Suomen teologinen instituutti

16.2.2000 Seppo Leivo

Lars Levi Laestadius, Pohjoiskalotin herättäjä

Juhani Raattamaa Laestadiuksen harras ja tarkkakorvainen oppilas arvioi Laestadiuksen herätystyötä näin: Laestadius vaikutti kuin Johannes Kastaja Juudean korvessa. Hän alkoi lakisaarnoilla herättää suruttomia syntisiä, asettaen heidän elämänsä kansan puheenparren mukaisesti heidän silmiensä eteen, vieläpä osoittaen saarnoissaan, että semmoinen elämä vie kadotukseen ellei tapahdu sydämen ja mielen muutosta. - - Tämä vaikutti ensin vihan - - Eipä ihme että semmoinen kansa sai sappivian, sillä kaikki huorat, varkaat, juomarit, viinaporvarit ja tappelusmiehet olivat luottamassa Jumalan armon päälle ilman parannusta. - - ja luonnosta siveät ihmiset sekä herrat että talonpojat suuttuvat kun heiltä vaaditaan uutta syntymistä, vaikka se olisi jo pitänyt tapahtuman lapsena kasteessa. Vieläpä osoitetaan, ettei oma vanhurskaus kelpaa autuuden perustukseksi. Tätä ei kärsi sivistynyt maailma, joka luottaa rehellisyyteensä. - - Lakisaarnoillaan on hän valmistanut tietä Herralle Kristukselle ihmisten sydämiin. - - Hän on osoittanut Jumalan karitsaa heränneille, - - vieläpä asettanut vertavuotavan ja orjantappuroilla kruunatun kuninkaan syntien raskauttamien silmien eteen ja on johdattanut heitä elävän Herran Jeesuksen tuntemiseen.

Laestadius on ollut Pohjolan tärkeimpiä hengellisiä vaikuttajia. Hänen vaikutuksensa jatkuu edelleenkin voimakkaana hänen nimeään kantavassa herätysliikkeessä. Kuva mikä yleisöllä on Laestadiuksesta, on aika särmikäs ja ristiriitainenkin. Sitä vielä hämmentää se kuva, mikä on tämän hetken lestadiolaisuudesta.

Lapsuus

Laestadius oli isän puolelta pappissukua, joka vaikutti Ruotsin Lapissa, Arjeplogin seurakunnassa sukupolvien ajan. Hänen isänsä Karl toimi kotiseudullaan kaivostoiminnan parissa. Epäonninen työskentely vuorivoutina Nasafjällin hopeakaivoksella oli päättynyt ja vaimo kuollut. Hän avioitui jo iäkkään Anna Magdalenan kanssa ja he ryhtyivät uudisasukkaiksi Arjeplogin seurakunnan perukoille Jäkkvikiin, matkojen päähän muista ihmisistä. Perheeseen syntyi kaksi poikaa, Lars Levi ja Petrus.

Isää Laestadius kuvaa kiivaaksi mutta toisaalta iloluontoiseksi ja leikkisäksi. Usein on korostettu isän negatiivisia puolia: hänen levotonta, juoppouteen taipuvaa ja siinä yhteydessä väkivaltaistakin puoltaan. Tätä kuvaa tutkijat ovat ainakin jonkin verran lieventäneet. Alkoholiongelma kyllä oli, mutta se oli tilapäinen. Kasvavan pojan isäsuhteen kannalta yhtä haitallinen oli kuitenkin, että isä oli poissa. Liikkuva ansiotyö yhdessä levottoman luonteen kanssa oli varmaan syynä. Aamu- ja iltarukoustavan hän kuitenkin opetti lapsilleen. - Äiti joutui täyttämään monia lasten tarpeista ja oli varsinainen lasten kasvattaja. Laestadius kirjoittaa, että äiti oli surumielinen, hiljainen ja kärsivällinen, joka nurkumatta tyytyi osaansa. Hän opetti lapset jo varhain lukemaan ja tuntemaan kristinopin aakkosia. Äidin sylissä minuun on istutettu se usko ja kristillisyys mikä minulla on. (Crapula mundi) Äidin hengellisyyden on nähty edustaneen kirkollista pietismiä.

Ulkonaisilta puitteiltaan perheen elämä oli köyhää, suorastaan kurjaa. Pelastuksen siihen toi Lars Levin vanhempi velipuoli Karl Erik, lahjakas ja tarmokas pappi, joka oli tullut läheiseen Kvikkjokkiin komministeriksi. Hän kutsui perheen luokseen asumaan ja tarjosi heille välttämättömän toimeentulon. Lars Levi oli tuolloin 8-vuotias. Nuorille pojille Karl Erik korvasi jossain määrin isää. Hän antoi heille valtavasti henkisiä virikkeitä. Hän tutustutti pojat mm. kasvitieteen maailmaan, otti mukaan kalastus- ja metsästysmatkoilleen ja kasvatti heitä spartalaisen yksinkertaiseen elämäntapaan.

Opiskelu

Erittäin kauaskantoinen oli hänen osuutensa poikien koulutuksessa. Karl Erik huolehti kotiopetuksesta ja piti huolta että he läksivät opintielle Hernösandin kymnaasiin, 500 km päähän. Velipuoli oli tällöin jo kuolemansairas ja kuoli seuraavana vuonna. Ilman tätä koulutie olisi ollut poikki jo yksin taloudellisista syistä. Ilman muuta hän oli myös poikien suuri ihanne, ja saattoi ohjata heidät valitsemaan pappisuran. - Kolmen vuoden jälkeen alkoi opiskelu Uppsalan yliopistossa. Tähtäimessä oli selvästi pappisura, vaikka opiskeluaikana kasvitiede tuntui valloittavan etusijan. Myöhemmin hän antoikin joskus ymmärtää, että pappisvirka oli sattuman tulosta. Tosiasiat kuitenkin puhuvat toista.

Tiedemies Laestadius

Laestadius oli eri tavoin osoittanut kelvollisuuttaan ja hänellä oli hyvät suhteet vaikutusvaltaisin henkilöihin. Hänet nimitettiin suoraan Ruotsin pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi 1826. Pieni ja kaukainenhan se oli, mutta virka oli vakituinen. Ennen muuttoa hän opetteli uuden kielen, suomen. Seurakuntatyön määrä ei liiemmin rasittanut energistä Laestadiusta. Tosin elantoa piti jatkaa viljelyllä, kalastuksella ja metsästyksellä ym, mutta hän ehti tehdä paljon muutakin. Osan voimavaroistaan aina elämänsä loppuvuosiin asti hän käytti laajaan tieteelliseen työhön. Hän lähetti tiedonantoja ja kirjoitteli tutkielmia, jotka koskivat mm. kasvitiedettä, eläintiedettä, sääoloja ja saamelaisten mytologiaa. Merkittävää lisätuloa hän sai kun hän keräsi Lapin kasveja ja lähetti niitä etelä-Ruotsin ja muidenkin maiden kasvitieteilijöille.

