Dosentti SEPPO LOHI

(Simon kirkkoherra, Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti, FT, TM)

Lars Levi Laestadius (1800-1861) syntyi pienessä ruotsalaisessa erämaakylässä Arjeplogin Jäkkvikissä maineikkaaseen pappissukuun, vaikkakin juopon vuorivouti-isän pojaksi. Hänen papintyönsä Kaaresuvannossa alkoi 1826, laajeni yhteiskunnallisiin kannanottoihin ja huipentui kevättalvella 1846 lestadiolaisen herätyksen syntyyn. Tämän surumielisen ja kiivasluontoisen Lapin profeetan syntymästä tulee tammikuussa kuluneeksi 200 vuotta. Hän kuoli varhain aamulla 21. helmikuuta 1861 Pajalan pappilassa mahasyöpään, juuri kun kaamoksen luonto nukkui horrostaan ja pakkanen lepäsi raskaana Tornionjokilaakson yllä. Laestadius jätti jälkeensä armollisen, vaikkakin jyrisevän julistajan maineen. Tämä kuva on kuitenkin vain osa hänen persoonallisuuttaan. Jumalan armoa julistavasta saarnaajasta tuli armoton kriitikko heti, kun hän astui tutkijankammioonsa.

Laestadiuksen uskonnollinen julistus oli niin painavaa, että se on lyönyt leimansa 150 vuoden ajan pohjoissuomalaiseen elämäntapaan ja uskonkäsityksiin. Vaikka lestadiolaisuuden pääkannatusalue on edelleen pohjoisessa, se on synnyttänyt eri puolille Suomea, varsinkin Jyväskylään ja etelän suuriin kaupunkeihin, satojen uskollisten aktiiveja yhteisöjä. Laestadiuksen jalanjälkiä seuraa tänään arviolta 80 000 - 100 000 suomalaista. Liikkeellä on kannatusta myös Pohjois-Ruotsissa ja -Norjassa sekä Pohjois-Amerikassa ja Kanadassa. Pieniä lestadiolaisryhmiä esiintyy myös eräissä muissa maissa.

Lestadiolaisuus on hajonnut ainakin 16 ryhmittymään, joista Suomessa suurin on tasaista kasvuaan jatkava vanhoillislestadiolaisuus. Karkeasti arvioiden kahdeksan kymmenestä lestadiolaisesta kuuluu tähän ryhmään. Kaukana takana tulevat esikoislestadiolaiset, joita on arviolta 10 000 ja Rauhan Sanan ryhmä 6 000-7 000:lla kannattajallaan sekä uusheränneet 2 000 - 3 000 nousevan uskollisten joukolla.

Tutkijan minä jäi äidin toiveiden ja taloudellisten realiteettien varjoon

Karl Erik Laestadius (1793-1817) avasi ikkunan velipuolelleen, Lars Leville, kasvien rikkaaseen maailmaan tämän poikavuosina 1808-1816 Kvikkjokkin pappilassa. Seutua pidettiin Lapin paratiisina. Kun 19-vuotias Lars Levi muisteli lapsuuttaan, hän oli vakuuttunut, että Karl Erik oli se genius, joka istutti häneen "alun kasvien tuntemukseen" (25.4.1819). Jo lukioaikanaan Lars Levi teki tutkimusretkiä ja löysi ennen tuntemattomia kasveja. "Riemu, jonka nuori luonnontutkija kokee löytäessään uuden lajin, on varattu vain hänelle ja luulenpa, ettei voittoisa kenraalikaan ole yhtä iloinen kuin tämä nuori luonnontutkija, joka on valloittanut Floran tai Faunan maailman", Laestadius muisteli (Wester- och Norrbottens Läns Tidning 14/1841).

Laestadius aloitti kasvitieteen opinnot Upsalan yliopistossa 1820 professori Göran Wahlenbergin johdolla. Äidin toive, suvun perinne ja Karl Erikin esimerkki olivat kuitenkin työntämässä häntä pappisuralle. Huonosti palkattu tiedemiehen ura ei houkutellut. Hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa, mutta teki silti vuosittain tutkimusretkiä. Aktiivisuus palkittiin: tiedeakatemia jakoi hänelle stipendejä, ja yliopisto julkaisi tutkimustulokset tiedonannoissaan. Helmikuussa 1825 Laestadius vihittiin papiksi, ja hänet määrättiin Arjeplogin kirkkoherran ja sittemmin Piteån Lapin missionäärin virkaan. Hän siirtyi Kaaresuvantoon keväällä 1826 ja solmi vuoden kuluttua avioliiton Brita Catharina Ericsson-Ahlstadiuksen (1805-1888) kanssa. Varsinkin ensimmäiset viisitoista vuotta Kaaresuvannossa olivat myös tieteellisesti aktiivista aikaa: hän osasi yhdistää harrastuksensa ja papintyönsä. Yhteydenpito tiedeyhteisöön jatkui, ja Svensk Botanik julkaisi vuodesta 1826 lähtien yli sata hänen piirtämäänsä kasvia.

