Lestadiolaisuuden alkuvaiheita

Kirjoittanut Seppo Lohi on fil.toht., dosentti ja Simon kirkkoherra. Artikkeli on julkaistu Pohjolan Sanomissa 4.7.1999.

Herätys syntyi saamenkansan keskuudessa

Lars Levi Laestadius (1800-1861) oli Ruotsin kirkon pappi, jonka jälkimaailma tuntee paitsi herätysliikejohtajana myös luonnontutkijana. Hän oli niitä harvoja Lapin pappeja, jotka saivat nimensä myös mannereurooppalaisiin tietosanakirjoihin. Hän oli useiden Ruotsin tieteellisten seurojen sekä Ranskan kunnialegioonan jäsenen. Olipa hän professori Göran Wahlenbergin kuoleman jälkeen ehdolla myös Ruotsin tiedeakatemiaan.

Laestadiuksen nimeä kantava herätysliike lähti liikkeelle kevättalvella 1846 Kaaresuvannosta hänen saarnatuolinsa juurelta. Herätys puhkesi saamelaisten keskuudessa, jotka muodostivat pitäjän väestön enemmistön. Kaaresuvannon sijainti Ruotsin, Suomen ja Norjan rajalla loi tälle enemmistölle mahdollisuuden vuorovaikutukseen sekä omassa pitäjässä vähemmistönä olevien suomalaisten että ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa. varhaisimmat viestit lähtivät liikkeelle kolmella kielellä. Jo ensi vuosista lähtien lestadiolaisuudesta tuli Pohjoiskalotin saamelaisten ja suomalaisten yhteinen liike. Sen sijaan ruotsin- ja norjankielisellä alueella se on saanut suhteellisen pienen kannatuksen.

Lestadiolaisuudesta tuli pian suomalainen liike

Lestadiolaisen alkuherätyksen jälkeen (1846-1855) liikkeen leviämisen painopiste siirtyi suomalaisväestön pariin. Vastaavasti sen vaikutus saamelaisväestön keskuudessa väheni. Siihen suuntaan kehitystä edistivät sekä Tornion Lapin kirkolliset perinteet että maantieteelliset yhteydet, mutta ennen kaikkea Koutokeinossa myöhäissyksyllä 1852 tapahtunut saamelaisten kansannousu, jonka seurauksen kaksi ihmistä murhattiin. Herätys oli saanut ensi kosketuksen tähän pieneen norjalaispitäjään jo 1847. Vaikka Koutokeinon kapinan perustana ei ollut lestadiolainen herätys, vaan pikemminkin paikkakunnalla 1760-1770 luvuilla vaikuttanut cuorvut-liike, monet viranomaiset ja julkinen sana vaativat Laestadiusta ja lestadiolaisia vastuuseen. Viranomaiset hiippakunnan piispan johdolla totesivat kuitenkin rovastin syyttömäksi. Saamelaisväestöön kansannousu joka tapauksessa vaikutti niin, että liikkeen eteneminen saamelaisten parissa pysähtyi useiksi vuosiksi. Ensimmäiset lestadiolaisherätykset Suomen puolella koettiin Muoniossa ja sen kappeliseurakunnassa Enontekiöllä vielä 1840-luvun lopulla.

Lestadiolaisherätysten aallonharjalla eteni myös raittiusasia

Kuuden vuoden ajan (1847-1853) kolmeenkymmeneen nouseva raittiusasiamiesten joukko kierteli Laestadiuksen toimeksiannosta eri puolilla Pohjois-Ruotsia, -Norjaa ja -Suomea. Raittiustyön ohella he levittivät myös herätystä, joka osoittautui tehokkaimmaksi raittiuden edistäjäksi. Lestadiolaisalueet "kuivuivatkin" sitä mukaan, kun viinan ostajat ja myyjät tulivat uskoon, ja herätystä seurasi muutenkin suorastaan vallankumouksellinen tapojen muutos: ihmiset alkoivat tunnustaa syntejään ja korvata vahingontekojaan.

Vuonna 1848 avattiin Jukkasjärven Lainiossa Laestadiuksen perustama ja johtama lähetyskoulu, jonka koulumestariksi hän oli pestannut entisen katekeettansa, Juhani Raattamaan (1811-1899). Lähetyskoulu, joka toimi Laestadiuksen kuoleman jälkeen 1860-luvun lopulle saakka, siirtyi talvisaikaan kylältä toiselle. Siitä tuli liikkeen epävirallinen keskusorganisaatio, jonka yhteydessä kehittyi sekä liikkeen saarnavirka että seurakäytäntö. Myös vanha kirkollinen kylärukousjärjestelmä muodostui herätyksen tehokkaaksi kanavaksi sitä mukaa, kun kylärukousten pitäjät liittyivät lestadiolaisuuteen.