Olematta varsinainen asiantuntija, voi hänen kirjoituksissaan tuntea aidon tutkijan otteen, täysisydämisen antautumisen kohteisiinsa. Hän tekee teräviä havaintoja, luo mielenkiintoisia teorioita, joita hän pyrkii todistelemaan. Tiedämme kuinka lapsenkengissä luonnontiede oli vielä hänen aikanaan. Esimerkiksi geenit ja Mendelin perinnöllisyyslait olivat tuntemattomia, mikroskooppi oli vasta tulossa yleiseen käyttöön jne. Siksi ei niin ihmettele niitä ideoita, joita hän esittelee. Vaikka tulokset eivät aina vastaa nykytietämystä, on hän monessa asiassa selvästi hajulla. Ne ovat mielenkiintoisia sen ajan tieteellisen keskustelun kannalta. Joka tapauksessa hän vei osaltaan tiedettä eteenpäin.

Lähinnä sydäntä oli kasvitiede. Jo yliopistoaikana hän oli nimekäs kasvitieteilijä ja pohjois-Skandinavian kasviston paras tuntija. Vaikka moni muu harrastus jäi myöhemmin syrjään, kasvitieteen parissa hän työskenteli loppuvuosiin asti. Ruotsin kasvitieteellinen bibliografia sisältää 27 Laestadiuksen tutkielmaa. Näyttävä oli hänen osuutensa upeassa Ruotsin kasvistoa kuvaavassa Svensk botanik-teoksessa. Kasvion yli 700 kuvasta on 1/10 Laestadiuksen varmalla kädellä piirtämiä.

Ranskalaiset tekivät Pohjolaan tieteellinen tutkimusmatka 1838-1840. Laestadius otti osaa ja avusti sitä monipuolisesti tiedoillaan ja havainnoillaan. Matka oli virikkeenä lappalaisten mytologian laatimiseen. Sitä pyydettiin häneltä ranskalaiseen tieteelliseen julkaisusarjaan. Laestadiuksella oli käytössä laaja kirjallisuus ja hän tunsi aika paljon suomalaistakin kansanperinnettä. Sitä hän oli varmaankin saanut yhteydessä Gottlundiin, Fellmaniin ja Castreniin. Oli hänellä omaakin aineistoa. Hän oli jo nuorukaisena päässyt niin läheiseen ystävyyteen saamelaisten kanssa, että nämä olivat leiritulilla kertoneet hänelle uskomuksiaan ja tarinoitaan. Usean vuoden työtä ei kuitenkaan julkaistu silloin, sillä sarjan julkaiseminen ehti päättyä.

Kaaresuvannon kirkkoherrana

Kaaresuvannossa oli asukkaita vain n. 800. Kirkonkylä oli harmaa 10 talon muodostama kylä. Asukkaista 3/4 oli porolappalaisia, jotka olivat poroineen keväästä syksyyn niin kaukana, etteivät voineet tulla kirkkoon. Kiinteästi asuvistakin osa oli kesäaikaan viikkokausia kalaretkillä. Tämä vaikutti seurakuntatyöhön. Talvella jumalanpalveluksia pidettiin joka pyhä. Muuhun aikaan vuodesta kirkkopyhiä oli vain joka toinen tai kolmas ja vieläkin harvemmin.

Laestadius oli erittäin tarmokas pappi. Hän teki enemmän kuin vaadittiin. Rippikoulut olivat pitempiä ja hän vaelsi lappalaisten leireille jatkamaan opetustaan. Tulokset olivatkin tilastoilla mitaten varsin hyviä. Lukutaito, kristinopin tuntemus ja kansan siveellisyystaso olivat parasta ruotsalaista tasoa. Oli kuitenkin epäkohtia, joita ei näkynyt kirkonkirjoissa. Eräs niistä oli erityisesti markkinoiden yhteydessä tapahtunut hillitön juopottelu, joka toi mukanaan paljon kurjuutta. Viinan myynti oli Lapissa kielletty, mutta viinakauppiaita löytyi joka kylästä.

Itse asiassa Laestadiuksella oli kuitenkin hyvä käsitys lappalaisten moraalin tasosta, varsinkin verrattuna kaupunkilaisväestöön. Jotain kuitenkin puuttui. Laestadius tunsi, että seurakuntalaisilta kaikesta uutterasta opetuksesta huolimatta puuttui elävä usko. Jo ennen omaa heräystään voi Laestadiuksesta sanoa, että hänen opetuksensa oli yllättävän samankaltainen kuin heräyksen jälkeenkin. Jo ensimmäisiltä pappisvuosilta säilyneet saarnat osoittavat Laestadiuksen opettaneen, että uudestisyntymätön ihminen joutuu kadotukseen ja että heräys ja tunnettava synninsuru on tarpeellinen sekä että ihminen pelastuu uskolla ilman omia ansioita ja että elävän uskon voimaa tulee maistaa sydämessään. Hän varoitti myös luottamasta sakramentteihin suoritettuna tekona ja vaati riitaveljien kanssa sopimista. Hän saarnasi kuin pietisti, mutta ilman henkilökohtaisia kokemuksia.

Laestadiuksen oma heräys

Oltuaan jo yli 10 vuotta Kaaresuvannossa Laestadius koki hengellisen heräyksen. Syyllisyys alkoi painaa raskaana. Kuolema pelotti. Hän kertoo, että sysäyksen heräykselle antoi vakava sairaus ja rakkaan lapsen kuolema. Saarnat alkoivat saada kohtikäyvän sävyn. Eräs painopiste oli juoppouden vastustaminen. Laestadius ei voinut ottaa opetuksen ohjeeksi kohtuutta. Sitähän oli aina saarnattu ja ilman mitään tulosta. Eihän moni nytkään tunnusta alkoholia ongelmakseen. Lestadiolainen heräys alkoi siis raittiusliikkeenä. Tosin menestys oli alkuun heikko.

Loppuvuoden 1843 oli Laestadius Hernösandissa valmistautumassa pastoriaalitutkintoa varten. Samalla hän tutustui entistä paljon läheisemmin lukijaisliikkeeseen, Brandellin ystävän pastori Pehr Bylundin välityksellä. Muutkin alkoivat nähdä hänessä lukijaispapin. - Suoritetun tutkinnon jälkeen Laestadiukselle annettiin määräys tarkastaa Lapinmaan seurakunnat. Tammikuun alussa 1844 hän oli pitämässä tarkastusta Åselessa. Kuulijoiden joukossa oli lukijaistyttö, jota Laestadius kutsui Lapin Mariaksi. Tämä oli heti tuntenut, että tuo pappi on herännyt. Maria meni puhuttelemaan Laestadiusta ja kertoi, miten hän oli etsinyt ja löytänyt Jumalan. Hänen kokemuksensa "teki niin suuren vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeni: minä sain sinä iltana, jonka vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua". Hän koki, että hän on sovitettu.

Heräys alkaa Kaaresuvannossa.

Laestadius saapuu kotiseurakuntaansa uudistuneena miehenä. Henkilökohtainen tuore uskonkokemus antoi toiminnalle vaikuttavaa voimaa. Lukijoiden opetuksen mukaisesti täytyi ensin lain sanalla herättää ihmisiä, joilla ei ollut huolta pelastuksestaan. Kansa eli niinkuin oli eletty ennenkin. He olivat tavallisia kunniallisia ihmisiä, ei sen syntisempiä kuin muutkaan ja arvelivat kyllä pääsevänsä taivaaseen siinä kuin toisetkin. Laestadius ymmärsi, että ihmiset eivät kuule tavallista puhetta. Heille on huudettava niin, että pelästyvät. Kovilla sanoilla hän ruoski heidän jokapäiväisiä paheitaan; eikä vain paheitaan. Samaan vaakakuppiin pantiin myös ne hyveet, joita ihmiset luulivat omistavansa ja mihin he turvasivat, niinkuin kirkossa ja ehtoollisella käynti, rukous, kunniallisuus, armeliaisuus, jne. Nekin estävät pääsemästä Jumalan luo. Toisaalta hän painokkaasti varoitti ansaitsemasta armoa omalla parannuksella. Vain Kristuksen ansio on riittävä. Laestadius tavallaan ahdisti sanankuulijansa nurkkaan eikä heillä ollut minne paeta.

Ensin kansa säikähti ja jäi pois kirkosta, mutta merkilliset, ajatuksia herättävät vertauspuheet ja parannussaarna, jonka he sittenkin sisimmässään tunsivat osuvan kohdalleen, alkoi vetää heitä vastustamattomalla voimalla kirkkoon. Heidän omatuntonsa oli levoton, kuolema ja tuomiopäivä pelotti. Moni tuli pappilaan valittamaan tilaansa ja kysymään neuvoa. Laestadiuksella oli hellä sydän heränneitä kohtaan. Aluksi hän sanoi olleensa aivan kokematon sielunhoitaja. Hän luki kuitenkin Raamatusta kohtia, jotka kuvasivat heidän sieluntilaansa ja vakuutti, että Pyhä Henki on alkanut työnsä heidän sydämessään ja vie sen päätökseen. Hän kuvaili heille Kristuksen kärsimyksiä Getsemanessa ja Golgatalla, jossa näkyi Jumalan viha syntiä kohtaan ja toisaalta rakkaus syntiseen. Jäätiin odottamaan Jumalan omaa työtä. Ne armon sanan muruset, joita Laestadius jakoi, saivat aikaan, että jotkin heränneet alkoivat nähdä "armonmerkkejä", eräänlaisia näkyjä, joissa Kristus saattoi näyttää haavojaan tms. Moni koki, että hänet on armoitettu. Näin ei kuitenkaan tapahtunut kaikille, vaan moni jäi ahdistuneeseen tilaan. Tämä ahdinko vaikutti sen, että Laestadius alkoi vähitellen yhä rohkeammin ja suorasanaisemmin rohkaista heitä turvautumaan Kristuksen ansioon.

Synninpäästön ja ripin käyttöönotto

Jatkuvasti mielenkiintoa on herättänyt lestadiolaiselle liikkeelle ominaisen synninpäästön käyttöönotto ja mikä siinä oli Laestadiuksen osuus. Yksimielisiä ollaan, että se oli ennen kaikkea Juhani Raattamaan sielunhoidollinen ratkaisu, jonka hyväksymisessä Laestadius ensin empi, mutta joka sitten erityisesti Lutherin Kirkkopostillan nojalla rohjettiin ottaa laajempaan käyttöön. - Mutta siitä, missä ja milloin tämä tapahtui, on kaksi traditiota kilpaillut. Varhaisemman käsityksen mukaan se tapahtui 1848 Lainion lähetyskoulussa, siis pian heräysten alettua. Martti E. Miettisen tutkimustulos taas on 1853 Jellivaaran Markitassa. Aivan suoria todisteita ei ole kummankaan puolesta, mutta Miettisen tukena on paljon epäsuoria todisteita. Kun otetaan huomioon Laestadiuksen ja Raattamaan kirjoitukset, Laestadiuksen saarnojen antama viesti, yleiset historialliset tosiasiat sekä laaja koottu muistitieto, tuntuu siltä, että langat johtavat Markittaan. Tätä kuvaa ei voi mikään yksittäinen tieto horjuttaa. Varhaisemman ajoituksen perusteeksi on Olaus Brännström ja hänen perässään Seppo Lohi esittänyt erästä 1849 pidettyä saarnaa, jossa näyttää olevan selvä synninpäästön sanamuoto. Todellisuudessa se ei ole Laestadiuksen, vaan jäljentäjän omaa tekstiä, jonka hän lisännyt saarnan perään. Synninpäästön käyttöönotolla on oma kehityshistoriansa. Se ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta eikä sitä toisaalta koettu silloin niin mullistavana kuin on usein ajateltu.

Miten heräys levisi?

Kun Kaaresuvannossa syntyi suuri heräys, Laestadius huomasi, ettei hän voi yksin tehdä kovinkaan paljoa. Siksi hän velvoitti heränneet samaan työhön, puhuttelemaan naapureitaan ja puhelemaan parannuksen tarpeellisuudesta. Muonion kirkkoherra Liljeblad kuvasi heräystä näin: "ei olis tämä asia täällä muuten niin levinnyt jos ei armon penikat olisi laukkoneet ja haukkuneet. Niillä on terävät hampaat. - - Mie luulen, ettei tämän pitäjän läpi pääsis niin hyvää eli huonoa, herraa eli kerjääjää, jos kielen ymmärtäis, ettei häneltä jo kysyttäis tilastansa."

Heräyksen voitto Kaaresuvannossa oli vaikuttava. Nekin jotka eivät kokeneet hengellistä heräystä, mukautuivat yleisen ilmapiirin muutokseen. Laestadius näki tilanteen niin, että monien kohdalla parannus oli vain ulkonainen. Jotkin tavalliset paheet lähes hävisivät. Alkoholin käyttö loppui, kun sitä ei saanut enää ostaa mistään. Käräjöinti loppui, riitaiset avioparit sopivat, varastettu tavara löysi oikean omistajansa, aviottomille lapsille löytyi isät jne. Tullirikoskin tuli synniksi. Yksi vaikutus oli myös, että heränneistä tuli hartaita lukijoita. Laestadius hankkikin heränneille hengellisiä kirjoja, yleensä hengeltään pietistisiä tai herrnhutilaisia.

