloa. Kodissa oli Juhanin lisäksi viisi muuta lasta. Juhani Raattamaan vanhemmat olivat vakaita ihmisiä. Isä koitti elämässään noudattaa Jumalan lain vaatimuksia, mutta tuli masentavaan lopputulokseen: muut kuin pienet lapset eivät tule autuaiksi. Äidistään Juhani Raattamaa on kertonut: "Äitini hellät ja lämminhenkiset opetukset vaikuttivat tosin sydämessäni johtamatta kumminkaan mihinkään todelliseen parannukseen ja pelastukseen."
Viisitoistavuotiaana Juhani Raattamaa sairastui vakavasti ja joutui suureen sielunhätään. Hän näki kuoleman ja helvetin avoimena edessään. Tervehdyttyään hänestä tuli synkkämielinen. Vuonna 1829 Lars Levi Laestadius koulutti nuoren Raattamaan Kaaresuvannon katekeetaksi eli kiertokoulun katekismusopettajaksi. Laestadiuksen käsityksen mukaan Juhanilla oli erinomaiset opettajan lahjat. Avioliiton hän solmi Eeva Lassintytär Alatalon (1814-1885) kanssa vuonna 1832. (Zidbäck 1947, 402; Zidbeck 1985, 15-16)
Kaaresuvannon herätysten alkuvaiheessa myös Juhani Raattamaa koki uskonnollisen murroksen. Parannuksen armon hän sai talvella 1846 kuunnellessaan kirkossa Laestadiuksen saarnaa. Tapahtumaa hän muisteli kevättalvella 1847 laatimassaan kertomuksessa seuraavasti: "Muutaman viikon perästä piti provasti rukouksia kirkossa. Siloin olin minä suurella häpeemisellä mennyt kirkkoon ja silloin tuli myös suri ilo. Sitte kuin minä ilon tunsin ja Jesus rakaudellansa minulle ilmestyi, niin minun täytyi uskoa, jos en oliskaan tatonut ja semoisten kambpausten kautta on Jumala minun muttanut ja saatanut kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen. En minä enä tahto elä itselleni, vaan sille joka minun edestäni kuollut on ja joka minun väkivallalla ryöstänyt kadotuksesta. Murhella minun täyty muista vieläkin, että minä suurin syndisten seasa olen ja etten minä kostu vaan hitaasi kaidalla elämän tiellä. Huonoin minä vissisti olen christittyin seurasa syndein paljouden tähden." (Raattamaa 1976, nro 1; Zidbeck 1985, 16-18)
Kun Laestadius ehdotti lähetyskoulun perustamista Jukkasjärven (nykyisen Vittangin) Lainion kylään keväällä 1847, hän suositteli opettajaksi Juhani Raattamaata. Näin alkoi opetustoiminta, joka pian herätti huomiota myös Ruotsin rajojen ulkopuolella ja jonka seurauksena herätys levisi nopeasti usean valtakunnan alueelle. (Zidbeck 1985, 19-22; Lohi 1989, 257-261)
Jo herätysten varhaisvaiheessa Juhani Raattamaalla oli keskeinen rooli evankeliumin työn järjestämisessä. Laestadiuksen kuoltua 1861 "lähetystoimen" johtaminen siirtyi ikään kuin luonnostaan hänelle. Raattamaan kodista Kaaresuvannon Saivomuotkassa tuli moniksi vuosiksi Pohjolan kristillisyyden keskus. (Zidbeck 1985, 26-29; Lohi 1989, 330-335, 393-401))
Raattamaa piti kirjeitse yhteyttä työtovereihinsa ja eri seurakuntien lestadiolaiskristittyihin. Kirjeissään hän kertasi opetuksensa keskeisiä kohtia, kehotti ja neuvoi. Raattamaan kirjeet oli yleensä osoitettu yhdelle tai useammalle nimeltä mainitulle lestadiolaiskristitylle, mutta lähes poikkeuksetta ne oli tarkoitettu laajemman vastaanottajapiirin luettaviksi. Niitä saatettiin lukea seuroissa saarnojen ohella. (Raittila 1976, 6)
