Lestadiolaisuuden tulo Pohjois-Karjalaan

Mauri Kinnunen

Lestadiolaisuus levisi hyvin nopeasti ympäri Pohjois-Kalotin. Ensimmäinen, lähinnä liikkeen syntyalueella vaikuttanut, lestadiolaisten herätysten aalto jatkui vuoteen 1855. 1860-luvun lopulle tultaessa liike oli saavuttanut lännessä Ofotenin alueen Norjassa ja idässä Petsamon Kervannon kylän. Etelässä yhtenäinen kannatusalue ulottui Kalajoelle ja liikkeellä oli ainakin yksittäisiä kannattajia jo useissa eteläisen Suomen kaupungeissa. Tällöin koettiin herätysten toinen aalto, joka alkoi 1850-luvun lopulla jatkuen aina 1870-luvulle levittäen liikettä tehokkaasti. Kolmas herätyskausi koettiin 1880-luvulla, jolloin herätykset esiintyivät kuitenkin selvästi edellistä herätysaaltoa suppeammalla alueella.[1]

Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle lestadiolaisuus saapui 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alussa. Vahvan kannatuksen liike sai Kokkolan[2], Luodon, Ähtävän ja Pietarsaaren seurakunnissa ja myös Vaasassa toimi aktiivinen lestadiolaisyhteisö vuodesta 1872 alkaen.[3] Etelä-Pohjanmaan suomenkielisellä alueelle muodostui kaksi maantieteellisesti yhtenäistä lestadiolaisvyöhykettä. toinen ulottui Kyrönmaalta Suupohjaan ja toinen syntyi Järviseudulle.[4] Lestadiolaisuus sai vankan jalansijan ennen kaikkea Teuvalla, jossa herätysliikkeeseen kuuluvia oli 1890-luvulla jo noin 500 henkeä. Ensi kosketukset olivat syntyneet jo vuonna 1870. Teuvan lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutus tuntui naapurikuntien lisäksi ennen kaikkea Satakunnassa.[5] Myös Kurikassa herätysliike kasvoi suureksi.[6] Järviseudulla lestadiolaisuus sai vahvimman kannatuksen Evijärvellä, Alajärvellä ja Lappajärvellä. Myös kyseisiin pitäjiin herätysliike saapui 1870-luvun alussa.[7]

Satakunnassa onnistui lestadiolaisuus vakiinnuttamaan kannatuksensa rannikolla Merikarvialla, Ahlaisissa ja Porissa ympäristöineen sekä Parkanossa ja Pomarkussa. Lestadiolaisperinne ajoittaa alueen ensimmäiset tilapäiskosketukset liikkeeseen jo vuoteen 1868.[8] Varsinais-Suomessa jäi lestadiolaisuuden vaikutus ohueksi. Turkuun tiedetään ensimmäisten lestadiolaisten muuttaneen vuonna 1870. Ainoastaan siellä herätysliike sai laajaa vastakaikua. Kaupungin lestadiolaisyhteisö nousi varsin suureksi käsittäen noin 500 henkeä.[9]

Keski-Suomessa lestadiolaisuus aloitti toimintansa myöskin 1870-luvun alkuvuosina. Useimmissa seurakunnissa ensimmäiset kohtaamiset olivat tapahtuneet ennen vuotta 1875. Liikkeen kannatus oli vahvinta Kivijärvellä, Pihtiputaalla, Laukaassa, Jämsässä ja Jyväskylässä.[10] Uudellamaalla saattoivat lestadiolaisuuden varhaisimmat kontaktit syntyä jo vuonna 1866 Helsingissä. Lestadiolaisperinne ajoittaa liikkeen saapumisen vuoteen 1872, mutta paikkakunnalla lienee jo tällöin asunut joitakin herätysliikkeeseen kuuluvia.[11] Kaupunkiin perustettiin ensimmäinen lestadiolaisten perustama yhdistys, Rauhanyhdistys Helsingissä, vuonna 1888. 1800-luvun lopulla on arveltu olleen 1800-luvun lopulla noin tuhat henkeä.[12] Myös Uudenmaan maaseudulla herätysliike onnistui saamaan laajahkoa kannatusta Espoossa, Porvoossa, Kirkkonummella ja Siuntiossa.[13] Hämeen lestadiolaisuuden ”isänä” voidaan pitää espoolaista Karl Wilkmania, joka teki vuonna 1875 saarnamatkan Päijänteen rannalle. Seuroja pidettiin Wilkmanin vaimon Eeva Postin kotona Padasjoen Arrakosken kylällä, jossa heti 13 – 14 henkilöä omaksui lestadiolaisuuden. Padasjoesta tulikin yksi vahvimmista herätysliikkeen tukikohdista Hämeessä. Herätysliike ei kuitenkaan onnistunut kovin vahvasti pureutumaan maakunnan maaperään, vaan sen kannatus jäi paikoittaiseksi ja lukumäärältään suhteellisen vähäiseksi. Vahvinta kannatus oli Padasjoen ohella Tammelassa, Tampereella, Sysmässä, Asikkalassa, Hämeenlinnassa.[14]

Pohjois-Karjala

Pohjois-Karjala oli luterilaisen kirkon hallinnossa jaettu 1800-luvun lopulla kahteen rovastikuntaan: Karjalan ylä – ja alarovastikuntaan. Näissä seurakunnissa oli yhtensä 1800-luvun lopulla yhteensä 109900 jäsentä.[15] Ortodoksista väestöä asui maakunnassa sen keskiosissa Kuusjärven, Liperin, Polvijärven, Joensuun ja Kontiolahden alueilla sekä maakunnan itäisimmässä osassa Ilomantsissa ja Kiihtelysvaarassa sekä muutamina saarekkeina Tohmajärvellä. Vuonna 1900 kuului ortodoksisiin seurakuntiin yhteensä noin 9800 jäsentä muodostaen noin 8% maakunnan asukkaista.[16]