Kaaresuvannosta pitkä tie eri suuntiin

Kaaresuvannosta lestadiolainen herätys levisi 1860-luvulta lähtien kahtena kiilana Suomen puolelle. Toinen työntyi itään kohti Koillis-Lappia ja Kuusamoa ja toinen Tornionjokilaaksoa ja Perämeren rantatietä kohti etelää. Vuosikymmenen lopulla se saavutti siirtolaisten mukana myös Pohjois-Amerikan. Liike saavutti maantieteelliset äärirajansa, idässä Pietarin ja lännessä Astorian, Tyynen valtameren rannalla, jo 1870-luvulla. Suomesta ei löytynyt 1800-luvun loppua kohti tultaessa enää ainoatakaan rovastikuntaa, johon liikkeen sanoma ei olisi edennyt. Papiston antamien arvioiden mukaan maassamme oli vuonna 1899 arviolta 64 000 lestadiolaista. Kun rohkeimmat arviot Pohjois-Amerikan lestadiolaiskannatuksen suuruudesta ovat liikkuneet jopa 50000 tienoilla, voidaan todeta, että liike oli saavuttanut lyhyessä ajassa alueellisesti ja määrällisesti hämmästyttävät mittasuhteet.

Vaatimattomasta alusta suuri kansanliike

Merkille pantavaa on, että lestadiolaissanoma on kohdannut vastaanottavan maaperän pääasiallisesti suomalais-ugrilaisen kansojen: saamelaisten, suomalaisten, inkeriläisten, virolaisten ja unkarilaisten, parissa. Liikkeen kannatuksen painopiste on jo yli sata vuotta ollut sen syntymäseudun ulkopuolella, Suomessa. Matkallaan liike on jakautunut useaan toisistaan riippumattomaan ryhmään, joista vanhoillislestadiolaisuus on suurin.

Tämä uskonnollinen kansanliike ja sen sataviisikymmenvuotinen kehitys on yksi Skandinavian kirkkohistorian jännittävimpiä ilmiöitä. Alusta lähtien se on sisältänyt yllätyksiä. Olisiko Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike voinut syntyä huomaamattomammin kuin kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen, rovastin ja saamelaisvaimon, Laestadiuksen ja Lapin Marian (Milla Clementsdotter s. 1813) satunnaisesta kohtaamisesta uudenvuodenpäivänä 1844 Ruotsin eteläisessä Lapissa, Åselessa? Tässä kohtaamisessa Laestadiuksesta tuli viestinviejä, joka sai tehtäväkseen kuljettaa Piteån saamen- ja ruotsinkieliseltä alueelta Åselen Lapin lukijaisherätyksen siemenet Tornion Lappiin suomenkieliselle alueelle. Olisiko 1800-luvun Pohjolasta löytynyt syrjäisemmissä ja puutteellisimmissa oloissa elävää kansanosaa kuin juuri Tornion Lapin tunturisaamelaiset ja sinne muuttaneet suomalaiset uudisasukkaat? Ainakin lestadiolaisten mieleen palautuu Kokkolan suviseurojen alla kristinuskon vaatimaton alku pari vuosituhatta sitten: köyhä nasaretilaisperhe, eläinten syöttökaukalossa nukkuva lapsi, Hän, joka Rooman valtakunnan syrjäisessä kolkassa paimentolaiskansan keskuudessa liikkuessaan vertasi Jumalan valtakuntaa suureksi puuksi kasvavaan sinapinsiemeneen.

Salattua voimaa

Sinapinsiemeneen verratun sanoman puhkeaminen puuksi seudulta, missä ei kasva kunnolla havupuukaan, korostaa sattuvasti herätyksen salattua voimaa, joka jättää yhä ihmismielen ihmettelijän asemaan. Laestadiukselle ja lestadiolaisille itselleen tapahtumaketjulla oli yksinkertainen selitys: Jumalan säätämä etsikonaika.