Raattamaan asema herätysliikkeen keskeisenä henkilönä aiheutti sen, että hänen kirjeitään koottiin ja säilytettiin. Niistä kirjoitettiin myös jäljennöksiä, aluksi hartauslukemisiksi ja myöhemmin todistuskappaleiksi syntyneissä sisäisissä kiistoissa. Juhani Raattamaan kirjeitä on säilynyt kaikkiaan runsaat 300 kappaletta. (Raittila 1976, 6-7)
1860-luvun alusta lähtien Raattamaa liikkui laajasti saarnamatkoilla. Matkakohteina olivat useimmin Tornion- ja Muonionjokilaakson seurakunnat, Jällivaara, Kittilä ja Koillis-Lappi. Vuonna 1873 hän vieraili Kalixin seurakunnassa ruotsinkielisen väestön keskuudessa. Kuusi vuotta myöhemmin Raattamaa teki yhdessä Erkki Antti Juhonpietin (1814-1900) kanssa saarnamatkan Ouluun. Kaupungin maneesilla toista viikkoa jatkuneissa seuroissa kerrotaan olleen 2000 seuravierasta. Raattamaan käynti merkitsi Oulun seudun lestadiolaisuuden vahvistumista ja voimistumista. Vuosina 1880 - 1884 Raattamaa teki kolme saarnamatkaa Koillismaalle. Raattamaa oli keskeisenä vaikuttajana lestadiolaisuuden kehitykseen vaikuttaneissa Alkkulan (1875) ja Matarengin (1886) sekä myöhemmin Lannavaaran kokouksissa. (Raattamaa 1976, nrot 69, 134, 137, 206; Pentikäinen 1969; Raittila 1976, 136; Kupsala 1995, 35; Talonen 1999, )
Kun Raattamaan maallinen vaellus päättyi Saivomuotkassa 7.3.1899, oli Pohjolan kristillisyys levinnyt kahdelle mantereelle. Kirjeessään amerikkalaiselle Francis Natanael Proutylle 9.2.1898 Raattamaa oli ihastellut herätyksen leviämistä: "Minä olen nähnyt tämän kristillisyyden alkavan sinapin siemenestä, köyhässä ja laihassa Lapinmaassa yli viisikymmentä vuotta takaperin, ja nyt se on puuna, jonka oksat on ylettyneet yli valtamerien aina Amerikaan saakka. Että häätyy sanoa: O, Immanueli kuinka lavia on sinun armos." (Raattamaa 1976, nro 303; Zidbeck 1985, 31)
Juhani Raattamaan opetuksessa nousi esille samoja asioita, jotka olivat keskeisiä myös Martti Lutherin opetuksessa. Lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheessa Raattamaa tutustui Lutherin postilloihin ja etsi niistä neuvoja opillisiin kysymyksiin. Tuohon aikaan Lutherin postilloita myös luettiin seuroissa Raamatun ja Laestadiuksen saarnakarttojen ohella. (Raattamaa 1976, nro 109; Zidbeck 1985, 97)
Vaikka Raattamaa arvosti Lutherin kirjoituksia, hän piti ensisijaisena auktoriteettinaan Raamattua. Raattamaan säilyneissä kirjeissä ja kirjoituksissa on vain kahdeksan suoranaista viittausta Lutheriin. Laestadiuksen kirkkopostillan esipuheessa hän toteaa lain kuulumisesta kristityille: "Ehkä Lutherus ja Laestadius ovat panneet Moseksen lain kirkkosaarnoissansa ojennusnuoraksi semmoisille kristillisille seurakunnille, jotka lihan jälkeen elävät, että Jumalan vanhurskaus lain kautta kurittaisi Kristuksen tykö, uskolla vastaanottamaan syntein anteeksisaamisen Jesuksen nimen ja veren tähden, niin myös Kristuksen vanhurskauden, joka on puhdas häävaate Jumalan kirkasten kasvoin edessä, vieläpä voimat hengen kautta kuolettaa lihan työt. Näille vanhurskautetuille ei ole laki pantu, sanoo Paavali. Mutta emmepä sen tähden ilman laitta ole. Meillä on Kristuksen laki, joka sanoo, että me meitämme keskenämme rakastaisimme. Kristuksen rakkaus vaatii kaiken jumalattoman menon hylkäämään.² (Raattamaa 1900, III; Zidbeck 1985, 98-99)