Herätysliikkeen ensimmäinen kosketus Pohjois-Karjalaan lienee tullut maakunnan pohjoisimpaan seurakuntaan Nurmekseen. Vuonna 1891 totesi seurakunnan vt. kirkkoherra, että muutamat seurakunnan jäsenet olivat vuoden 1870 paikkeilla "yhtyneet lestadiolaisliikkeeseen". Hänen tietonsa pitävät ilmeisesti paikkansa, koska eräät keskeiset lestadiolaissaarnaajat kävivät varsin varhaisessa vaiheessa Nurmeksessa, Niilo Rapp[17] syksyllä 1871 ja Juho Takkinen[18] kesällä 1874 ja syyskuussa 1875. Keskeisinä lestadiolaisuuden levittäjinä toimivat maakauppiasveljekset Olli (1841 –1892) ja Tuomas Kuittinen (1845 – 1909)[19]. Oulu oli vanhastaan nurmeslaisten kauppiaiden tärkein kauppapaikka ja ilmeisesti tällaisen kauppamatkan yhteydessä syntyivät kosketukset pohjoisen herätysliikkeeseen. Veljekset olivat itseoppineita varakkaita talonpoikia. Heistä Olli Kuittinen näyttää lestadiolaistuneen 1870-luvun alussa. Hän avioitui oululaisen lestadiolaiskodin tyttären Katarina Margareta Nordmanin (1850 – 1883) kanssa, joka oli muuttanut jo ennen parin vihkimistä 1872 Nurmekseen. Aviopari siirtyi samana vuonna Pudasjärvelle palaten kuitenkin vuonna 1880 takaisin Ollin kotiseudulle. Tuomas Kuittisen omistuksessa oli Nurmeksen kauppalan ensimmäinen teollisuuslaitos, tiilitehdas. Teollisuustoiminnan lisäksi harjoitti Tuomas Kuittinen maanviljelystä, kauppatoimintaa ja hän oli opetellut myös nahkurin ammatin.[20] Tuomas Kuittinen nautti paikkakunnalla laajaa luottamusta ja hänet valittiin lukuisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Hän toimi kirkkoneuvoston jäsenenä (pitkään myös puheenjohtajana) sekä kunnallishallinnon johtotehtävissä.[21] Paikallisen perimätiedon mukaan lestadiolaisuutta on tullut pitäjään myös pohjalaisten kirvesmiesten mukana Kuokkastenkosken tehdasaluetta rakennettaessa vuonna 1876. Sinne valmistuivat rautatehdas, saha ja mylly tammikuussa 1877.[22] Tuomas Kuittinen palkkasi mielellään työtehtäviin luotettaviksi kokemiaan lestadiolaisia eri puolelta Suomea. Neljäksi vuodeksi (1878 – 1882) seudulle muutti Ylikiimingistä saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen (1843 – 1919). Myös saarnaaja Mikkeli Paulus Rantala (1862 – 1936) asui kolmisen vuotta (1894 – 1897) Tuomas Kuittisen kutsumana Nurmeksessa.[23]

Seurakuntakertomuksissa lestadiolaisuus mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1887 evankelisten ja heränneiden ”lahkokuntien” rinnalla:
Tämän kristillisen elämän puute ei ainoasti ilmaannu hengellisesti kuolleissa seurakunnan jäsenissä, vaan myös niissä, jotka Herran armon kautta ovat saatetut etsimään sitä kuin ylhäällä on, joista on kolme erinäistä lahkokuntaa, nimittäin; 1. ne, jotka kiinnittävät itsensä Lutheruksen oppikirjoihin 2. ne, jotka seuraavat Laestadiuksen oppia, ja 3, ne , jotka noudattavat Paavo Ruotsalaisen opetuksia. Ensimmäiset perustavat tosin oppinsa Jumalan sanaan ja sen uskomiseen, vaan kun ensimmäinen rakkaus jäähtynyt, niin tyydyttävät monet itsensä ainoastaan ulkotiedolla ja siitä seuraa penseys Herran yhteyden etsimisessä ja Hänen tahtonsa noudattamisessa. Toinen lahko, joka perustaa autuutensa niihin tuntemisiin, jotka veljen puheet, anteeksiannot ja kehoitukset matkaan saattavat, näkyy joutuvan äsken mainittuun tilaan, jos ei joku ympäri maan kulkeva opettaja usein käy heitä kehoittamassa. Kolmas lahko näkyy jo aikoja sitten uupuneen katumus- ja parannustyössänsä.[24]

Tuomas Kuittisen tytär Matilda Toivanen on kertonut, että lestadiolaisilla on ollut vanhassa kirkonkylässä (Porokylässä) Rekulanlammen länsirannalla rukoushuone, joka tuhoutui kylän palossa 1891. Veijo Saloheimon Nurmeksen historiassa kerrotaan rukoushuoneesta seuraavasti: ”Öljymäeksi nimitetyssä mökissä asui eräs vanha neiti, joka harjoitti leipurin ammattia. 1800-luvun alkupuolella, Tuomas Piiroisen asuessa siinä räätälinä ollessaan, se oli tärkeä herännäiskeskus. Nyt siinä kokoontuivat lestadiolaiset.” Paikka oli saanut nimekseen Öljymäki jo herännäisyyden kukoistusaikana pidetyistä seuroista. Uusi seurahuone hankittiin Sofia Harlinin[25] kirjeen mukaan metsänhoitaja Hougbergilta vuonna 1894: ”Eilen illalla olimme koolla ensi kerran omassa seurahuoneessamme, ostettu entisen metsänhoitaja Hougbergin talosta – vastapäätä isoa pappilaa.” Seurahuone oli varsin pieni. Siinä oli vain neljä ikkunaa ja se oli maksanut 400 markkaa. Seurahuoneen hankinnan kustannukset aiheuttivat kuitenkin huolia pienelle ja suurelta osin vähävaraiselle yhteisölle. Lestadiolaisten määräksi 1800-luvun lopulla on arvioitu 50 henkeä.[26]

