Jouni Tikkanen
PMS 8/20.2.2002 (Hannu Raittilan romaanin Ei minulta mitään puutu arvostelu)

Ei minulta mitään puutu, paitsi satelliittiyhteys

Suviseuroista on tullut koko vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen symboli. Niistä on kasvanut jokavuotinen tapahtuma, jonka kävijämäärää lehdistö vertaa suurimpiin rockfestivaaleihin ja messuihin. Seurat edustavat valtaväestölle vanhoillislestadiolaisuutta joka suhteessa. Niiden pohjalta luodaan käsityksiä liikkeen kannattajien arvomaailmasta, eikä kuva aina ole pelkästään myönteinen.

Kirjailija Hannu Raittila rakentaa esikoisromaanissaan "El minulta mitään puutu" kaikkien aikojen suurimpia suviseuroja. On suurempi lepakkoteltta kuin Helsingin juhlaviikoilla. satelliittiyhteys ja painokone. Raittilan ironialla - mitään ei puutu. Puheeseen eivät tunnu keskittyvän muut kuin äänentoistoa tarkkaileva Road Sound -nimisen yrityksen hevilettinen bittinikkari.

Raittila itse on sanonut, ettei hän ole koskaan käynyt paikan päällä. vaan aloittanut kirjoittamisen närkästyksestään seurojen jatkuvaan paisuttamiseen ja markkinahenkeen. Itse kirjoitusprosessi on ollut mielikuvituksen varaan heittäytymistä, ja sitähän Raittilalla riittää. Neljän eri kertojan näkökulmasta hän kutoo tarinaa, joka vääntää lukijan suupielet tavan takaa väkisinkin hymyyn. Toisaalta henkilökohtaisen kokemuksen puute näkyy paikoittaisessa yliampuvuudessa, jonka tausta on mitä ilmeisimmin median välittämässä. myytyjä makkaroita ja ehtoollisen kävijämääriä latelevassa uutisoinnissa.

Kirja voi ensisilmäykseltä tuntua uskovaisia halventavalta, mutta jos kykenee näkemään Raittilan karrikoivan tyylin taakse, on teoksella paljon annettavaa. Raittila ei yritäkään kuvata vanhoillislestadiolaisuutta realistisesti, vaan tuoda esille ongelmakohtia. Kirjaa on luettava kirjallisuutena, ei totuutena. Vaikka näkökulma onkin värittynyt, osuu kritiikki kohdalleen. Se antaa syitä pohtia paikkaamme yhteiskunnassa ja suhdettamme materiaan.

Raittila kuvaa uskovaisia välittöminä persoonina ja ahkerina työntekijöinä. Kunnioitus valtavien seurojen hallittua järjestelyä kohtaan korostuu etenkin liikkeen ulkopuolisen Road Soundin äänitarkkailijan puheenvuoroissa. "Kyl mä mieluummin tuun tänne heittään keikkaa ku festareille. Nää hoitaa duuninsa". hän toteaa äänipöytänsä äärestä ja syö tyytyväisenä saamaansa lohivoileipää.

Toisaalta kirjan kritiikki on terävimmillään sen osuessa juuri omaksumamme luterilaisen työmoraalin vaikutuksiin. Luther opetti, että kaikki työ on kutsumustyötä ja sitä tulee tehdä niin kuin Jumalalle; ei niin kuin ihmiselle. Kun työn arvostus on korkealla. niin rahasta ja tavarasta, sen hedelmistä. voi helposti muodostua epäjumalia. Rahan käärimistä ei lopeteta Raittilan suviseuroissakaan, Auto- kauppa käy ja painokone laulaa. Jeesuksen vertausta vähään tyytyväisistä taivaan linnuista ei juuri muisteta.

Käsitys ajallisesta menestyksestä merkkinä Jumalan siunauksesta joutuu myös Raittilan hampaisiin. Miehet ovat kaikki yrittäjiä tai johtajia pitääkseen perheensä elin- tason korkeana, eikä tuota elintasoa pelätä näyttää ulos päin. Silloin unohdetaan, ettei raha voi toimia vahvan uskon mittarina.

Raittilan näkemys lestadiolaisista hyvin materialistisina ihmisinä muistuttaa läheisesti sosiologi Max Weberin ajatusta uskonpuhdistuksen keskeisestä vaikutuksesta kapitalistisen yhteiskuntatarjestelmän syntyyn. Kirjassa kapitalismille ominainen ikuisen kasvunidea näkyy vanhan saamamiehen lestadiolaisuuden laajenemista valottavissa takaumissa. Suuntana on ollut nopea kasvu, myös ulkoisten puitteiden osalta.

Länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa onnesta on tehty kauppatavaraa. Ikuisen talouskasvun ihanteen nimissä luodaan illuusio siitä, että onni on ostettavissa. Automainoksissa on vain hymyileviä, kauniita ja onnellisia ihmisiä. Luodaan mielikuva, joka yhdistyy autoon. Kuri sen ostaa, huomaa, ettei aurinko laskekaan aina yhtä kauniisti, eikä harmaan tien nieleminen aina hymyilytä. Pahimmassa tapauksessa toinen mainos kertoo vielä tilavammasta, kurvikkaammasta ja taloudellisemmasta autosta. Onni jää aina kulman taakse. Se on melkein täällä, muttei aivan.

Se on viereisellä kaistalla ja tuttavaperheen tontilla. Se on kaverin vaatekaapissa ja ensivuoden etelänmatkassa. Sitä ei ole, mutta se myy.

Ajatusmalli on tuttu myös uskovaisille. Onko sellaista poikaa, joka ei olisi kärttänyt vanhemmiltaan tietokonetta tai lumilautaa? Onko sellaista tyttöä, joka ei olisi vaatinut uusia muotifarkkuja? Onko ylipäätään sellaista ihmistä, joka ei olisi langennut tuohon onnen harhaan? Raittilan kirjassa ei ole. Pojat roikottavat hintavia, telttamaisia housujaan ja raahaavat skeittilautojaan, miehet hierovat autokauppoja. Kaikkialla myydään ja ostetaan.

Kirjan nimi on selkeä viittaus psalmiin 23. Tuossa kuningas Daavidin runoilemassa psalmissa lauletaan: "Herra on minun paimeneni/ Ei minulta mitään puutu". Raittila tuokin kirjan lopussa esille lestadiolaisuuden todellisen ytimen, anteeksiantamuksen. Valtaviksi markkinoiksi paisuneet seurat eivät onnistu. Teltan pystytys jää puolitiehen ja painokone on upota saveen, mutta yksinkertainen evankeliumi on ja pysyy. Anteeksi antavan Jumalan edessä elämässään epäonnistunutkin saa kokea, ettei ole arvoton; kaikki on pois pyyhitty. Eikö silloin voi ilman ironiaa todeta: ei minulta mitään puutu?

Jouni Tikkanen