Kun Amerikan lestadiolaisten keskuudessa puuhattiin Lutherin Vähän Katekismuksen uutta laitosta, puolusti Raattamaa vanhan apostolisen uskontunnustuksen perinnettä ja Lutherin käyttöön jättämää sananmuotoa: "Mutta kuin Lutherus ei ole tätä sannaa astui alas helvettiin jättännyt uskon tunnustuksesta pois. Niin olkoon meidän maallikkoin tähden tällä Euroopassa liikumatta." (Raattamaa 1976, nro 134; Zidbeck 1985, 100)
Vuonna 1880 Amerikan Suomalainen Kirjallisuuden Seura lahjoitti Raattamaalle luterilaiset Tunnustuskirjat. Niiden esipuheesta Raattamaa löysi kuvauksen Martti Lutherin uudestisyntymisestä. Tämän pohjalta hän rohkaisi lestadiolaiskristittyjä: "Usko ja ole vapa ostettu lauma Ala Torniosa. Riemuitse hengesä pästettynnä pahasta omasta tunnosta priskotus veren kautta. En puhu Jesuksen ristin viholisile, joita on siellä ja täällä, vaan uutesta syntyneille christityille, jotka ovat ahtan portin kautta, se on uskon kautta ristinnaulitun päälle, ovatpa suuresta murhesta tullet iloiseksi niin kuin Herran opetus lapset Pääsiäis iltana. Vieläpä opetus isä Lutherus munkkina ollesans oli vuosittain murhesa ja epäilyksisä, mutta yhtä äkkiä Poloknan (Bologna) kaupunkisa tuli terveksi ja iloiseksi kuin syntyi uutesta uuten elämän. Sitteppä vasta oikein hänen sielusans kirkastui tämä Raamatun sana että vanhurskas pitää elämän uskosta. Syntyipä hän vielä papiksi ja uuten kirkon rakentajaksi jossa met nyt olema. Tähän ej hän kyenyt lukemisela, vaan tarvitsi Jumalasta syntyät papiksi. Kehoitan teitä rakkat veljet ja sisaret lujana pysymän teitän kallimasa uskosanne, jotka asutte maalla ja kaupunkeisa. Jo näkyy ijankaikkisuten ihana ranta jossa pian yhten tulema. Sillä voitto on tullut Karitsan veren kautta, amen" (Raattamaa 1976, nro 138, Zidbeck 1985, 101)
Sekä Lutherilla että Raattamaalla vanhurskaus tarkoittaa yhteyttä Kristuksen ja Jumalan kanssa. Päästäkseen yhteyteen ja sovintoon Jumalan kanssa ihmisen täytyy saada syntinsä anteeksi. Synti ei merkitse Lutherille eikä Raattamaalle ensi sijassa synnillisiä tekoja, vaan koko ihmisen mielialaa epäuskon tilassa. Tuossa tilassa koko luonnollisen ihmisen tahto on turmeltu ja hänen elämänsä keskipisteeksi on tullut Jumalan sijasta ihminen itse. Uskonpuhdistuksen perustotuuksia oli juuri synnin todellisuuden ja syvyyden paljastaminen. Ihmisen ja Jumalan välillä on synti ja sen seurauksena syyllisyys. Kaikki synti on viime kädessä aina rikos Jumalaa vastaan. Ihminen on synnin vuoksi Jumalan vihan alainen. Jumalan viha on jumalallisen pyhyyden vastavaikutus syntiä vastaan. Kuitenkin Jumalan vihan takana on pyhä rakkaus, joka säälii tuomion alaisia valmistaen ja tarjoten sovitusta.
