Jumalan terve ! Veikko se täällä

Lestadiolaisuutta voidaan määritellä monesta näkökulmasta. Sosiologisesti kyseessä on perinteikä, keskiluokkainen, kristillissävytteinen, maallikkojohtoinen kansanliike. Tämä pätee lestadiolaisuuden kaikkiin ryhmittymiin ja oikeastaan juuri kansanliikeluonteensa ansiosta liike on talonpoikaiskamarin tilkkutäkin kaltainen. Liike ei ole koskaan ollut leimallisesti opillinen vaan yhteisöllinen, läheisvastuuta ja sielunhoitoa korostava. Tosin jokaikisen hajaannuksen yhteydessä on yritetty löytää erossa pysymisen legitimoimiseksi kristillisissä yhteyksissä tuikitarpeellisia, ratkaisevaa laatua olevia opillisia eroavuuksia. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että erottaviksi opeiksi löydetyt asiat kelpaisivat liki kussakin ryhmässä uuden ja taas uuden skisman aiheeksi.

Siis kansanliike, jossa on ripaus uskontoa. Sitä on lestadiolaisuus sosiologisena juttuna. Kansanliike, joka on saanut vaikutteita yhtä hyvin Suomen itsenäistymisen verisistä vuosista, punaisten ja valkoisten kädenväännöstä, IKL:n noususta ja lestadiolaispappien aktivoitumisesta samaan aikaan, kun maalaisliitto siihen sitoutuneet pohjoisen maallikkosaarnaajat kallistavat jo varsin suureksi Jumalan valtakunnan väkivenettä vasemmalle. Korpikommunismi eli Kolarin ja Kainuun lestadiolaispirteissä autuaan tietämättöminä ateismista. Ei ollut silloin kysymys opillisista rajankäynneistä, vaan jokapäiväisestä leivästä.

Kristillisellä maallikkoliikkeellä on aivan erityinen tehtävänsä kansanliikkeenä. Sitä lestadiolaisuus on enemmän kuin mikään toinen Suomessa vaikuttava perinteinen herätysliike. Se alkaa jo olla nyt merkittävä poliittinen tekijä täällä maakuntien Suomessa. Kun maalliset kansanliikkeet, siis poliittiset, ovat menettäneet aatteellisuutensa ja hoippuvat haudan partaalla, lestadiolaisuus alkaa vasta nyt aavistelemaan omaa kansanliikeidentiteettiään. Liikkeen, eritoten sen suomalaisen valtauoman, vanhoillislestadiolaisuuden, kohdalla on havaittavissa merkkejä siitä, että eristäytymisen politiikalle heitetään hiljaisia hyvästejä.

Maallikkoliikkeenä lestadiolaisuudella on ilmeisiä vahvuuksia yhteiskunnallisen vaikuttamisen saroilla. Siinä kasvaneet ovat oppineet jo arjen kotiläksynä yhteisöllisen ajattelun, läheisistä välittämisen ja oman väen keskinäisen tukemisen perusläksyt. Ajattelen vaikka monilapsista perhettä, jossa vanhimmasta päästä olevat pitävät isonsiskon tai –veljen luontaisin konstein huolta tuoreimmista taapertajista. Siitä kun lähdet maailmalle, niin toisenlainen olet kuin koiran kanssa kasvanut vapaan kasvatuksen ohjeistama juppiperheen riiviö. Kristillisenä kansanliikkeenä lestadiolaisuus voisi entistä paremmin nähdä omimmat sosiaaliset vahvuutensa ja lanseerata ne koko yhteiskuntaan… Vanhoillislestadiolaisten, kuten paljolti yleensäkin lestadiolaisten ja muiden itsetietoisten ryhmien aatoksissa, kirkko mieltyy yhteiskunnallisena uskonnollisten palvelujen instituutiona. Juuri siksi en odota lestadiolaisuudelta juuri nyt kirkkopoliittisesti mitään merkittävää, mutta yhteiskuntapoliittisesti sitäkin enemmän. Kun "messiaan merkit" alkavat tulla ilmi, minkä sille voi, että tervehenkinen ja arkirealistinen kristillinen elämäntapa alkaa kiinnostaa ihmisiä laajemmassakin mittakaavassa.