Kettunen, Jarmo: Urho Kekkoselle kirkkokin oli politiikan väline. Väitöskirjan arvostelu sanomalehti Karjalaisessa 22.4.2000.
Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Kirjapaja 2000. 327 s. Kansakunnan eheyttäminen oli presidentti Urho Kekkosen kuningasajatus. Tätä tavoitetta hän toteutti myös kirkkopolitiikkansa. Tätä mieltä on Kekkosen kirkkosuhteista väitellyt Pekka Niiranen.

Urho Kekkonen ei ollut vain maallinen, vaan myös kirkollinen ruhtinas. Lain mukaan hänen valtansa tosin ilmeni kirkon piirissä lähinnä siten, että hän ei ollut sidottu piispanvaalin tulokseen. Hänellä oli oikeus valita kolmesta eniten ääniä saaneesta mieleisensä. Mutta Kekkosella oli valtaa yli kirkon paljon enemmän kuin lain kirjain tai sen henki edellyttivät. Vallan perustana oli toisaalta vahva presidentti-instituutio, toisaalta Kekkosen oma persoona.
Kekkonen osasi motivoida sekä kepillä että porkkanalla kirkkoa, jonka merkitys Suomessa valtiolle on aina ollut erityisen suuri. Mutta yhtä paljon kuin Kekkonen käytti paimensauvaa ohjatakseen kirkkoa haluamalleen tielle, oli hän henkilökohtaisella tasolla yksi tietään etsivistä paimennettavista.
Kekkosen kuningasajatuksena oli kansakunnan eheyttäminen, muun muassa ehkäistäkseen Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua sisäpolitiikassa. Kirkko piti saada eheytyspolitiikan tueksi eikä eniten ääniä piispanvaaleissa saanut aina ollut siitä näkökulmasta sopivin.
Piispojen nimityksissä tuotti ongelmia ennen kaikkea heidän menneisyytensä: enemmistö papeista oli tavalla tai toisella ollut mukana 20-30-lukujen oikeistopopulististen liikkeiden toiminnassa. Olavi Paavolainen kuvasikin jatkosodan aikana papistoa "maamme mustimman taantumuksen edustajiksi".
Kekkosen ensimmäisinä presidenttikausina he olivat virkaurallaan siinä vaiheessa, että tarvittavat meriitit piispan tai arkkipiispan tehtäviin oli hankittu.

Kekkonen jyräsi piispojen nimityksissä

Ensimmäistä kertaa Kekkonen poikkesi vaalituloksesta 1956, kun Lapuan hiippakunnan piispanvaalit voitti teologian tohtori Olavi Kares. Hän oli osallistunut AKS:n ja Lapuan liikkeen toimintaan. Kareksen taustan omannut henkilö ei sopinut Kekkosen eheytyspolitiikan välikappaleeksi. Sopivaa taustatukea Kekkonen sai K. A. Fagerholmin hallitukselta, joka vastusti nimitystä.
Joku piispaksi oli valittava ja armon sai toiseksi vaalissa tullut Eero Lehtinen, joka oli myös syyllistynyt AKS-syntiin. Kolmanneksikin tulleella oli sama synti, Lehtisen synnit Kekkonen katsoi kuitenkin pienimmiksi.
Kares voitti vaalit myös 6 vuotta myöhemmin Kuopiossa ja nyt nimitys tuli ilman suurta junttausta puolesta tai vastaan. Se että Kares sai armon johtui siitä, että Kekkonen katsoi arvostelleensa Karesta henkilönä aikaisemmin väärin. Laajempaa kehystä etsittäessä voi hyvinkin ajatella, että yöpakkasten, noottikriisin ja Honka-liiton kaatumisen jälkeen Kekkonen katsoi asemansa sekä sisä- että ulkopoliittisesti niin vahvaksi, että mahdollisia negatiivisia reaktioita ei tarvinnut pelätä.
Toisaalta Kekkonen myös saattoi odottaa tukea näkemyksilleen kirkollisen toiminnan päämääristä piispalta, jolle oli jo kerran näyttänyt kaapin paikan.
Kekkonen poikkesi vaalituloksesta myös 1974 Kuopiossa, jolloin toiseksi tullut Paavo Kortekangas nimitettiin piispaksi. Vaalit politisoituivat julkisuudessa ennen näkemättömällä tavalla. Peli oli likaista ja erityisen katkera vaalit voittanut Väinö Malmivaara oli siitä, että vedettiin esiin hänen aikanaan saamansa vankilatuomio asekätkennästä, mikä ei radikalismin vuosikymmenenä ollut mikään meriitti.
Kekkosen tarkoituksiin Kortekangas oli mitä sopivin vaihtoehto. Kirkon ja työläisten välisiä suhteita tutkineena hän oli varmasti Kekkosen eheytyspolitiikan näkökulmasta oikea mies.
Tämän jälkeen Kekkosen mielenkiinto piispannimityksiin väheni: yhteiskunta ja Kekkonen elivät radikaalivaihettaan, kirkko oli tehnyt osansa presidentin eheytyspolitiikassa, eikä Kekkosen näkemyksille kirkon piiristä eikä muualtakaan yhteiskunnasta löytynyt haastajaa.