Nämä ajatukset heijastuvat myös Raattamaan saarnoissa: "Mutta tietäkäät se ettei Herra pitä teitä valapattoiset rangaisematta, ja kaikki riivattuin ihmisten seurakumppanit pikaisesti Jumalan vihaan tulesa palavat. Ei jumala anna ylön kauvan itsiänsä pilkata, silloin kuin tet vähimän luulette niin rangaistus langee päälenne. Kirves on jo pantu hetemättömäin puitten juurelle. Malttaka mielene ja tunteka teitän kallis etsikko aikane ennen kuin ijankaikkisuuten pimijä yö teitä käsittää. Noskaa ylös unesta ja tuntekaa teitän kauhia epä uskonne ja älkäät pitäkö itsiänne mahtottomana Jumalan armoon, sillä Jumalan Isän sydän halkee laupiutesta ja hän tullee juosten teitän kaulane. Malttakaa ainoastansa mielene te tuhlaja pojat ja tyttäret, ettäkös näje, että isän huoneesa on kyllä leipää. Ettäkös näje, että kristityt nautitsevat iloa ja rauhaa Pyhäsä Hengesä." (Raattamaa 1976, nro 68; Zidbeck 1985, 102-104)
Luther teroitti, ettei vanhurskaus johdu ihmisen omasta aloitteesta ja tahdosta. Jumala lähestyy ihmistä sanansa kautta ja tarjoaa sovintoa ja yhteyttä. Lutherin käsityksen mukaan ihminen ei voi omilla töillään ansaita syntien anteeksisaamista. Anteeksisaaminen edellyttää, että ihmisessä on herännyt surua synneistä ja anteeksisaamisen tarvetta. Anteeksiannolla tulee Lutherin mukaan lohduttaa sellaista ihmistä, jonka sydämessä Jumala on saanut synnyttää katumusta ja vanhurskauden nälkää. Anteeksiantamus ei kuitenkaan merkitse lupaa synnin tekemiseen.
Myös Raattamaan julistuksessa yksilön vanhurskauttaminen perustui aina Jeesuksen sovitustyöhön puolestamme. Hän viittasi toistuvasti Jeesuksen kärsimään sijaisrangaistukseen, joka tuottaa sovinnon: "Mutta pian täytyy vanhan aatamin laskea katuvaisten ja uskovaisten kuolemattoman hengen lentämään ylös taivaaseen siihen paratiisiin, johon Siionin tyttären kuningas meni pitkänäperjantaina ryövärin kanssa. Ja nyt seisovat paratiisin portit avoinna kaikille katuvaisille ja uskovaisille syntisille. Eivät synnit enää paina kuolemaan sinua eikä muita katuvaisia ja uskovaisia, sillä ne ovat Herran Jeesuksen painaneet maata vasten yrttitarhassa ja Hän kantoi ne Golgatan mäelle ja vajotti ne alas hautaan." (Raattamaa 1976, nro 21; Zidbeck 1985, 104-108)
Jumala tekee herättävää työtään monella tapaa, mutta syntejä anteeksi antava Kristus on löydettävissä seurakunnassaan. Luther vakuutti, että kristityille on jätetty valta antaa syntejä anteeksi Herran nimessä tai pidättää ne: "Tämä voima on Herralta Kristukselta alkunsa saanut ja sitten meille ihmisille jäänyt, erinomattain niille, jotka ovat virassa ja kutsutut evankeliumia saarnaamaan, s.o. parannusta ja syntein anteeksi saamista Jeesuksen nimeen julistamaan. Tämä valta on jokaisella kristityllä, koska Kristus on meidät tehnyt osallisiksi voimastaan ja vallastaan." Lutherin kirjoituksia avainten vallasta ovat lestadiolaiskristityt käyttäneet puolustautuessaan muiden opillisia syytöksiä vastaan. Lestadiolaisuudessa on katsottu Lutherin tavoin, ettei kukaan tule osalliseksi armosta ja anteeksisaamisesta ilman maan päällä olevaa seurakuntaa. (Zidbeck 1985, 108-110)
Lutherin teologian ja hurskauselämän ydin oli salattu yhteys Kristuksen kanssa. Raattamaa löysi Lutherin kirjoista tähän pohjautuvan käsityksen "elävästä" sanasta, joka oli hänen opetuksensa ydinkohtia. Käsityksen mukaan Kristuksen ääni kuuluu Pyhän Hengen saaneiden välityksellä. Raattamaa opetti, että ihminen saa sydämeensä Pyhän Hengen lahjan vastaanottaessaan Jumalan armon evankeliumin sanassa. Kristus puhuu ruumiinsa (= seurakuntansa) välityksellä. (Zidbeck 1985, 113-117)
Lutherin opetuksessa vanhurskauttaminen liittyi selvästi seurakuntaoppiin. Oikeaan seurakuntayhteyteen tullaan syntymällä. Lutherille Kristuksen kirkko oli samalla kertaa sekä näkyvä että näkymätön. Hänen käsityksensä mukaan seurakunta pysyy näkymättömänä epäuskoiselle, mutta avautuu Pyhän Hengen kautta uskovalle.