Nurmeksen kappeliseurakunnassa Rautavaaralla[27] kirkkoneuvosto kiinnitti huomiota lestadiolaisten toimintaan elokuussa 1882. Sen pöytäkirjasta löytyy seuraava merkintä 27.8.1882: Kun seurakuntaan on ilmestynyt lahkolaisia, jotka ovat hämmentäneet oikean uskonopin omilla mietteillänsä syntien anteeksisaamisesta ihmisten julistamalla. Myöhemmän ilmoituksen mukaan liike oli levinnyt noihin aikoihin kulovalkean tavoin, mutta sitten nopeasti taantunut. Sotkamolainen Samppa Mähönen[28] oli kylvänyt ensimmäiset ”sanan siemenet”. Parin muistokirjoituksen mukaan liikkeen alku ajoittuisi muutama vuosi aikaisemmaksi eli vuoteen 1878. Lestadiolaisuuden tulo sai kirkkoneuvoston pohtimaan vuonna 1882 vastatoimenpiteitä. Parhaaksi toimintatavaksi valittiin ”sanan selittäminen.[29] Herätysliike vaikutti seurakunnassa voimakkaana vain lyhyen aikaa, mutta lienee saanut suhteellisesti vahvemman kannatuksen kuin naapuriseurakunnissa. Nurmeksen kirkkoherran Karl Elis Roosin arvion mukaan oli lestadiolaisia vuonna 1887 Rautavaaran seurakunnassa enemmän kuin evankelisia ja heränneitä. Sisäryhmälähteet eivät tuo juuri valaistusta pitäjän lestadiolaisuuden alkuvaiheisiin. On todennäköistä, että Iisalmen saarnaajat kävivät tässä matkan varrella sijainneessa pitäjässä kulkiessaan saarnamatkoilla Nurmeksessa. Seurakunnan lestadiolaisten yhteydet suuntautuivat pääasiassa Iisalmen ja Nilsiään, joissa herätysliike sai pohjoiskarjalaisia naapuriseurakuntia vahvemman kannatuksen 1880-luvulta alkaen.[30] Nykyisen Valtimon[31] seurakunnan alueelle Haapakylään lestadiolaisuus levisi Nurmeksen Porokylästä muuttaneiden lestadiolaisperheiden välityksellä.[32]

Useat lähteet kertovat lestadiolaisuuden tulleen Pielisjärven seurakuntaan 1880-luvun puolivälissä apulaispappi Jakob Adolf Weijolan mukana. Weijolan saarnoista syttynyt herätys sai seurakunnan kanttorin Daniel Kasken tarttumaan kynään ja hän kirjoitti Karjalatar-lehdessä seuraavasti: P:n seurakunnassa vietiin kiittäviä hihhuleita kirkosta. Hihhulilaisuus-nimi ei ole nykyään enää paikallaan, mutta pakkouskolaisuus (uskon pakko). Ihmisen täytyy jaksaa uskoa niin, että hän siitä saavuttaa ilon ja riemun.”[33] Perimätieto ajoittaa ensimmäiset kosketukset kuitenkin jo edelliseen vuoteen. Sen mukaan Pielisen Kinahmon saaressa asunut Mikko Hiltunen[34] oli saanut "elävän uskon" vuonna 1884 Joensuussa. Saareen muodostuikin pieni lestadiolaisyhteisö, johon kuului kymmenkunta henkeä.[35] Hieman myöhemmin lestadiolaistuivat Jamalin kylästä saarnajana myöhemmin toiminut Heikki Turunen (1865 – 1925) ja hänen vaimonsa Kaisa (1866 – 1936).[36] Piispantarkastusta varten laatimissaan seurakuntakertomuksissa 1887 ja 1891 seurakunnan kirkkoherra mainitsee lestadiolaisuutta löytyvän erityisesti Kolin kylästä, jossa asui saarnaajana toiminut räätäli Matti Ryynänen (1857 – 1933):
Etelä- ja itäosissa seurakuntaa on nk. laestadiolaisuus vuonna 1885 apulaispappi Weijola vainajan aikana jalansijaa saanut, niin että vieläkin Kolin kylässä on siihen lahkoon, jonka pääjohtaja siellä on räätäli Matti Ryynänen, kuuluvia noin 30 henkeen.[37]

1890-luvulla alkoi lestadiolaisuus levitä myös seurakunnan eteläosiin todennäköisesti Enosta käsin. Tällöin liike sai kannatusta Kuorevaaran kylässä.[38]

Lestadiolaisuuden ensikosketukset Juuan pitäjään lienevät syntyneet Nurmeksesta jo 1870-luvulla. Tästä kertoo evankelisessa Nuorukainen-lehdessä ollut vastaus juukalaisen Juhani Kakkisen kysymyksiin lestadiolaisista. Samassa lehdessä oli vuonna 1886 samaisen Juhani Kakkisen artikkeli, jossa hän valitti; ” Laestadiolaiset ja Utriittaret sanovat meitä hulluiksi, kun sanomme kasteessa autuudestamme osalliseksi tulevamme Pyhän Hengen kautta.”[39] Juuan seurakunnan Ahmovaaran kylään lestadiolaisuus levisi Pielisjärven Kolin kylästä edellä mainitun Matti Ryynäsen toiminnan seurauksena 1880-luvulta alkaen Vuoden 1887 seurakuntakertomuksessa kirkkoherra mainitsee ”hihhulisaarnaajan” liikkumisesta kylällä: Tänä talvena on eräs hihhuli-saarnaaja Pielisjärven Kolin kylästä koettanut oppiansa ahkerasti levittää tämän seurakunnan Ahmovaaran kylässä. Herätysliikkeen kannattajien määrä seurakunnassa supistui vain muutamaan henkilöön.[40]