Asiantuntijana ranskalaisessa tutkimusretkikunnassa

Manner-Eurooppaan Laestadiuksen nimi kulkeutui vuosina 1838-1839, jolloin laivaston lääkäri Joseph Paul Gaimardin (1795-1858) johtama ranskalainen tutkijaryhmä teki matkan Lappiin. Lapin ja kasvitieteen asiantuntijana toimi yliopiston ja tiedeakatemian nimittämänä Laestadius. Matkan tulokset julkaistiin Ranskassa vuosina 1843-1855. Lars Levi Laestadius esiteltiin meteorologiaa, kasvitiedettä, kasvimaantiedettä, fysiologiaa ja lääkeoppia käsittelevien osastojen toimituskunnan jäsenenä. Teokseen oli otettu myös hänen Kaaresuvannossa tekemänsä meteorologiset havainnot vuosilta 1830-1838. Sarjaan piti sisällyttää tutkielma lappalaisten historiasta ja mytologiasta, jonka ensimmäinen osa valmistui 1840 ja kolme muuta 1845. Tämä Laestadiuksen teos Fragmenter i lappska mythologien näki kuitenkin päivänvalon vasta Harald Anderssonin toimesta 1959. Retkikunnan mukana ollut taiteilija Charles Giraud (1819-1892) maalasi syksyllä 1839 vesivärein Laestadiuksesta muotokuvan, josta vuoden 1841 jälkeen taiteilija Emile Lasalle (1813-1871) valmisti kivipiirroksen ja lisäsi siihen ritarimerkin.

Vaikka Laestadius arvosteli retken tieteellistä antia, hän itse hyötyi siitä. Olle Franzén (1973) on huomauttanut, että hän tuli tämän matkan johdosta "korjatuksi" kasvitieteilijöiden "iankaikkisiin majoihin"; hän sai nimensä eurooppalaisiin tietosanakirjoihin ja tuli tunnetuksi myös mannereurooppalaisten kasvitieteilijöiden parissa. Laestadius sai tilaisuuden kertoa Lapin mytologiasta ja vastaanottaa ritarimerkin. Hänet nimitettiin, kuten retkikunnan muutkin ruotsalaiset jäsenet, Ranskan kunnialegioonan jäseneksi. Tämän lisäksi hänen taloudellinen asemansa kohentui.

Eläintieteilijä ja "haudanryöstäjä"

Laestadius ehti kasvien lisäksi kerätä tietoja myös eläimistä. Hän teki selkoa karhunkaadosta ja kertoi tuntevansa ainakin neljä seutukuntansa kuuluisinta karhunkaatajaa, laati muistiinpanoja lintujen muuttomatkoista sekä tarjosi metsämiehille Tidskrift för Jägare och Naturforskare -lehdessä (ilmestyi 1832-1834) havaintojaan Lapin riistasta ja pyyntitavoista. Hän kirjoitti kuvauksia oravista, ketuista, riekkojen pyynnistä ja sopulien vaelluksista. Kesällä 1827 hän oli seurannut neljää ahmanpoikaa, jotka taitavasti kalastelivat kiveltä harreja keskellä kuohuvaa koskea. Laestadius oli perehtynyt myös vesieläimiin ja esitteli lukijoilleen 18 Lapin kalalajia. Hän oli laatinut varsin laajan selostuksen villiporosta. Vaikka Laestadiuksella oli omia kokemuksia, hän oli oppinut turvautumaan myös asiantuntijoihin ja piti eläintieteilijä professori Sven Nilssonin (1787-1883) kanssa kirjeyhteyttä ainakin vuoteen 1843.