Tämän etsikon kehyksinä olivat sen kokemuspiirissä eläneen kansan elinolot, kulttuuri ja menneisyys. Herätys syntyi ja muotoutui Lapissa. Lapissa ja siihen välittömästi rajoittuvalla alueella Lars Levi Laestadius teki elämäntyönsä. Lappi painoi leimansa sekä häneen itseensä että siihen väestöön, jonka parissa lestadiolainen alkuherätys syntyi. Lapissa kohtaa tuntureiden ja niiden rinteitä syöksyvien kristallinkirkkaiden vesiputousten majesteettisuuden, pimeän talven, lumimyrskyt ja räiskyvät revontulet. Lapissa huuhtovat tuntureiden kupeita rajut elämää enteilevät kevättulvat. Lapin kesän kukkiva kauneus, sen syksyn äkkiä syttyvä, mutta pian sammuva väriloisto, ei voi olla koskettamatta ihmisen sisintä. Tämä jännittävä kasvun ihme painaa leimansa. Pieni, voimaton ihminen suuren luonnon sylissä saa erottaa Ikuisen jalanjäljet. Hän ei kykene niitä selittämään, mutta ne kutsuvat etsimään ja kyselemään. Lars Levi Laestadius oli etsijä, joka koki löytäjän ilon ja kertoi sen muille. Siitä herätys lähti liikkeelle.

O. H. Jussilan lähetysmatka Karjalaan
Vanhoillislestadiolaisuuden historiaa (näyttelyyn Tuntureiden kevät)
The Laestadian Movement History (Pekka Raittila)
About History of the Conservative Laestadians
Om gammallaestadianismens historia (Utställningen Fjällens vår)
Suviseurojen historiaa
Vilho H. Kiviojan arvostelu Väinö Havaksen teoksesta "Lestadiolaisuuden historia".

Alla olevaan luetteloon on kerätty osa hallussani olevista lestadiolaisuuden historiaan liittyvistä lehtiartikkeleista. Jaottelu on tehty paikkakunnittain Suomen osalta. Mikäli artikkelissa käsitellään useampien paikkakuntien lestadiolaisuutta, on artikkeli sijoitettu sille paikkakunnalle, mistä tarinassa kirjoitetaan kaikkein eniten. Ulkomaita koskevat artikkelit ovat erillisenä hakemistonaan.

Alajärvi - Jämsä

Alajärvi Alavieska Alavus Anjalankoski Antrea Eno Enontekiö Espoo Etelä-Karjala Etelä-Pohjanmaa Haapajärvi Haapavesi Hailuoto Halsua Hankasalmi Hanko Harlu Haukipudas Hausjärvi Heinola Heinävesi Helsinki Hiitola Huittinen Honkilahti Hämeenlinna Ii Iisalmi Imatra Inari Jalasjärvi Joensuu Juva Jyväskylä Jämsä

Kajaani – Pyhäntä

Kajaani Kalajoki Kangasala Kangasniemi Kannonkoski Karinainen Karjala Karunki Keitele Kemi Kempele Keski-Suomi Kestilä Kiiminki Kinnula Kittilä Kiuruvesi Kivijärvi Koillismaa Koivisto Kokemäki Kokkola Kolari Kontiolahti Kotka Kouvola Kristiinankaupunki Kuivaniemi Kuolemajärvi Kuopio Kurikka Kurkijoki Kuusamo Käkisalmi Kyyjärvi Kärsämäki
Lahti Lammi Lappajärvi Lappeenranta Lappi Laukaa Leppävirta Lestijokilaakso Lestijärvi Lieksa Liminka Liperi Lohja Lumijoki Luumäki Merijärvi Merikarvia Mikkeli Muhos Muonio Muoniojokilaakso Mynämäki Mäntsälä Nivala Nurmijärvi Närpiö Orimattila Oulainen Oulu Oulunsalo Outokumpu Paavola Padasjoki Parikkala Parkano Pattijoki Pello Perho Pielavesi Pihtipudas Pietarsaari Piippola Pohjois-Karjala Pohjois-Pohjanmaa Pohjois-Satakunta Pomarkku Pori Pornainen Pudasjärvi Pulkkila Pyhäjoki Pyhäjärvi (Vpl) Pyhäntä Posio

Raahe - Äänekoski

Raahe Rantsila Ranua Rauma Rautio Reisjärvi Revonlahti Rovaniemi Ruukki Räisälä Saarijärvi Salla Saloinen Savonlinna Savukoski Sievi Siipyy Simo Siuntio
Sodankylä Sortavala Suojärvi Svenskfinland Säkkijärvi Taivalkoski Taivassalo Tampere Terijoki Tervola Teuva Toholampi Toijala Tornio Turku Tyrvää Utajärvi Utsjoki Uukuniemi Uurainen Uusikirkko Vaala Vaasa Vammala Vantaa Varkaus Vieremä Vihanti Viipuri Viitasaari Vimpeli Virrat Vuolijoki Värtsilä Yli-Ii Ylikiiminki Ylitornio Ylivieska Ylä-Savo Ãänekoski