Kontiolahden seurakuntaan lestadiolaisuus levisi ilmeisesti Joensuusta 1880-luvulla. Seurakuntahallinnollisesti Joensuu ja sen pohjoispuolella sijainnut Utran tehdasseurakunta kuuluivat vielä Kontiolahteen.[41] Vuoden 1876 seurakuntakertomuksessa kerrottiin Pielisjoen suulle ilmaantuneen ”jonkinlaisia uskolaisia”, joista kirkkoherralla ei ollut yksityiskohtaisempaa tietoa. Sen sijaan Joensuun kaupungissa oli jo joitakin ”villiuskolaisia”.[42] Seurakunnan kirkkoherra ei mainitse vuonna 1887 seurakuntakertomuksessaan lainkaan lestadiolaisuutta. Sen sijaan vuonna 1891 tekemässään kertomuksessa hän suomii lestadiolaisuutta varsin negatiiviseen sävyyn[43]:

Lahkoja seurakunnassa ei löydy muita kuin laestadiolaisuus. Se ei enenemässä liene, mutta ei vähenemässäkään. Sen opin päätuntomerkkinä ovat huomattavina, että se julistaa itseään ainoaksi pyhäksi ja yhteiseksi seurakunnaksi, johon ihmisen pitää liittäytymän autuaaksi tullakseen ja jolla on valta synnit anteeksi antaa ja pidättää. Mielenmuutokselle pannaan vähempi arvo, se näyttää supistuvan siihen, että ihminen koossa olevalle seurakunnalle tunnustaa syntinsä ja ottaa päästön, jolloin uskovainen on valmis. Uskolle sitä vastoin pannaan suurin arvo ja siihen koetetaan ihmistä saada ja siinä pysyttää julistamalla paljasta evankeliumia. Lakia sen tähden nämä uskovaiset eivät ainakaan itse tarvitse, mutta muita kohtaan he käyttävät lakia tuomitakseen ja tuomitakseen semmoistakin, joka olisi evankeliumilla lohdutettava, mutta sitä ei tehdä, kun ei seuraan yhdy. Pyhityksellä ei myöskään väliä pidetä, pitää vaan olla niin turvattuna, Kristuksen armossa, että on valmis milloin tahansa lähtemään. Nämä ovat lahkon silmiinpistävimmät yksipuolisuudet. Vakavampia heidänkin joukossa löytyy, jotka todella uskossa ja parannuksessa näyttävät vaeltavan, mutta on paljon kevytmielisiäkin, jotka uskosta kerskatessaan kuitenkin kiroilevat ja elävät riidassa ja torassa aviopuolisonsa kanssa.

Tarkastuksensa yhteydessä otti piispa lestadiolaisuuden esille seurakuntalaisille suunnatussa puheenvuorossaan. Neljä vuotta aikaisemmin hän oli tyytynyt vain yleisellä tasolla varoittamaan harhaopeista, mutta ilmeisesti herätysliikkeen menestyminen sai piispan tarttumaan sanan säilään[44]:

Mitä harhaoppeihin tulee, niin laestadiolaisia vähin on olemassa. Tahdon vähän lausua varoitukseksi niille, jotka tahtovat asiaa punnita ja pitävät harhaopin kauheana. Lahkokunnan tapa on, että se tarttuu yksityiseen Raamatun paikkaan, muuntaa, liioittelemalla vääristelee sitä ja tekee yksityisen kohdan sen arvoiseksi, että muut totuudet siitä kärsivät. Niin laestadiolaisissakin. Rippi on korotettu sakramentiksi ja pantu arvossa yli muiden. Kun lahkokunta sanoo, että ainoastaan se tulee autuaaksi, joka lahkokunnan piirissä tunnustaa syntinsä, niin on se kauhea ylpeys ja pilkka sitä Jumalaa vastaan, joka ei antaudu lahkokunnan orjaksi. Sillä ei Jumala sanonut, että vaan laestadiolaiset autuaaksi tulevat. Vaan ken tahtoo tuommoiseen liittyä, hän on ihmisten orja eikä Jumalan palvelija. Se on aivan kumma, että tuommoiseen röyhkiään oppiin voi ihmisiä siirtyä. Se on lahkokunnan omituisuutena tuomita kirkkoa, opettajia ja kaikkea, jotka eivät tahdo lahkokunnan temppujen alle alistua. Mutta se on tuomio, joka ei ole Jumalan, vaan Jumala on siitä itse kerran tuomitseva. Lahkokunta on sepittänyt uuden autuudenjärjestyksen, se panee Kristuksen asumaan niin korkeuteen, ettei Häntä löydä muualla kuin laestadiolaisessa veljessä, ja siitä ottaa oikein tilaisuuden kutsua luoksensa ihmisen. Mutta jokaisen täytyy Kristuksen opetuslapseksi ruveta. Kun rupee ihmisten lapseksi ja lahkokunnan opetuslapseksi, se ei elämän tiellä kulje. Kun nyt kysytään, mikä on parannuksen teko, niin sanotaan siksi sitä, kun tulee lahkokuntaan ja tunnustaa syntinsä. Onko hullumpaa kuultu? Ei Lutherus eikä Raamattu ole sellaista parannuksen tekoa opettanut. Muuta siihen tarvitaan. Ja kun kysytään, mikä on uudesta syntyminen, niin tapahtuu se myös silloin kun tunnustaa syntinsä. Se on uusi oppi, josta ei Lutherus mitään tiennyt. Ja niin pitkin matkaa väärentää lahko rippiopin. Ihmistä kytketään ihmiseen ja estetään Jumalan tykö menemästä. Ja tuo henki lahkokunnassa muka olisi Jumalan Pyhä Henki! Ken vaan sitä henkeä oppii tuntemaan, hän huomaa, kuinka epäpuhdas, ylpeä, kaukana Jumalasta se on. Joka avoimella mielellä sitä tutkii, hän tietää, ettei se ole Jumalasta, ettei se ole Jumalan Henki. Ei ole Jumalan Henki semmoinen. En tahdo laajemmalti tästä puhua, varoitan vaan kaikkia siitä. Apostoli käskee välttämään eriseuraista ihmistä. Pian tulee lahkolaiseksi sen piirissä, sillä siinä liikkuu voimia, jotka ei ole ylhäältä. Se on ikävää, että Suomen kansassa tällaista liikkuu aikana, jolloin juuri raitista uskoa kysytään. Tiedän, ettei lahkon kiihkossa oleva huoli varoituksesta, vaan päivä on tuleva, jolloin kiihko katoaa ja silloin voi ajatuksissa liikkua, mitä on kuullut.

Vuoden 1894 seurakuntakertomuksessa mainitsee kirkkoherra Henrik Piipponen lestadiolaisia olevan noin 80 henkeä. Herätysliikkeellä oli kannattajia ainakin Mönnin, Selkien , Jakokosken, Lehmon ja Romppalan kylissä.[45] Kontiolahden Mönnistä olivat kotoisin Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudessa keskeisesti vaikuttaneet veljekset Heikki Haapalainen (1857 - 1932), Matti Haapalainen (1863 - 1942), Iisakki Haapalainen (1869 - 1942) ja Paavo Haapalainen (1871 - 1952). Veljekset olivat saaneet renqvistiläisen kasvatuksen ja he kääntyivät lestadiolaisuuteen 1880-luvulla.[46] Lehmossa asui lyhyen aikaa vuosina 1882-1883 Pohjois-Karjalan tunnetuin 1800-luvun saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen. Romppalaan lestadiolaisuus levisi 1880-luvun puolivälissä. Herätysliike levisi kylälle Joensuusta käsin. Romppalan kylästä oli Joensuuhun saapunut seuroihin Antti Romppanen (1860 – 1915), joka oli ollut ”heränneellä tunnolla”. Hän teki näissä seuroissa ”parannuksen” ja pyysi saarnaajat kotikylälleen. Ensimmäiset seurat Romppalassa pidettiin perimätiedon mukaan ns. Karjalan paikalla syksyllä 1886. Seuroissa puhuivat Heikki Hiltunen ja Paavo Kainulainen. Jo ensimmäisissä seuroissa löytyi ”parannuksentekijöitä”. Muina ensivaikutteiden tuojina olivat Mikko Hermanni Karjalainen ja Kusti Asikainen (1854 – 1926). Seurakunnan papisto kutsui liikkeen yhä levitessä kokouksen Romppalaan. Sinne kutsuttiin myös ”vääräoppiset” veljekset Antti ja Juho Wallius. Papin puhuttua ensin väärän opin turmiollisuudesta pyydettiin veljekset selittämään, mitä heidän oppinsa oikeastaan oli. Veljekset olivat selittäneet, kuinka he ennen olivat joivat viinaa ja räyhäsivät humalassa ja tekivät pikkuilkeyksiä. ”Parannuksen teon jälkeen he olivat nähneet kaiken tämän vääräksi, ja ovat nyt kulkeneet talosta taloon sovittamassa rikoksiaan.” Tähän oli pappi todennut, että sehän on oikea oppi. Paikallisena saarnaajana Romppalassa toimi Hemmi (Hemming) Karjalainen (1842 - 1912).[47] Romppalaan näyttää syntyneen vähitellen varsin suuri ja aktiivinen lestadiolaisyhteisö, jolla kykeni kustantamaan haluamansa saarnamiehet jopa Kemistä asti.[48]

Naapuriseurakuntaan Enoon lestadiolaisuus tuli luultavasti Kontiolahdelta 1880-luvun alussa. Heikki Hassinen kirjoitti Karjalattareen kesällä 1884, että Enossa oli herätyksiä liikkeellä: Herra varjelkoon vääristä opeista. Koska muiden herätysliikkeiden ei tiedetä toimineen alueella aktiivisesti kyseisenä aikana, on kyseessä ollut nimenomaan lestadiolaisuus.[49] Voimakkaan sysäyksen herätysliike sai, kun Nesterinsaaresta kotoisin ollut talollisenpoika Juho Ihalainen (1857 – 1923)[50] teki "parannuksen" käydessään Kontiolahdella 1886. ”Parannuksenteostaan” kertoo Ihalainen seuraavaa:
Jumala, joka ei tahdo syntisen kuolemaa, herätti minutkin synnin orja suruttomuuden unesta jo silloin, kun veli Aatu Laitinen oli täällä Enossa ja saarnasi jumalan sanaa. Lain orjuudessa itkin ja rukoilin kuusi vuotta, siksi kuin lasten valtakunnasta verisen evankeliumin kautta rupesi kuulumaan hyvän paimenen ääni, ja minulle ovenvartijat, Jumalan lapset, avasivat veripunaisen oven Herran Jeesuksen lammashuoneeseen, se on seurakuntaan. Josta armosta Isää kiitän.[51]

Juho Ihalaisen johdattajana lestadiolaisuutteen toimi Joensuulainen saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen. Tämän jälkeen hän kutsui Enoon lestadiolaisia saarnaajia ja alkoi itsekin pitää seuroja kotiseurakunnassaan levittäen samalla Aatu Laitisen toimittamaa "Sanomia Siionista" -lehteä ja muutakin Laitisen toimittamaa kirjallisuutta. Lestadiolaisuus levisi Enossa hyvin suurella voimalla ja 1890-luvun alussa kannattajia laskettiin olleen jo noin 200 henkeä. Herätysliikkeeseen liittyneitä oli erityisesti Kaltimojärven ja Kuusjärven ympäristössä. Juho Ihalaisen ohella toimivat paikallisina saarnaajina hänen veljensä talollinen Heikki Ihalainen (1861 – 1934) sekä Antti Pölönen (1859 – 1909). Enon lestadiolaisyhteisö näyttää olleen vilkkaassa kanssakäymisessä Kontiolahden ja Joensuun yhteisöjen kanssa.[52]

Myös Enossa kohtasi lestadiolaisuus ennakkoluuloja ja vastustusta. Arvostelun kohteena oli ihmisten ”syntielämän” liiallinen ruodinta saarnoissa ja puhutteluissa. Vuonna 1888 oli Karjalattaressa kuvaus lestadiolaisseuroista Honkalahdessa. Kirjoittaja kertoo, että ensin saarnasi mies sopivilla ja hellillä sanoilla, mutta toinen puhui jyrkästi ja ankarasti. Molempien saarnamiesten puheet olivat Raamatun oppien mukaiset, mutta esitystapa ja liiat puheet olivat turmeliaita. Lisäksi kirjoittajan mukaan seuroista kerrottiin huhuja, jotka eivät sopineet tosi luterilaisille, siksi seuroja tuli välttää.[53] Myöskään papisto ei ymmärtänyt kirkollisesta elämästä poikkeavaa herätysliikettä ja seurakuntalaisia varoitettiin harhaopista. Kirkkoherra Evert Brynolf von Konow mainitsee lestadiolaisuuden ensimmäisen kerran seurakuntakertomuksessaan 1887[54]. Hän kertoi, ettei liike ollut mainittavasti saanut kannatusta seurakunnassa. Kirkkoherran suhteellisen neutraalista kommentista huolimatta kävi piispa Gustaf Johansson voimakkaaseen hyökkäykseen herätysliikettä vastaan:

Mitä erittäin laestadiolaisuuteen tulee, jonka harhaopin ensi-istutus tähän seurakuntaan äskettäin oli tehty, lausui visitaattori siitä erittäin olevan mainittava, että se viepi ihmisiin ja seuroihin. Kiihkoa on seuroissa, hypitään, tanssitaan ja iloitaan ja tämäkö sitten olisi Jumalan Hengen työtä. Kansa ei muista, että Kristuksen Henki on hiljainen, siviä ja nöyrä ja ettei se hypi, kiihkoita eikä paisu. Ylpeydestään tunnetaan lahkolainen, vaan nöyryys on Kristityn selvin tunnusmerkki, sillä hän muistaa, että Jeesus on sanonut: Oppikaat minusta, että minä olen siviä ja nöyrä sydämestä”. Kristitty seurustelee Kristuksen kanssa – lahkolainen pitää ihmisseuroja ja kanssakäyminen Kristuksen kanssa jää.

Juho Ihalainen velvoitettiin saapumaan piispan ja kirkkoherran puheille Enon pappilaan. Täällä sekä piispa että kirkkoherra kielsivät Ihalaista enää saarnaamasta. kiellolla näyttää olleen vain päinvastainen vaikutus. Enossa kiersi huhu, jonka mukaan piispa ei olisi suinkaan kieltänyt Ihalaista saarnaamasta, vaan kehottanut siihen.[55] Tästä ärsyyntyneenä ryöpytti Johansson neljä vuotta myöhemmin lestadiolaisia ja lestadiolaisuutta uudelleen:
Mitä nyt harhaoppeihin tulee, niin mainittiin jo viime kerralla, että seurakunnassa on laestadiolaisia. Silloin oli yksi lahvon johtajista kutsuttu pappilaan provastin kutsumuksesta ja provasti oli häntä kieltänyt saarnaamasta – se oli Ihalainen – ja minä tuota kieltoa vahvistin. Kuulin sittemmin sanotuksi näillä seuduin, etten minä olisikaan kieltänyt häntä saarnaamasta vaan kehoittanut. En tiedä, jos puheessa on perää, mutta jos niin on, se on pimeyden työtä. Ja mitä tulee muuten siihen, saapi lahvon levittäjät vielä Jumalan edessä vastata, että ovat väärällä opilla viettelyksenä muille. Se edesvastaus on oleva raskas kerran. Kyllä on helppo väärään uskoon ihmisiä saada, mutta vaikeampi on aina raittiiseen henkeen saada.

Piispa nuhteli koko seurakuntaa siitä, että lestadiolaisuus oli onnistunut pureutumaan sinne ja voimakas kritiikki liikettä kohtaan jatkui:
Se on häpeä Enon seurakunnalle, että se on antanut lahvon enentyä. Se on häpeä Enon seurakunnalle, että lahko on siinä suurentunut, sillä sen oppi on niin törkeä, se on henkensä puolesta niin epäraitis, ettei kukaan, joka vähinkin tuntee Kristuksen Henkeä, voi siihen yhtyä. Se on yleinen kokemus, että ne, jotka ovat siihen liittyneet, ovat taitamattomia aivan, vasituiselle uskon elämälle aivan vieraat. Missä Kristuksen opetuslapsielämää harjoitetaan, siinä kauhistutaan sitä henkeä, mikä lahkossa liikkuu.[56]

Sen sijaan kirkkoherran lausunto oli suhteellisen maltillinen. Lestadiolaisten elämänvaellusta arvioidaan positiivisesti ja heidän kerrotaan olevan maltillisia. Lestadiolaisten määräksi kirkkoherra ilmoittaa toistasataa henkeä. Myös suurempia arvioita liikkeeseen kuuluvien määrästä annettiin aikalaislähteissä, joissa lukumääräksi todettiin noin 200 kannattajaa.[57]

Kiihtelysvaaran seurakunnassa syntyivät pohjoisen kristillisyyden ensimmäiset kosketukset Joensuusta käsin. Perimätieto esittää herätysten tuojaksi nuohoojamestari Heikki Hiltusen. Lestadiolaisuutta oli ainakin Kummussa, Mulon Salokylällä sekä Elovaarassa.[58] Vuoden 1887 seurakuntakertomuksessaan viittasi seurakunnan kirkkoherran apulainen Iisakki Puustinen lestadiolaissaarnaajien vierailuihin seurakunnan alueella todeten kuitenkin: Heidän oppi ei ole vielä erittäin sanottavasti levinnyt. Vuonna 1891 toteaa kirkkoherra Herman Salomon Kuosmanen lestadiolaisuuden saaneen kannatusta ”aniharvoissa” Joensuuhun ja Kontiolahteen rajoittuvissa kylissä.[59] Maamme itäisimmässä seurakunnassa Ilomantsissa lestadiolaisuuden kannatus jäi vielä vähäisemmäksi, sillä pitäjässä asui vain kuusi – seitsemän lestadiolaista.[60]

Aikaisemmin on useissa yhteyksissä mainittu siitä säteilyvaikutuksesta, joka heijastui Joensuun lestadiolaisyhteisöstä ympäröivään maakuntaan. Herätysliike saapui maakunnan pääkaupunkiin kaukokosketuksena Oulusta. ”Uuden opin” tuojana oli muistokirjoituksen[61] mukaan kultaseppä Gustaf Björklundin[62] (1826 – 1901) puoliso Emelie (os. Ahlstrand, 1834 – 1902), joka oli kääntynyt lestadiolaisuuteen Oulun-matkallaan 1875. Emelie Björklundin kutsumina saapuivat helmikuussa 1876 hänen veljensä Herman Fredrik Ahlstrand ja lohikauppias Gustaf Skinnari Oulusta pitämään seuroja. Seuroja pidettiin kaksi viikkoa. Herätykset syttyivät ennen kaikkea käsityöläisten ja työväestön keskuudessa. Ensimmäisinä vuosina innostus oli valtavaa ja seuroja pidettiin vuodesta toiseen lähes päivittäin. Björklundien kodista tuli kuudeksi - seitsemäksi vuodeksi seuraväen vakituinen kokoontumispaikka. Sen jälkeen hankittiin kokoushuoneisto Malmi- ja Merimiehenkadun kulmasta. Rakennusta ei ollut alun perin tehty kokoustarkoituksiin. Se koostui kokoushuoneesta, salista, keittiöstä ja kamarista. Joskus seuroissa oli niin paljon ihmisiä, että sali ja keittiökin olivat täynnä ja ihmiset joutuivat istumaan lattioilla: ”Hartaus oli silloin suuri”.[63]

Ensimmäisenä paikallisena saarnaajana ja Pohjois-Karjalan lestadiolaisuuden työmiehenä muistellaan toimineen liperiläisen nahkurin Antti Hyttisen (1845 – 1881), joka muutti kaupunkiin avioiduttuaan kevättalvella 1881. Antti Hyttinen menehtyi kuumetautiin kuitenkin samana vuonna marraskuun lopulla.[64] Antti Hyttisen nahkurinverstas toimi Suvantokadulla. Sen toimintaa jatkoi hänen leskensä Gustava Hyttinen. Samalla paikalla jatkoi vuodesta 1886 alkaen nahkurina Antti Larinen 33 vuoden ajan. Myös Antti Larinen oli kaupungin keskesiä lestadiolaisia. Kun Larinen kuoli 1919 päättyi hänen mukanaan Joensuun viimeisen nahkaverstaan toiminta.[65]

Samoihin aikoihin Hyttisen kanssa aloitti saarnatoimintansa nuohoojamestari Heikki Hiltunen (1849 – 1908), jonka panoksesta tuli merkittävä lestadiolaisuuden levittämisessä ympäröivälle maaseudulle.[66] Vuonna 1883 Joensuuhun muutti Kontiolahdelta saarnaajaksi työmies Mikko Hermanni Karjalainen, joka palvelikin pitkään lestadiolaisyhteisön sananpalvelijana. Vuonna 1887 kaupunkiin tuli Liperistä torikauppias Kusti Asikainen, joka toimi saarnaajana viimeistään 1890-luvulla.[67] Kaupungin lestadiolaisyhteisö järjestäytyi helmikuussa 1894, jolloin perustettiin Rauhanyhdistys Joensuun kaupungissa-niminen yhdistys.[68]

Joensuun lestadiolaisyhteisö koostui alkuvaiheessa muualta muuttaneista käsityöläisistä ja työväestöstä, joka oli muuttanut kaupunkiin joko Pohjois-Karjalan maaseudulta tai naapurimaakunnasta Savosta. Ammateissa ovat edustettuina kelloseppä, puuseppä, makkaratehtailija, suutari, leipurimestari, konduktööri (2 kpl), nahkuri (2 kpl), kupariseppä, nuohoojamestari, torikauppias, kauppias (2 kpl), postiljooni ja työmies (3kpl). Lestadiolaisuus näyttää siis Joensuussakin saaneen myönteisen vastaanoton lähinnä puolivauraan käsityöläisväestön keskuudessa Syntymäseurakunnissa ovat edustettuina Liperi (4), Leppävirta (4), Kuopio (2), Nurmes (2) ,Polvijärvi (2), Uukuniemi (2) Eno, Haukipudas, Joensuu, Kajaani, Kiiminki, Kontiolahti, Lapvesi, Maaninka, Pielisjärvi, Salo, Saloinen. Herätysliikkeeseen liittyneet näyttävät olleen varsin nuoria, usein vasta perheen perustaneita ja ammatinharjoittamisensa aloittaneita. Maaseudulta kaupungin vieraaseen ympäristöön muuttaneille käsityöläisille tarjosi tiivis uskonyhteisö turvallisen ”sataman”, jossa protesti suuntautui paitsi kirkkoa vastaan, myös murenevaa sääty-yhteiskuntaa ja nousevaa kapitalismia vastaan. Koska aikaisemmat sukulais- ja ystävyyssuhteet olivat joko katkenneet tai vähentyneet muuton jälkeen, tarjosi lestadiolaisuus monelle eräänlaisen korvikkeen tutulle kotikylälle ja suvulle. Juurettomalle tulokkaalle näyttää liittyminen herätysliikkeeseen olleen helpompaa kuin kaupungin alkuperäiselle asukkaalle. Liittyessään herätysliikkeeseen sai käsityöläinen kaupanpäällisiksi käytännössä koko maan kattavan turvaverkon, jonka avulla oli helpompi siirtyä asumaan uudella paikkakunnalle, kotiutua sinne ja luoda niin ystävyys- kuin liikesuhteitakin. Kanta-asukkailla sellainen oli jo valmiiksi ja lestadiolaistuminen olisi katkaissut sen sosiaalisen verkoston, joka oli syntynyt vuosikymmenien kuluessa. Näin ollen heidän liitttymiskynnyksensä oli korkea.[69]

Pekka Raittila on Joensuun lestadiolaisyhteisöä ja sen kummiussuhteita tutkiessaan todennut, ettei uskonystävyys kyennyt murtamaan vanhaan säätyjakoon perustuvaa seurusteluyhteyttä. Maaseudulla kummien valinnassa ratkaisevia olivat sukulaisuus- ja naapuruussuhteet, mutta kaupungeissa ratkaisevat tekijät löytyvät muusta ystävyydestä. Niinpä kaikkialla, missä lestadiolaisyhteisöjä syntyi kaupunkeihin, liikkeen jäsenet valitsivat lastensa kummeiksi lähinnä vain uskonystäviään. Tällainen näyttää tilanne olleen myös Joensuussa. Pekka Raittila on nähnyt tiettyä yhteiskunnallista jakoa siinä, ketkä uskonystävistä valittiin kummeiksi. Alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvat saattoivat pyytää ylempiä kummeiksi, mutta ei päinvastoin. Toisaalta, koska lähes kaikki Joensuun lestadiolaisyhteisön jäsenet olivat joko virkamiehiä, käsityöläisiä tai kauppiaita, on vaikea nähdä mitään selkää jakoa ”herraskristittyjen” ja muiden välillä ainakaan kummiussuhteiden perusteella.[70] Joensuun lestadiolaisyhteisön jäsenet olivat myös yhteiskunnallisesti aktiivisia. Heistä asioitsija Viktor Ventin toimi vuosina 1897 – 1902 kaupungin rahatoimikamarin sihteerinä.[71]

Seurakunnan papiston ja herätysliikkeen suhteet näyttävät olleen varsin hyvät. Kaupunginsaarnaaja Juho Pöyhönen (1839 – 1906)[72] alkoi käydä heti herätysten alettua seurakokouksissa. Herätysliikkeen tuloon viitattiin Kontiolahden piispantarkastuksessa vuonna 1876, jossa kaupunginsaarnaaja antoi positiivisen lausunnon herätysliikkeestä:
Mitä tuli Joensuun seurakuntaan, jossa sanottiin olevan ”villiuskolaisia”, niin ilmoitti pastori Pöyhönen, että siellä kyllä voi joitakuita löytyä, joilla ehkä olii uskon asioissa eri mielipiteitä, mutta julkisesti he eivät ainakaan näitä levittäneet, eikä he muutoinkaan käytöksellään seurakuntaa häirinneet, koska ei heissä ilmaantunut muualla tavallista hyppäämistä eikä muuta, vaan todisti pastori, että he päinvastoin olivat hyvää vaikuttaneet seurakunnassa herättämällä muissakin uutta hengellistä elämää.[73]

Myös Juho Pöyhösen seuraaja Niilo Johan Laamanen antoi lestadiolaisuudesta seurakuntakertomuksissaan myönteisen kuvan vuonna 1883: ”Tunnettua laestadiolaisuutta on hiukan olemassa, mutta ei heissä ole huomattu mitään epäkirkollisuutta, eivät myös ole miksikään häiriöksi seurakunnassa olleet.” [74] Myös neljä vuotta myöhemmin lausunto on neutraali: ”armonvälineitä käyttävät, enkä tiedä heidän niitä vastaan mitään lausuneen. Hiljaa ja siveellisesti he elävät, mutta muutoin ovat sellaisia kuin muuallakin.”[75] Vuonna 1891 myönteinen sävy Laamasen lausunnoissa jatkui: ”Laestadiolaisissa huomannut nöyrempää ja puhtaampaa mielialaa kuin ennen…Ovat ruvenneet ahkerasti käymään kirkossa. Elämässään hiljaisia ja siveellisiä. Kyllä heissä on erhetyksiä ja heikkouksia (kellä niitä ei ole), mutta mielestäni on meitä heitä uskonveljinä ja –sisarina kohdeltava, eikä vaan villihenkisinä, niin ehkä he korjaantuvat.[76] Laamasen seurakuntakertomukseen sisältyy piikki piispa Gustaf Johanssonille, joka sekä kirjoituksissaan että piispantarkastuksissaan hyökkäsi voimakkaasti lestadiolaisuutta vastaan löytämättä siitä juuri mitään myönteistä. Huolimatta kaupunginsaarnaajan positiivisista arvioista, piispa kritisoi herätysliikettä sanoja säästämättä piispantarkastuksissaan sekä vuonna 1891 että vuonna 1897.[77]

Joensuun lestadiolaisyhteisö muodostui keskeiseksi koko Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudelle. Saarnaajien matkat organisoitiin Joensuusta käsin ja Joensuun Rauhanyhdistys osallistui maakuntaan suuntautuneiden saarnamatkojen kustannuksiin. Vuosina 1894 – 1899 on rauhanyhdistys osallistunut tilikirjan merkintöjen perusteella vuodessa 3 – 8 saarnaajan matkakuluihin ja palkkioihin.[78] Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan lestadiolaisuus oli vilkkaassa kanssakäymisessä keskenään. Vähitellen saarnamatkoja varten muodostui etappireitti, jossa Kuopio muodosti läntisen päätepisteen ja Joensuu itäisen. Yleensä saarnamiehet aloittivat usein viikkoja kestäneen matkansa jommastakummasta päästä kiertäen sitten Liperin, Savonrannan Vuokalan, Heinäveden (Vihtarin, Kerman ja Palokin), Varkauden ja Leppävirran kautta Kuopioon ja päinvastoin. Tähän saarnaajakiertoon näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella osallistuneen aktiivisesti itäsuomalaisista saarnaajista Matti Hartikainen (1840 - 1921), Mikko Hermanni Karjalainen, