Paavo Viljasen kirje Janne Vänskälle 14.11.1939

(noin kaksi viikkoa ennen talvisodan syttymistä)

Taustaa NL:n ulkoministeri Vjatseslav Molotov ja Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropp olivat solmineet 23.8.1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu etupiirijaosta itäisessä Euroopassa. Suomi kuului jaon mukaan NL:n etupiiriin. Tämän jälkeen Neuvostoliitto oli vaatinut neuvotteluja Suomen kanssa ehdottaen alueiden luovuttamista Kannakselta sekä sotilastukikohtaa Hangosta. Suomi ei ollut suostunut NL:n vaatimuksiin. Toinen maailmansota oli syttynyt jo aikaisemmin Saksan hyökättyä Puolaan 1.9.1939. Tilanne näytti Suomen kannalta todella uhkaavalta.

Viljasen kirjeestä heijastuu kaikesta huolimatta syvä luottamus siihen, että Jumala ei ole hyljännyt omiaan ja tulee varjelemaan Suomen kansaa vaikeissakin oloissa. Myös kansan yksimielisyys yli puoluerajojen käy ilmi kirjeestä. Kirjeen kirjoittajalla ja vastaanottajalla oli lämmin keskinäinen luottamus, joka oli syntynyt Paavo Viljasen toimiessa pappina 1931 - 1933 Pohjois-Karjalassa Kontiolahdella. Saarnaaja Janne Vänskä oli kotoisin Kontiolahden naapuripitäjästä Liperistä ja hän sai parannuksen armon asuessaan Joensuussa vuonna 1933.

Jumalan terve!

Olipa kallista, kun muistit. Kiitoksia vain kortistasi. Vai siellä Sinä olet jossakin rajanpinnassa, sitä minä tässä jo joskus arvelinkin, kun johduit mieleeni. lhmettelet tietenkin, kun saat tämän minun kirjeeni kotikunnailta. Pienen ikäni olen kulkenut "sotahullun" kirjoissa niin, että entinen reserviupseerikoulun johtajakin, kun vuosien perästä sattumoisin tapasin hänet kertausharjoituksissa, sanoi: "Tehän olette se sotahullu pastori."  Ja nyt minä yhtäkaikki istun täällä kotona, kun m i e h e t ovat menossa.

Onko tämä enää laitaa? On tässä täytynyt toisenkin kerran raapia korvantaustaa,  kun eivät minuakin kutsuneet palvelukseen. Vaikka olinkin jo tuolla jossakin , jonne Kuhmalahden miesten oli määrä kokoontua, vieläpä toimin isona viskaalinakin, vallan marssiosaston johtajana, herra luutnantti, näet. Juuri näin minua kivesti vapaussodankin aikana. Olin silloin 13-vuotias urho. Pyrin ensinnä Saarijärven suojeluskuntaan. Ei huolittu. Menin sitten kotiin, Karstulaan - Siellä otettiin vartiomieheksi ja taisi olla perunankuorintaan, mutta ei vain laskettu rintamalle, vaikka mieli paloi. Mene tiedä, nythän sitä ehkä pelkäisikin luotisateessa,  mutta silloin ei. Tässä ei kai lopulta auta muu kuin Sven Duvan keino: "Kun muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan...

Eipä sillä: kyllähän täällä kotioloissakin on tärkeää tehtävää. Kotialueenhan mieliala lopulta ratkaisee taistelevan joukonkin kohtalon. Ajatellapa vain maailmansodassa esim. Saksan ja Unkarin armeijoja. Niitä ei lyöty kentällä, vaan mieliala murtui miesten kotona, siviiliväestön keskuudessa. Siitä koitui vamma rintamajoukkoihinkin, niiden moraaliin, josta taasen riippuu 90%:sti koko taistelukunto. Tällä hetkellä mieliala on erinomainen maassamme.