Myös Juhani Raattamaa puhui Raamatun ja Lutherin hengessä seurakunnasta samanaikaisesti näkyväisenä ja näkymättömänä: "Ei uskoton maailma sen tähden näe uskovaisten puhdasta elämää, mutta uskottomain oma vanhurskaus kyllä kiiltää maailman joukon silmissä, Mutta älkää oudoksuko te uskovaiset. Hamasta Johannes kastajan ajasta niin tähän päivään asti on Kristus ja Hänen laumansa ollut tuntematon maailmalle, niinkuin Herra todistaa: ei maailma teitä tunne. Te tuntemattomat maailmassa, rohvaiskaamme sydämemme uskomaan Herran Jeesuksen viattomuus viattomuudeksemme ja Hänen vanhurskautensa vanhurskaudeksemme, että puhtaina ja lumivalkioina valaistuina Karitsan verellä saamme yhteen tulla siinä suuressa kirkkokokouksessa ijankaikkisuuden ihanalla rannalla yhdistetyllä äänellä soittaen Herralle, sanoen amen, hallelujaa." (Raattamaa 1976, nro 57; Zidbeck 1985, 118-123)
Lutherille kansankirkko oli lähetystyökenttää: "Maailma ja kansan suuri joukko ovat ja pysyvät ei-kristittyinä, vaikka ovatkin kastettuja ja kutsutaan kristityiksi." Juhani Raattamaan mielestä uskovat, Kristuksen hallitsemat sydämet muodostavat hänen seurakuntansa. Raattamaa ei kuitenkaan asettunut kielteiselle kannalle kansankirkkojärjestelmään nähden. Sen sijaan hän piti uskovien työtä kirkon sisällä luonnollisena ja toivottavana. Tässä hän seisoi Lutherin opin linjalla. (Zidbeck 1985, 126-127)
Raattamaa pohti uskovien asemaa kansankirkossa käsitellessään Kuopion piispan Gustaf Johanssonin esittämää arvostelua: "Hän kuuluu tuomitsevan lahkolaisiksi lutheerilaisia seurakuntia ja heränneitä pappeja, vieläpä hän morkkaa Laestatiusta joukkonensa, jolle seurakunnalle taivaan valtakunnan avaimet annetut itseltä Herralta Kristukselta, ja käytäntöön pantu jo Laestadiuksen aikana, joita taivaan valtakunnan avaimia pelkäävät suruttomat piispat ja papit, sillä se seurakunta, joka on Pyhästä Hengestä osalliseksi tullut, ei anna avaimia (suruttomille) piispoille ja papeille, mutta yhdistettynä elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, saattavat kristityt piispat ja papit hoitaa taivaan valtakunnan avaimia; vielä saarnavirka elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, tarvitsee käyttää taivaan valtakunnan avaimia." (Raattamaa 1976, nro 264; Zidbeck 1985, 127-128)
Vaikka Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson hyökkäsi voimakkaasti lestadiolaisuutta vastaan, Raattamaalla oli Johanssonia kohtaan anteeksiantavainen mieli: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi. Vieläpä häpäisee provasti Laestadiusta." Hän torjui myös ajatukset kirkosta eroamisesta: "Pispa Johansson häväisee Luterialaisia seurakuntia pohjosessa Suomessa ja Ruotissa, vieläpä solvaa lahkolaisiksi semmoisia seurakuntia jotka ovat pysyneet Lutherilaisen kirkon helmassa. Pysykääme rakaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetan eli pannala ahistetan." (Raattamaa 1976, nrot 266, 269; Zidbeck 1985, 128)