Olle Franzén (1973) on kirjannut mielenkiintoisia tietoja Laestadiuksen osuudesta "haudanryöstöihin". Termi, jota Franzén käyttää, on moderni eikä tee oikeutta Laestadiukselle, sillä vanhojen hautojen kaivaminen oli tutkijoiden piirissä tavallista vielä 1800-luvulla. Laestadius saattoikin avoimesti kertoa retkistään lehtien palstoilla (Norrlands Posten 72/1838). Kukaan ei kiinnittänyt huomiota syyshämärissä 1837, kun vanhalle hautausmaalle Enontekiön Markkinaan kokoontui pieni ryhmä, johon kuului kolme pappia, Laestadius, Fr. Liljeblad ja E. Kolström, sekä nimismies E. U. Grape ja tutkija Sven Lovén. Miehet kaivoivat rautakangein ja lapioin kolmen saamelaisvainajan pääkallot esiin. Yhdellä oli päässään vielä myssy ja tukku hiuksia. Seuraavana vuonna Laestadius oli opastamassa ranskalaista tutkimusretkikuntaa, joka tiedemiehen palavalla innolla nosti vielä kaksi säkillistä pääkalloja ja luita ja vei ne mukanaan.

Karoliinisen instituutin anatomian professori Anders Adolph Retzius (1796-1860) tilasi Laestadiukselta 1840-luvulla vastasyntyneiden saamelaislasten pääkalloja. Vastauksessaan rovasti tyytyi valittamaan, että niiden hankkiminen tuotti vaikeuksia ja suositteli, että professori kääntyisi suoraan Haaparannan piirilääkäri Carl Josua Wretholmin (1802-1866) puoleen. Vieraillessaan Kaaresuvannossa talvisaikaan, jolloin haudat olivat avoimia, hän saattoi helposti leikata, "kuin kirurgi kaulan poikki sellaiselta lapselta". Tekikö piirilääkäri niin, se ei käy ilmi? Joka tapauksessa Retziuksella oli ollut Tukholmassa 1842 aihetta kiittää piirilääkäriä siitä, että tämä oli toimittanut kaksivuotiaan saamelaistytön pääkallon.

Kirjailija ja kotalapin kirjakielen perustaja

Laestadius aloitti kirjallisen toimintansa 22-vuotiaana pohtimalla uudisviljelymahdollisuuksia Lapissa. Om möjligheten och fördelen af allmänna uppodlingar i Lappmarken ilmestyi painosta 1824. Teos oli nuoren miehen uskalias yritys hahmottaa Lapin tulevaisuutta. Laestadius suositteli uudisviljelyn tukemista, vaikka myönsikin, etteivät tunturiselänteet sopineet viljelyyn. Malmikenttien tehokas hyödyntäminen kuitenkin edellytti lähelle työntyvää uudisviljelyä. Teos päättyi ehdotukseen uudisasukaskoulun perustamisesta Lappiin.

Laestadiuksen kasvitieteellinen pääteos oli Loca parallela plantarum. Tutkielma valmistui 1831 ja julkaistiin 1839. Siinä 31-vuotias pappismies teki kasvien kasvupaikkoja koskevia vertailuja ja väitti, että kasvien pohjoiset ja tuntureiden huipuilla kasvavat rinnakkaismuodot olivat maan laadusta, lämmöstä ja valosta johtuen eteläisiä ja alempana kasvavia sukulaisiaan tanakampia, karvaisempia ja isokukkaisempia. Kirjalliset saavutukset liittyvät myös saamenkielen luomiseen (1837-1843) ja Crapula Mundin painattamiseen (1843). Samaan aikaan hän alkoi kirjoittaa Dårhushjonetia (Hulluinhuonelainen), joka kiteytti yli kymmenen vuoden työn tuloksena hänen elämänkokemuksensa, ajatuksensa ja käsityksensä ihmisen rajoista ja kehitysmahdollisuuksista johdonmukaiseksi systeemiksi.

Laestadiuksen tieteellinen harrastus jäi taka-alalle 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa. Syitä oli useitakin: Lapin mytologian kirjoittaminen ja pastoraalitutkintoon valmistautuminen, Loca parallelan alussa saama nuiva vastaanotto, herättäjän ja uskonnollisen johtajan rooli, psykologiset opinnot, virkatoimet, sairaus ja kasvava perhe. Kirjallisen toiminnan tilinpäätös tapahtui kuitenkin 1850-luvun puolivälissä, jolloin hän julkaisi lehteään Ens Ropandes Röst i Öknen (1852-1854) ja saattoi loppuun edellä mainitun uskonnonfilosofisen teoksensa kirjoittamisen. Lehden julkaiseminen ja Dårhushjonetin loppuunsaattaminen (1855) kruunasivat Laestadiuksen ajatuskaaren.