Piispat saivat syntinsä anteeksi

Kun Kortekangas valittiin Tampereen piispaksi 1981, nimitettiin Kuopiossa jälleen vaalit voittanut Malmivaara piispaksi ilman epäröintiä. Hän kuten Kareskin oli saanut syntinsä anteeksi. Yhteiskunta oli muuttunut, samoin Kekkonen ja varmasti myös entiset oikeistoradikalismia edustaneet kirkonmiehet.
Kekkonen ei kuitenkaan ollut yksin eheytyspolitiikassaan. Jatkosodan jälkeen kirkon sisällä alkoi saada valtaa näkemys, että kansa ei ole kirkkoa varten vaan päinvastoin. Tunnetuimpia tämän suunnan edustajia oli Tampereen piispa Edward Gulin, joka "punaisessa kaupungissa" toimiessaan oli saanut hieman toisenlaisen näkökulman maan vasemmistoon kuin useimmat virkaveljet. Kirkon sisällä Gulin olikin Kekkosen luottomies, tämän päivän näkökulmasta jopa naiivisuuteen asti.
Kirkko ja vasemmisto tekivät tavallaan oman "tammikuun kihlauksensa", vaikka sitä ei julistettu sopimuksilla eikä allekirjoituksilla. Kirkko vastasi uuteen tilanteeseen lähtiessään - kuten Kekkonen esitti - etsimään laumaansa lampaita aitauksen ulkopuolelta. Ja etenkin SDP:sta kirkko sai vastakaikua.

Uskonnollisuus kodin peruja

Kirkko ei ollut Kekkoselle pelkästään yhteiskunnallinen instituutio, jota hän käytti omien päämääriensä ajamiseksi. Hän oli kodin perua uskonnollinen ihminen: äiti kuului vanhemmiten vapaaseurakuntaan ja isä lestadiolaisiin. Kekkonen ei itse liikkeeseen kuulunut mutta oli hyvin lähellä sitä. Jopa niin lähellä, että Oulun piispaa valittaessa lestadiolaiset saattoivat presidentin tietoon, kenet he halusivat piispaksi. Jotkut jopa katsoivat Kekkosen olevan velkaa presidenttiydestään heille ja sopivan piispan nimittäminen oli osa velan takaisinmaksua. Hänelle asian tiimoille lähetetyt kirjeet on kirjoitettu niin henkilökohtaisella tasolla, että harvat Kekkosen lähimmät poliittiset tukijatkaan uskalsivat käyttää niin henkilökohtaista kieltä.
Suomalaisille kirkkokunnille kävi kuten muillekin yhteiskunnallisille instituutioille Kekkosen aikana. Jos alussa hieman vastaan pullikoitiinkin, niin jo 60-luvulla Kekkonen oli saavuttanut sellaisen aseman, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän Kekkosen miehiä: niin armeijan, uskonnon, teollisuuden kuin politiikan piirissä.
Kekkonen oli myös saavuttanut tavoitteensa: kansallinen eheytys, joka oli Kekkosen kuningasajatus ja jota hän välillä raakaa voimaakin käyttäen ajoi, oli mahdollistanut maallemme kohtuullisen poliittisen liikkumavaran lännessä, kun suhteet itään olivat edes joltisessa kunnossa. Se ei suinkaan ollut itsestään selvyys Kekkosen aikana, eikä myöhemminkään. Esimerkiksi Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan Suomen liittyneen EU:iin heti ensimmäisessä tilaisuudessa turvallisuuskysymysten vuoksi. Ei suinkaan taloudellisista syistä, kuten silloin annettiin ymmärtää.
Kekkonen ja kirkko on teologian maisteri, Yleisradion TV-uutisten Itä-Suomen aluetoimittajan Pekka Niirasen kirkkososiologian alaan kuuluva väitöskirja.
Kirja lähestyy aihettaan melko intiimistä, henkilökohtaisesta näkökulmasta. Tapahtumat, ristiriidat ja ratkaisut henkilöityvät eläviksi toimijoiksi. Ehkä juuri siitä syystä kirja, vaikka väitöskirja onkin, on helppolukuinen ja avautuu maallikolle helposti: kirja on selkeästi suunnattu myös akateemisen maailman ulkopuolelle.