Täällä entisessä "punaisessa” Hämeessäkin. Kaikki puhaltavat yhteen ja samaan hiileen. Tekisi mieleni melkein lähettää joku "Kansan Lehden" numero, jotta näkisit, miten lämpimästi sekin kannattaa maanpuolustusta. Olenpa ollut maan puolustusjuhlassa puhumassakin erään tamperelaisen sosialistijohtajan kanssa. Rauhassa ja rakkaudessa vielä juhlan jälkeenkin puhelimme tästä asiasta, eikä tahtia haitannut ensinkään se, että olin suojeluskuntapuvussa. Sanon suoraan,  että mies piti vallan erinomaisen puheen. On tämä ihmeellistä. Kova koettelemus on jälleen näyttänyt toteen, että sittenkin, kaikesta ulkonaisesta huolimatta, jossakin syvällä,  sydänten uumenissa on olemassa tunto kohtalonyhteydestä, yhteenkuuluvaisuudesta samaan kansaperheeseen, jonka Jumala on pannut asumaan ja rakentamaan tällä tärkeällä maailmankulmalla. On tapahtunut kuin välistä kydöllä: sen hiillos kytee syvässä lumen ja hangenkin alla.

Minä näen jo tässä yksimielisyydessä tulevan päivän sarastuksen. Suomen kansan ehtoo ei ole vielä tullut. Jos ylipäänsä tämä maailma vielä seisoo. Tuollaista ihmeellistä yksimielisyyttä Jumala, jolta se on, ei anna kansalle, jonka tuho on huomispäivänä. Hän antaa sen sille, jota Hän vielä aikoo armossaan käyttää tehtäviinsä. Kuitenkin tähän täytyy oitis lisätä, että Jumala ei menettele näin siksi, että me olisimme sen jollakin tavoin ansainneet. Meidän ansiomme olisi näet tuomio ja rangaistus. Mutta Hän ei tee meille meidän ansioittemme, vaan oman laupeutensa mukaisesti.

Tehtävämme ja asemamme on tavattoman vaikea, mutta samalla kunniakas. "Hakkapeliittain marssissa" sanotaan: 'Iske, iske eestä Euroopan, synnyinmaan ja maailman." Uljaasti sanottu, muttaa ei yhtään liikaa. Noin oli kolmikymmenvuotisessa sodassa. Se oli taistelua kristillisyyden  ja omantunnon vapauden puolesta. Ja tuo taistelu toi siunauksen, jota me olemme tähän asti nauttineet. Samoista arvoista on nytkin kysymys. Ja jos Suomi sortuu, luhistuu koko maailma, ensinnä Pohjoismaat ja niin edelleen koko Eurooppa.

Yksimielisyys ei ole suinkaan ainoa "toivoni perustus." Eipä suinkaan! Raamatun perusteella olen vakuuttunut siitä, että rakkaan isänmaamme kattoa kannattavat parannuksen tehneet, armosta autuaat Jumalan lapset - ei taaskaan heidän ansioittensa vuoksi, vaan Jumalan isällisen laupeuden tähden, jota Hän on saanut heille osoittaa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan kansa on Herran silmäterä. Sodoman ja Gomorrankin Jumala olisi varjellut tuholta, jos siellä olisi ollut edes kymmenen vanhurskasta. Toisekseen Jumala armahtaa kansaamme ja varjelee sen kaikesta pahasta niiden tähden, jotka tosin eivät vielä ole löytäneet Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, mutta yhtäkaikki sitä etsivät. Heille Jumala pidentää armonaikaa. Ja kun kerran perillä ollaan, niin kaikki ovat varmaan tallella, kukaan ei puutu. Kertausharjoituksistakin aina joku on poissa, mutta Jumalan iltataptossa ovat kaikki ne läsnä, joiden olla pitääkin. Mekin, veljeni rakas, jos kaikessa huonoudessamme ja raadollisuudessamme pidämme kiinni kalleimmasta uskostamme loppuun asti. Siunaan Sinua Herran Siionista. Syntisi ovat anteeksi Herran Jeesuksen sovintoveressä. Saatat - niinkuin veljemme Toivo Leppänen "sieltä jostakin" kirjoitti - "asetakin altakin sanoa Jumalalle: "Isä, rakas Isä, hoida omaa lastasi tämänkin päivän yli". Kalliisti ovat silloin asiamme, missä lienemmekin.

Kuuntelimme juuri sotilasiltahartautta. On mukavaa, kun niitä radioidaan. Saamme siten olla aivan kuin samassa tilaisuudessa monien reserviläisten kanssa. Kunpa vain kaikille miehille olisi puhumassa todella uskovia pappeja ja kristittyjä. Eihän meidän miesten sielu elä suinkaan joistakin hurskaista toivomuksista, tms. Me tarvitsemme vahvaa ruokaa. Yksinkertaista ja korutonta julistusta synneistämme, mutta myös siitä anteeksiantamuksesta, joka perustuu Siionin orjantappuroilla kruunatun Kuninkaan voittoon Golgatalla ja pääsiäispäivänä. "Autuas on se mies, jonka synnit ovat anteeksiannetut. "En minä tosin tahdo tällä Jumalaa neuvoa. Kyllä minä sen tiedän. että Jumala lähettääkin sinne, missä hätä on suuri, vielä tänäkin päivänä, niinkuin muinoin, Pietarinsa, Ananiaansa, Paavalinsa ja Filippuksensa. Jumala siunatkoon vain Suomen armeijaa ja kansaa herätyksen ja uskon armolla Silloin me vasta olemme kyllin voimakkaita taistelemaan pirua ja ryssää vastaan, niin kuin Suomen miehen tulee ja sopiikin. Me voimme kokolailla hyvin pienimmästä suurimpaan. Lapset kasvavat pikku hiljaa päivä päivältä. Olemme usein muistelleet mennyttä valoisaa ja lämmintä kesää, niitä ihania päiviä Karjalassakin. Se on tämän levottoman syksyn keskellä melkein kuin "kadotettu paratiisi" tai uni. Mutta vielä se paistaa päivä Suomenniemelle . "Vielä ei kaiveta Karjalan hautaa!"

Meillä oli kuukauden päivät kolme unkarilaista pappia. Ajattele: ne kaikki ovat Suomessa tehneet parannuksen ja käsittäneet kalliin uskon. Nyt he ovat matkalla Alatornioon ja Ruotsin kautta kotiinsa. H e lähtivät eilen. On tuossakin tulevaisuuden lupaus, että kolme magyaria on täällä tehnyt parannuksen: Emme tiedä millaisiin erikoistehtäviin taivaallinen Isä vielä käyttää Suomen heimoa. Kynttilänjalkaa ei siirretä,  tiemmä vain Suomessa etelään. Jumalalla taitaa olla vielä suuremmat operaatiot! Pitkä kirje tästä tuli, mutta ei kai se haittaa. Lienee siellä aikaa lukea joskus.

Jää Jumalan rakkaan Isän huomaan. Hän pitää Sinusta hyvän huolen.
Jos siellä on uskonveljiä,  niin anna heidänkin lukea tämä kirje.
Maija-Liisa ja lapset lähettivät myös terveisiä.

Veljesi vaivassa ja valtakunnassa:

Kirjeen kirjoittaja, kirkkoherra Paavo Viljanen oli syntynyt 17.6.1904 Karstulassa. Koulu- ja opiskeluaikanaan Paavo Viljanen joutui tekemisiin herännäisyyden kanssa ja oli jossakin määrin mukana sen toiminnassa ottaen säännöllisesti osaa mm. herättäjäjuhliin. Lestadiolaisuuteen Viljanen tutustui teologian ylioppilas Lauri Kivekkään välityksellä. Ollessaan ylimääräisenä pappina Kivijärvellä vuonna 1929 Paavo Viljanen sai parannuksen armon. Tämän jälkeen hän toimi pappina Laukaassa, Kontiolahdella ja jatkoi opintojaan Unkarissa lukukauden 1931 – 1932 Sopronin yliopistossa. Kuhmalahden kirkkoherran virkaan hänet valittiin vuonna 1933. Tässä virassa hän toimi vuoteen 1950 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Tuomiokirkkoseurakunnan kappalaiseksi Tampereelle. Siionin Lähetyslehden päätoimittajana Paavo Viljanen toimi vuosina 1944 – 1960. Paavo Viljanen kuoli 10.2.1972 Tampereella.

Kirjeen saaja Janne Vänskä 1930-luvulla Joensuussa