Laestadiuksella oli selvä näkemys, että heräystä tulisi levittää laajemmallekin. Porolappalaisten mukana se levisi alkuun Norjaan. Mutta lisäksi tarvittiin uusia työmuotoja. Laestadius olikin melkoinen organisoija. Hän oli perustanut Kaaresuvantoon raittiusseuran ja lähetti nyt raittiuslähettejä seurakuntansa ulkopuolelle levittämään raittiutta ja elävää kristillisyyttä. Kun maallikot eivät konventikkeliplakaatin mukaan saaneet julkisesti selittää Jumalan sanaa, antoi Laestadius heille kirjoittamansa saarnan käteen. Niiden lukemista ei voitu pitää lain rikkomisena. Tämä toiminta alkoi 1847 ja ulottui myös pohjois-Norjaan ja Suomeen.

Lähes samanaikaisesti Laestadius pani alkuun Lähetysseuran tukemat lähetyskoulut (Juhani Raattamaa Lainiossa 1848) . Niiden ohjelmaan kuului ensisijaisesti lasten opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan sekä kristinopin opettaminen. Koulu jatkui kuitenkin iltamyöhään hengellisen keskustelun merkeissä, sillä koulupaikkaan tuli kuuntelemaan myös paljon aikuisia. Koulu oli kylässä useita viikkoja. Kun kouluja Laestadiuksen aikana oli kymmeniä eri puolella suomenkielistä pohjois-Ruotsia, niin on helppo kuvitella mikä merkitys tällä oli lestadiolaisuuden leviämiselle. Laestadiuksen aikana heräys levisi alueelle, jonka ulkorajoilla oli Vesisaari, Kittilä, Rovaniemi, Ylitornio ja Jellivaara. Lähiseudun pappeihinkin heräys tarttui. Ensin tuli mukaan Muonion kirkkoherra Liljeblad, sitten Jukkasjärven Ingemar Lindstedt ja joksikin aikaa Kittilän Johan Nordberg.

Vaikeudet kasautuvat Pajalassa

Kaaresuvannon saamelaisseurakunnassa Laestadius oli ollut vaikuttajana ylivertainen. Pajalassa, jonne hän 1849 siirtyi kirkkoherraksi, oli tilanne toinen. Seurakunta oli suuri ja väestö oli suomalaista, lisäksi oli ruotsinkielinen ruukkiyhteisö. Työmäärä oli moninkertainen. Jumalanpalveluksia oli paljon enemmän, kun ruotsinkielisille pidettiin juhlapyhinä aamujumalanpalvelus. Kinkereitä oli paljon jne.

Pajalassa ei heräys saavuttanut samanlaista menestystä kuin Kaaresuvannossa. Vastustus oli kovempi. Ruukinpatruuna Sohlberg ja muut seurakunnan merkkihenkilöt olivat vastustuksen kärjessä ja itsetietoiset talonpojat rinnalla. Laestadius pani parastaan. Saarnoissa oli häikäilemätöntä kovuutta, purevuutta, mutta se ei kaikkiin tehonnut. Saarnojen viittauksista voi päätellä, että Laestadius näki tilanteen usein siksi, että kuulijoista vain harvat olivat uudestisyntyneitä tai heränneitä "Kirkon ympärillä asuu vain variksia ja harakoita, mutta metsäkylissä viihtyvät talvitiaiset".

Pajalalaisten vastarinta näkyi myös siten, että melkein välittömästi alettiin nostaa syytteitä Laestadiuksen virantoimituksesta. Hän piti aika kovaa kirkkokuria. Hän ei kirkottanut aviottoman lapsen synnyttänyttä, kun tämä ei osoittanut katumusta. Samoin hänen saarnojensa joskus karkeasta kielestä valitettiin, tuli kunnianloukkausjuttuja ym. Samoin heränneiden käännytysinnosta ja liikutuksista valitettiin. Laestadius saikin tehdä paljon töitä vastineiden kanssa, joita hän kirjoitti sekä omasta että heränneiden puolesta. Tuomiokapituli ei ollut oikein ihastunut hänen aika teräviin kirjelmiinsä, jotka usein kohdistuivat itse tuomiokapitulia ja muuta papistoa kohtaan. Laestadius saikin selvästi konsistorin vastaansa ja sai nuhteita ja sai kerran maksaa rahakorvauksiakin. Pajalan vuosina Laestadius oli aivan kohtuuttoman työtaakan alla, niin vahva ruumiiltaan ja hengeltään kuin olikin. Jatkuva paine kulutti voimia ja teki hänestä kieltämättä jonkin verran äreän.

Huutavan Ääni Korvessa

Lehtien palstoilla alkoi esiintyä hyvin kielteisiä kirjoituksia lestadiolaisesta herätyksestä. Laestadius ei tahtonut saada vastineita lehtiin ja hänellä on selvä tarve korjata heräyksen julkista kuvaa ja samalla ottaa kantaa kirkolliseen tilanteeseen. Siksi hän pappisystävänsä Jakob Dahlbergin kanssa perusti aikakauslehden, Ens Ropandes Röst i Öknen. Se ilmestyi 1852-4. Lehti kertoi laajasti Lapinmaan heräyksestä ja vastasi arvosteluihin. Heräysten ja pietismin vastainen kirkkopolitiikka ja toisaalta uskonnollinen liberalismi saivat häneltä hyvin purevaa kritiikkiä. Kirkko ja papisto kuvattiin erittäin mustin värein. Paikoin teksti oli hyvinkin poleemista. Eräässä kirjeessään hän itse toteaakin, että se oli osin tarkoituksellista. Hän halusi näin vaikuttaa kirkon johtoon.

Kautokeinon tragedia

Eräs tapaus, joka vaikutti voimakkaasti Laestadiuksen ja lestadiolaisuuden asemaan, oli Kautokeinon tragedia. Siellä heräys sai hurmahenkisen ja väkivaltaisen kehityssuunnan jota voi perustellusti verrata Lutherin ajan talonpoikaiskapinaan. Kautokeinon heräys sai syntynsä Kaaresuvannon heräyksestä. Se omaksui lestadiolaisheräykseltä ulkonaisen parannuksen vaatimuksen, velvollisuuden tuomita katumattomia, ym. Mutta se kehittyi omaan suuntaansa. He olivat mielestään niin hengen vallassa, että Raamattu jäi syrjään suruttomien kirjana. He tunsivat olevansa pyhiä, joiden kautta Jumala puhui. Sen kerrotaan johtaneen ns. lihanpyhyyteen, ja samalla moraalisten normien loukkaamiseen. Näinhän siinä yleensä käy. Tilanne huipentui väkivallantekoihin marraskuussa 1852.

Kautokeinon heräyksen erityisluonteeseen oli monia syitä. Laestadiuksen henkilökohtainen ohjaus jäi todella lyhyeksi, sillä hän siirtyi Pajalaan kirkkoherraksi. Usein on mainittu myös kautokeinolaisten alhainen uskonnollinen sivistystaso. 1700-luvun lopulla ilmenneen ekstaattisen liikehdinnän vaikutukset saattoivat olla mentaliteetin pohjalla. Erittäin tärkeänä protestin syynä oli saamelaisten oikeudellisen ja taloudellisen aseman raju heikkeneminen. 1852 katkaistiin heidän elintärkeä jutamisreittinsä Venäjän puolelle siis Suomen Enontekiölle. Samoin kesälaitumilla, Norjan rannikolla valtion omistama maa myytiin yksityiselle yhtiölle ja saamelaisten ylimuistoiset oikeudet maahan mitätöitiin. Lisäksi norjalaisen yhteiskunnan harvat edustajat osoittautuivat vihamielisiksi.

Tilanne kärjistyi jo kesällä 1851, kun kautokeinolaiset yhdessä paikallisten heränneiden kanssa olivat häirinneet jumalanpalvelusta Norjassa Skjervöyn kirkossa. Käräjillä heränneitä tuomittiin vankeuteen. Kun sitten palattiin porojen kanssa Kautokeinon kirkolle tilanne riistäytyi käsistä. Villiintynyt joukko, johon kuului osa heränneistä, otti vallan käsiinsä ja 2 henkilöä menetti henkensä. Onneksi saatiin miehiä kokoon, joista osa oli heränneitä, taltuttivat kiihtyneen joukon. Syylliset vangittiin ja suurin osa tuomittiin ankariin rangaistuksiin, jopa kuolemantuomioita langetettiin.

Tapauksilla oli vakavia seurauksia. Erityisesti Norjassa syytettiin Laestadiusta ja koko heräysliike joutui erittäin suuriin vaikeuksiin yhteiskunnan ja kirkon taholta. Ruotsissakin Laestadius joutui syytetyn penkille, mutta piispa ja muut viranomaiset puolustivat hänen syyttömyyttään. Musta varjo kuitenkin tuli heräyksen ylle.

Kaikki nämä rettelöt aiheuttivat, että Pajalaan järjestettiin piispantarkastus. Israel Bergman tuli 1853 selvittelemään tilannetta. Piispalla oli jo ennestään positiivinen suhde Laestadiukseen ja hän asettui selvästi Laestadiuksen puolelle. Syytökset raukesivat toisensa perään. Pahin uhka heräyksen tulevaisuudelle oli poistunut.

Laestadiuksen teologiasta ja opetustavasta

Laestadiuksen teologia ja julistus oli hyvin pelkistettyä ja käytännöllistä. Otan siitä esille vain muutaman piirteen.

Keskeisin kysymys oli sovitus. Se oli niin keskeinen, että hän kertoo askaroineensa sen kanssa aina vuodesta 1844 asti, jolloin tapasi "Lapin Marian". Mietiskelyn tuloksena syntyi uskonnonfilosofinen teos Hulluinhuonelainen. Pohdinnan tuloksia näkyy kautta linjan hänen saarnoissansa. - Laestadiuksen mukaan ihmisen toimintaa ohjaa ensisijaisesti sydän, siis tunne-elämä ja vietit - ei järki, tahto tai omatunto. Ihminen on syvälle langennut Jumalan nuorin lapsi ja se aiheuttaa hänelle, taivaalliselle vanhimmalle, syvää kärsimystä. Se on Jumalan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden välistä tuskaa. Ihminen ei voi itse sovittaa itseään, sen voi tehdä vain Jumala. Hän tekee sen kärsimällä Getsemanessa ja ristillä Golgatalla. Tätä kuvaa Laestadius toistaa monin eri muunnelmin saarnoissaan. Kun tämä kuva saa kirkastua syntiselle, se särkee hänen sydämensä. Hän tulee tietoiseksi että juuri hän on ristiinnaulinnut Vapahtajansa. Tätä kuvaa katsellessa sydämelleen syttyy uusi taivaallinen passio (intohimo). Tämän todistuksen sovituksesta antaa Pyhä Henki. Tämä ei ole vain kertakaikkinen kokemus, vaan ristin juurella tulee kristityn valvoa, ettei lankea uudelleen.

Ote Laestadiuksen saarnasta:

Kristityt ovat tulleet tuntemaan, ettei kymmenentuhatta leiviskää ole maksamamäärissä. Sen tähden heidän on täytynyt Daavidin kanssa rukoilla: Herra, pyyhi pois minun syntivelkani. On kuitenkin syytä valvoa ja katsoa perään, ettei toistamiseen karttuisi niin suurta velkaa, että he joutuvat sekä ensimmäisen että jälkimmäisen velan maksamaan viimeiseen ropoon asti.

Jos kristityt katsoisivat Jumalan Poikaa, joka on heidän velkansa maksanut, mitä Hän on saanut kärsiä, ennen kuin Hän on on saanut sen verran kokoon, että hän jaksoi heidän velkansa maksaa, jos sanon minä, kristityt katsoisivat sitä suurta Ristinkantajaa, - kuinka monta raskasta ja vaivalloista askelta hän on saanut polkea, ennen kuin hän kostui pääkallonpaikalle, jossa pääsumma piti maksettaman, - kuinka monta vesipisaraa hänen silmistään on vuotanut, ennen kuin hän sai koron maksetuksi, - kuinka hänen täytyi työtä tehdä yötä ja päivää ja huoata vihollisen ruoskan alla ja valittaa: minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? - kuinka verinen hiki juoksi niin kuin virta hänen pyhästä ruumiistaan hänen kaivaessa ojaa viinimäessä ja syvyyden kaivoa, ennen kuin hän jaksoi lunastaa heidän velkakirjansa.

Sen isä naulitsi ristinpuuhun, sitten kun hän oli vetänyt verisen ristin velkakirjan päälle ja kirjoittanut alle suurilla kirjaimilla: SYNTISTEN VELKAKIRJA ON MAKSETTU JUMALAN POJAN VERELLÄ, HIELLÄ JA VAIVALLA joka tämän kautta kuitataan GOLGATALLA PITKÄNÄPERJANTAINA.

Jos kristityt näitä Jumalan Pojan vaivoja katselisivat, mitä hän sai kärsiä, ennen kuin hän jaksoi heidän velkakirjansa lunastaa, niin vähemmän olisi halua kartuttaa velkaa uuden rätingin päälle. Koettaisivat he kaloleipää syödä ja säästäen elää, ettei velka uudestaan karttuisi.

Lukekaa nyt kaikki katuvaiset ja uskovaiset se kuittaus, joka Jumalan Karitsan verellä on kirjoitettuna teidän velkakirjanne päälle, joka on ristinpuuhun naulittu, ja uskokaa, että velkanne on maksettu, älkääkä enää uudestaan kartuttako velkaa.

Laestadiuksen saarnojen jumalakuva on varsin omaperäinen. Jumala on kuvattu ennen kaikkea Taivaallisena vanhempana. Ominaisuuksiltaan hän on pikemminkin äiti kuin isä. Taivaallinen vanhin synnyttää ja pesee lapsiaan, imettää heitä armoa vuotavista rinnoistaan, ottaa heidät helmaansa, kun he itkevät maailman kylmällä lattialla jne. Tämä on varmasti heijastumaa omasta lapsuudenkodista. Oma isä ei oikein soveltunut Jumalan kuvaksi. Kaikki kaunis mitä hän on sanonut äidistään näkyy Taivaallisen vanhimman kuvassa.

Ominaista Laestadiuksen saarnoille on, että hän pyrkii antamaan kullekin kuulijalle hänen sieluntilansa mukaista sanaa. Perusjako on: suruttomille, heränneille ja uskoville. Lisäksi tulevat armonvarkaat, jotka ovat ohittaneet katumuksen ja ikään kuin varastaneet armoa ja toisaalta tekopyhät, joita laki ei ole järkyttänyt, vaan uskovat täyttävänsä sen. Eräs mielenkiintoinen esimerkki tästä Laestadiuksen periaatteesta on käsinkirjoitettu rippisaarnakirja. Hän on kirjoittanut kunkin saarnan alkuun, millaisella sieluntilalla olevalle kukin saarna sopii. Hän käytti tätä käydessään jakamassa ehtoollista vanhuksien, sairaiden ja kuolevien luona.

Aiemmin on jo mainittu erittäin rikas vertausten käyttö. Ne käsittävät koko inhimillisen elämän kirjon karkeista mitä herkimpiin ja kauniimpiin kuviin. Kirkonpenkissä istuu kuulijoina Pietari, Maria Magdalena, juutalaisia ja Pontius Pilatus, siellä on roomalaisia sotamiehiä, on kokonainen eläinten joukko pöllöistä ja variksista pääskysiin ja satakielisiin, on susia, kettuja, karhuja, Saarnassa kuvataan pohjoinen luonto, kansan uskomukset ja koko arkipäiväinen elämä. - Usein tuntuu, että Laestadius ei haluakaan puhua asioista yksiselitteisillä teologisilla termeillä, vaan käyttää ajatuksia ja tunne-elämää stimuloivia kuvia, vähän siihen tapaan kuin Jeesus evankeliumeissaan. Niitä saivat kuulijat pureskella arkioloissaan ja ehkä kokea oivaltamisen iloa. - Nilla Outakosken tohtorinväitöskirjassa on eräs hämmästyttävä päätelmä, että Laestadius olisi uskonut maahisiin. Kun tuntee Laestadiuksen saarnojen uskomattoman rikkaan vertausten ja kielikuvien verkon ja kuinka hän käytti omaa elämänpiiriänsä ja seurakuntalaistensa uskomuksia hyväkseen elävöittääkseen sanomaansa, on vaikea ymmärtää tuollaista johtopäätöstä. Lisäksi on tiedossa Laestadiuksen aika rationalistinen asenne koko uskomusmaailmaan. Hän sitä paitsi paikoin tekee selväksi, mitä hän ajattelee maahisuskosta.

Saarnoillaan Laestadius pyrki vaikuttamaan kuulijoiden tunne-elämään. Kovilla lakisaarnoilla hän halusi saada tunteen esiin, ensin vaikka vain vihan. Se voisi sitten muuttua rakkaudeksi. Erityisesti Kristuksen kärsimisen kuvauksella hän halusi herättää omiatuntoja ja toisaalta sytyttää uskoa. Elävä sydämen usko olikin Laestadiuksen tavoite. Sillä hän tarkoitti paljolti sydämessä koettavaa sovitusta. Toisaalta hän varsinkin myöhempinä vuosinaan varoitti mittaamasta uskoa tunteillaan, sillä hän näki selkeästi, että usko ei voi perustua kokemuksille ja tunteille, jotka vaihtelevat ja ovat petollisiakin. Ei hän itsekään kokenut armonmerkkejä eikä ollut liikutuksissa. Mutta hän oli vakuuttunut, että ilman tunnetta usko on kuollutta, järjen uskoa.

Huumorikin oli Laestadiuksella tehokeinona. Se on usein aika osuvaa, mutta sanoisin että vähän pisteliästä.- Tässä yhteydessä voi esimerkkinä mainita miten hän riisui kuulijoidensa hurskautta puhumalla rehellisistä varkaista, raittiista juomareista, siveistä huorista ja armollisista viinaporvareista.

Uskonelämän kehityskaaren kuvaamiseksi Laestadius oli omaksunut pietistisen armonjärjestyksen. Pietisteillä se saattoi olla hyvin monipolvinen, mutta Laestadiuksella se oli varsin lyhyt. Siihen kuuluivat katumus, usko Kristukseen ja uusi elämä uskovana. Saarnaote puhunee puolestaan

Jokaisen, joka tahtoo tulla kristityksi, pitää olla Pyhän Hengen koulussa. - - Ensimmäinen kirjain, jonka Pyhä Henki opettaa meidät tuntemaan, on A, toinen on B ja kolmas C.

Ensimmäinen kirjain tarkoittaa Aatamia, jonka kautta synti ja kuolema tuli maailmaan. Jo siinä on Pyhällä Hengellä paljon tekemistä, ennen kuin ihminen oppii oikein tuntemaan armon järjestyksen ensimmäistä kirjainta. - - Jos lapsi oppi tuntemaan ensimmäisen kirjaimen, kyllä hän saattaa ajan kanssa oppia vielä muitakin kirjaimia. Mutta jos hän ei tunne ensimmäistä kirjainta, ei hän opi muitakaan.

Ensimmäinen kirjain armonjärjestyksessä on synnin tunto. Jos syntinen tulee tuntemaan syntejänsä oikein, kyllä hän varmaan tulee tuntemaan armoakin. - - Kun Jumalan Pyhä Henki rupeaa opettamaan armonjärjestyksen ensimmäisiä kirjaimia, tahtoo lapsi katsoa muualle, mutta ei kirjaimia. Toisinaan hän lukee ensimmäiset kirjaimet väärin tai arvaamalla. Ei hän kuitenkaan arvaamalla opi koskaan tuntemaan kirjaimia. Jos lapsi ei katso kirjainta, vaan metsään eli maailmaan, niin täytyy opettajan vähäisen piiskata häntä, kunnes hän harjaantuu katsomaan niitä kirjaimia, joita opettaja tikulla näyttää. - -

Kun syntisen lapsi on nyt oppinut tuntemaan armonjärjestyksen ensimmäisen kirjaimen, niin näytetään hänelle toinen ja kolmas kirjain. Ensimmäinen oli A eli synnin tunto ja kauhistus sekä oikea katumus eli se murhe joka on Jumalan mielen mukainen. Mutta ei syntinen pelkällä katumuksella ja synnintunnolla pääse taivaan valtakuntaan, vaan sen jälkeen hänelle pitäisi tulla elävä ja autuaaksitekevä usko, että hänen syntinsä annetaan anteeksi Jeesuksen Kristuksen ansion ja sovinnon tähden. Tätä toista kirjainta ei synnin lapsi tunne ollenkaan ennenkuin Jumala häntä opettaa. Vaikka syntinen tuntisikin syntinsä ja hänellä olisi niiden tähden kova katumus, tuska ja hengellinen hätä, ei hän kuitenkaan pääse kadotuksesta ennenkuin Pyhä Henki opettaa hänet tuntemaan vielä toisen kirjaimen, jonka nimi on B, eli usko Herraan Jeesukseen niin sinä tulet autuaaksi. Tämä toinen kirjain on peräti tuntematon epäileväisille, jotka vajoavat epäilykseen syntien paljouden tähden ja makaavat siinä kuin nauta eivätkä nosta jalkaansa ennenkuin häntä hyvin piiskataan. Jos synnin lapsi ei opi tuntemaan ensimmäistä kirjainta piiskaamatta, ei hän tahdo piiskaamatta oppia toistakaan armonjärjestyksen kirjainta. Armon varkaat eivät lue ensimmäistä kirjainta, vaan hyppäävät sen yli ja menevät suoraan toiseen. Sentähden he eivät opi koskaan tavaamaan - -.