Tieteellisellä toiminnallaan, teoksillaan ja kokoelmillaan Laestadius liittyi Pohjolan sielunpaimenten pitkään traditioon. Jo 1600-luvulla papit olivat kirjoittaneet valtiovallan pyynnöstä kuvauksia pohjoisista oloista ja toimineet kansainvälisten retkikuntien oppaina. Carl von Linnén johdolla tiedeakatemia oli laatinut ohjeet toivotuista raporteista. Vaikka luonnontieteelliset harrastukset olivat kukkineet Lapin pappiloissa Linnén kuoleman jälkeen jo kahden sukupolven ajan, yksikään näistä papillisista amatööreistä ei ollut edennyt niin pitkälle kuin Lars Levi Laestadius. Tiedeakatemia on säilyttänyt muun muassa 6 500 kasvin kokoelman ja satoja sivuja julkaisemattomia tieteellisiä käsikirjoituksia. Hänet kutsuttiin Ruotsin tieteellisten seurojen sekä Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäseneksi. Olipa hän professori Göran Wahlenbergin kuoleman jälkeen (1851) ehdolla myös Ruotsin tiedeakatemiaan.

Kasvitieteilijät arvostavat Laestadiusta ennen kaikkea ekologina, systemaatikkona ja keräilijänä. Dosentti Harri Vasanderin ystävällisen tiedonannon mukaan (1999) runsaalla kolmellakymmenellä kasvilla on edelleen Laestadiuksen antama nimi. Turjan horsman (Epilobium laestadii Kytöv.) ja Tunturiunikon (Papaver laestadianum) lajinimet kunnioittavat Lapin tutkijan nimeä.

Luonnontutkijan ääni kuului herättäjän saarnoissa

Laestadius tunnetaan varsinaisesti uskonnollisena herättäjänä, jollainen hänestä tuli 1844 tapahtuneen oman hengellisen murroksensa jälkeen. Tutkijan identiteettiään ja uudisraivaajahenkeään hän ei sittenkään kadottanut. Saarnaaja tarvitsi analyyttista taitoa, sillä yhteiskunnassa ideologiat ja uskonnolliset suuntaukset kohtasivat toisensa ja sekoittuivat keskenään; ympäristötekijät, aatehistoriallinen tausta ja kulttuurinen viitekehys määräsivät toiminnan reunaehdot. Herätyssaarnaajana Laestadius halusi olla Johannes Kastaja, joka raivasi peltoa, kitki rikkaruohot ja teki tietä Lapin ihmisten sydämissä, jotta Vapahtaja pääsisi kulkemaan sinne. Uudisraivaus tapahtui saarnojen myötä kuulijan sydämessä. Tavoite oli yksinkertainen: johdattaa matkalaiset Raamatun tapahtumien saattelemana perille; ihmisen oli tultava kristityksi armonajassa, koska sielu ei voinut muuttua enää iäisyydessä. Hänen saarnansa heijastivat yhteiskunnallisia oloja puutteineen ja paheineen, mutta myös hänen omia luonnontieteellisiä harrastuksiaan. Laestadius otti esimerkkejä kasvi- ja eläinkunnasta kuvatessaan ihmisen hengellistä kehitystä ja luonnehtiessaan tämän perusominaisuuksia. Herättäjän toinen minä tunkeutui esiin vielä toisena adventtisunnuntaina 1860, jolloin Laestadius piti viimeisen saarnansa Pajalan kirkossa: vaarat ja pahdat huusivat, luonto kukki ja linnut visersivät.

Kirjallisuutta

Castrén, Kaarlo; Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. Toinen painos. Helsinki.

Boreman, Per & Dahbäck, Gustaf; 1965. Lars Levi Laestadius och hans gärning. Festskrift. Stockholm.

Franzén, Olle: Naturalhistorikern Lars Levi Laestadius. Tornedalica nr 15. Luleå.

Lohi, Seppo; 1989. Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Jyväskylä.

Lohi, Seppo; 1996. Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. Diss.

Oulu. Jyväskylä.

Miettinen Martti E.; Lestadiolainen heräysliike I. Perustajan aika. Mikkeli.

Nilsson, Kristina; 1988. Den himmelska Föräldern. Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius´ teologi och förkunnelse. Acta universitatis upsaliensis. Uppsala Women´s Studies. A. Women in religion. Uppsala.

Nordberg, Arne;1974 Petrus Laestadius upplysare och upprorsman. Luleå.

Nissen, K.; Lars Levi Laestadius. Naturarforsker eller Prest? Oslo.

Outakoski, Nilla; Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva. Scripta historica XVII. Oulu.