Armonjärjestyksessä on myös kolmas kirjain, nimittäin C eli elävän uskon hedelmä, jota Pyhä Henki opettaa kristityitä tuntemaan. Myös tämä kolmas kirjain on armonvarkaille aivan tuntematon, sillä joka ei tunne armonjärjestyksen ensimmäistä kirjainta, ei hän tunne toista ja joka ei tunne toista, ei hän tunne kolmattakaan.

Armonjärjestyksen aakkosia on luonnollisen ihmisen työläs oppia tuntemaan. Isän täytyy monta kertaa piiskata vitsalla, ennenkuin syntisen lapsi tulee tuntemaan ne kirjaimet. Muutamat luulevat, ettei ole mikään vaiva käydä koulua ja että niillä on hyvin helppoa, joiden ei tarvitse tehdä raskasta ruumiillista työtä ja olla orjana elämänsä ajan. Mutta jos maailman orjat tietäisivät, kuinka monta kertaa Jumalan koululapset saavat maistaa Isän vitsaa Pyhän Hengen koulussa ennenkuin he oppivat tuntemaan ensimmäisen kirjaimen armonjärjestyksestä, totta he sanoisivat, että ennen he menisivät maailman orjuuteen käsimyllyä jauhamaan kuin olisivat yhden päivänkään koulussa, jossa Pyhä Henki on koulumestarina. Jos maailman orjat tietäisivät, kuinka monta kertaa ne saavat kärsiä nälkää ja vilua, jotka käyvät koulua, tottapa he sanoisivat: pikemmin me tahdomme vetää kiviä maailman herran palveluksessa ja syödä sikojen ruuhesta kuin mennä semmoiseen vaivaan. Niin suurta tuskaa ja vaivaa saavat ne kärsiä, jotka ovat Pyhän Hengen koulussa. - - Mutta maailman koulussa, joita maailman ruhtinas on rakentanut joka kylään, ei ole mitään vaivaa. Siellä ei koululasten tarvitse kärsiä nälkää eikä vilua. Ja kaikki maailman lapset, jotka käyvät maailman ruhtinaan koulua, ovat niin hyviä oppimaan kaikenlaista opetusta, ettei koulumestarin tarvitse heitä piiskata. Ei heidän tarvitse montaa vuotta kustantaa itseänsä maailman koulussa ennenkuin he tulevat täysin oppineiksi.

Laestadius kirkon kentässä

Ruotsin kirkollinen ilmapiiri kiristyi tavattomasti 1850-luvun alkupuolella, kun lukijaisliike ja muu maallikkotoiminta, joukossa lestadiolaisuus, joutui kirkollisen ja maallisen esivallan taholta oikeustoiminpiteiden kohteeksi. Se herätti suurta huomiota ulkomaita myöten. Ranskassa, Englannissa ym paheksuttiin Ruotsin taantumuksellisuutta ja vedottiin Ruotsin kuninkaaseen ja arkkipiispaan. Toistakymmentä vuotta vireillä ollut uskonnonvapauslain käsittelykin päätyi vain konventikkeliplakaatin voimassapidon vahvistamiseen.

Kirkon jyrkkään uskonnonvapauden vastaiseen asenteeseen vaikutti myös valtiollinen tilanne. Euroopan vuosien 1848 ja 1852 vallankumousliikehdinnän luonnollisena seurauksena oli suuri epäluulo kaikkia kansanliikkeitä kohtaan. Ääri-ilmiöt olivat antaneet siihen aihettakin. 1854 puhkesi myös sota, jota me kutsumme Krimin eli Oolannin sodaksi. Samalla levisi kolera ja heikot viljasadot nostivat viljanhinnan ylös. Yhteiskuntarauhan valvojilla oli huolen aiheita.

Laestadius asui aivan Pohjolan perukoilla eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia pitää yllä suoraa henkilökohtaista kosketusta Ruotsin kirkollisiin ja muihin uskonnollisiin piireihin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi ollut kirkollisen keskustelun ulkopuolella. Hän selvästikin seurasi tilannetta lehdistön ja kirjallisuuden välityksellä sekä jossain määrin kirjeenvaihdolla, josta vain rippeet ovat säilyneet. Hänen kirjoituksistaan voi vetää kyllä joitain johtopäätöksiä suhteesta kirkolliseen elämään.

Kriittisestä suhteesta kirkkoon on jo mainittu. Hän näki siinä paljon kuoleman merkkejä. Voimakkain ja usein kärkevin sanoin hän arvostelee kovaa kirkollista vallankäyttöä ja taantumuksellisuutta. Uskonnollisessa mielessä kirkon kuolemantauti oli rationalistinen moraalioppi ja uskonnollinen liberalismi, mutta vakavin puute oli, että kansaa ei herätetä vakavaan synnintuntoon.

Koskettelen vielä yhtä harvemmin käsiteltyä näköalaa. Eräs tämän ajan valtavirtauksia Ruotsissa oli englantilaislähtöinen allianssiliike. Sen tavoitteena oli protestanttisten kristittyjen yhteys henkilökohtaisen uskon ja toiminnan alueella ja jätti syrjään opilliset erityiskorostukset. Allianssiliikkeen voimankausi Ruotsissa oli 1840- ja 1850-luvuilla. Keskeisenä henkilönä oli alkuun englantilainen metodisti George Scott. Hän ei toiminnassaan painottanut metodistisia erityispiirteitä, vaan toimi tunnustavana kristittynä Ruotsin kirkon piirissä. Laestadius samaistui suuressa määrin allianssiliikehdintään. Sen olennaisimmat toiminnat ja periaatteet näkyvät selvästi Laestadiuksella. Se näkyy hänen suhteessaan muihin heräyksiin, raittiusliikkeeseen ja lähetystyöhön sekä uskonnonvapausasiassa.

Allianssiliikkeen hedelmöittävä vaikutus Ruotsissa näkyi erityisesti raittiusliikkeen ja lähetysseuran syntymisessä. Tunnettua onkin Laestadiuksen voimaperäinen toiminta raittiusliikkeen työssä Kaaresuvannossa ja ympäristössä lähes heti, kun Peter Wieselgren oli 1837 perustanut Ruosin raittiusseuran.

Ruotsin lähetysseura perustettiin 1835. Myös pakanalähetystä Laestadius seurasi myötämielellä. Kertomukset lähetystyön tuloksista ihastuttivat. Muutamissa saarnoissa näkyy, kuinka ihanteellisena hän näki sen työn tulokset. Hän arvioi, että "mustien pakanoiden maassa on nyt paras peltomaa".

Moniin allianssiliikkeen piirissä olleisiin henkilöihin Laestadiuksella näyttää olleen myönteisiä kosketuksia. Mainita voi mm. Paul Wieselgren ja Jakob Dahlberg, joiden kirjeitä ja katkelmia on säilynyt Laestadiuksen saarnakonsepteissa. Tunnetun lähetysseurajohtajan Peter Fjellstedtin hän mainitsee aina myönteisessä valossa. Allianssitoimintaan kuului myös Per Brandell sekä Rosenius, josta muistitieto kertoo, että hänellä oli kirjeenvaihtoa Laestadiuksen kanssa, mutta siitä ei ole säilynyt todisteita. Lähetysseuran ja raittiusseuran suuntaan joka tapauksessa yhteydenpitoa oli.

Uskonnonvapaus on Laestadiukselle läheinen. Monen allianssihenkisen kirkonmiehen tavoin hänkään ei kannattanut täydellistä uskonnonvapautta, josta seuraisi Amerikan esimerkin mukainen lahkoliikkeiden kukoistus ja kirkon hajoaminen. Mutta konventikkeliplakaatin kumoaminen ja vanhojen kirkollisten kirjojen käytön vapaus ovat tärkeitä tavoitteita. Kun allianssiliike alkoi 1850-luvulla hajota kirkolliseen ja vapaakirkolliseen suuntaan, jäi Laestadius Wieselgrenin, Thomanderin ym kanssa kirkon tunnustuksen puolelle huolimatta kovasta kirkkokritiikistään.

Seurakuntakäsitys

Tässä yhteydessä voi sanoa jotain Laestadiuksen seurakuntakäsityksestä. Olennaista oli siinä suhteessa selvä rajanveto elävän ja kuolleen kristillisyyden välillä. Se kertoo painotuksen. Elävänä kristillisyytenä hän piti sitä, missä sana herätti omantunnon, missä syntyi usko Kristukseen sekä uusi elämä. Hannu Juntusen väitöskirjan arvio Laestadiuksen kirkko-opista on mielestäni osuva, kun hän sanoo, että elävän uskon takeena ovat armonjärjestyksen kokemukset, lähinnä sydämessä koettu sovitus, ei niinkään uskonyhteisöön kuuluminen. - Vahvana korostuksena on hänen kirjoituksissaan, että elävä kristillisyys on vainottua kristillisyyttä lähes saksalaisen kirkko- ja kerettiläishistorioitsijan Gottfried Arnoldin hengessä. Tähän antoi tietysti senhetkinen tilanne pontta. Eräässä käsikirjoituksessaan hän luettelee Ruotsista monia heränneitä joita on vainottu, ja lukee mukaan myös Hedbergin yxi heränyt pappi Suomesa, joka yhden aikaa oli duomittu Consistoriumilda saarnaman Oulon linnasa ja on jälken puolustanut heräneitä Ruotin rannalla, jonga tähden kaikki papit Ruotisa vihavat händä. Erittäin voimakkaasti hän ottaa kantaa Scottin puolesta, joka 1842 oli karkoitettu maasta. Joskus hämmästyttää, miten vähän Laestadius panee painoa liikkeiden teologisille katsomuksille. Oma mielenkiintonsa on Kaaresuvannon ja Pajalan heränneiden nimityksillä. Hän kutsui heitä lukijoiksi, heränneiksi, uskovaisiksi tai kristityiksi, usein myös pietisteiksi, joskus hän mainitsee saarnoissaan nimityksenä myös körttiläiset.

Herännäisryhmien kritiikki on yleensä erittäin varovaista. Hedbergiäkin hän moittii lähinnä siitä, että on tuominnut pietistit ja että oli unohtanut uudensyntymisen kipunsa. Paavo Ruotsalaisen aika kohtuuttomaan arvosteluun hän ei vastaa, mutta kylläkin äsken herännyt Iisakki Poromaa antaa tulla samalla mitalla. Ainoa suora arvostelu Ruotsalaisesta on ihmettely hänen alkoholinkäytöstään. - Laestadiuksen ja myöhempien polvien seurakuntakäsityksien välille on taitanut syntyä vähän jännitettä.

Lopuksi

Laestadius oli Pohjolan herättäjä, hän oli tutkija, mutta hän oli paljon muutakin. Periferian väestön itsetunnolle hän merkitsi paljon. Heränneet tunsivat olevansa täysvaltaisia ihmisiä siinä kuin muutkin ja heillä oli rohkeutta levittää uskonnäkemystään muuallekin, jopa rapakon taakse, ilman ujouden häivää. Laestadius oli originelli Jumalan mies, jota on vaikea vangita johonkin yksittäiseen kuvaan. Itsensä Laestadius näki ennen kaikkea Johannes Kastajan tehtävässä. Jo elämäntavoiltaan heitä yhdisti askeettisuus. Erityisesti Laestadius kuitenkin painotti tehtäväänsä tien valmistajana Herralle Jeesukselle. Toinen painopiste oli, että hänkin tahtoi osoittaa sormellaan Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. - Johannes Kastajan viran hoito olikin se alue, missä Laestadius antoi tärkeimmän ja pysyvimmän panoksen.

Kirjallisuutta:

Per Boreman, Gustaf Dahlbäck: Lars Levi Laestadius och hans gärning. 1965

Kaarlo Castren: Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. 1932

Olle Franzen: Naturalhistorikern Lars Levi Laestadius. 1973

Hannu Juntunen: Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. 1982

Lassi Kujanpää: Kristillinen saarna. Lars Levi Laestadiuksen saarnojen funktionaalis-historiallinen analyysi. 1997

Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. 1989

Martti E. Miettinen: Lestadiolainen heräysliike I. 1942

Kristina Nilsson: Den himmelska Föräldern. 1988

Nilla Outakoski: Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva. 1991

Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla. 1976

Gunnar Wikmark: Lars Levi Laestadius’ väg till nya födelsen. 1980

Saatavilla olevia Laestadiuksen teoksia

Postilla I-II. 1964

Saarnat I-II. 1996, 1998. (III osa ilmestyy 2000-1)

Saamenkieliset saarnat ja kirjoitukset. 1978

Hulluinhuonelainen. 1968 - D_rhushjonet 1997

Ropandes Röst i Öknen. 1979

Fragmenter i Lappska Mythologien. 1997

Crapula Mundi. 1971

Herrainpäiväpuhe. 1971

Loca parallela plantarum. 1993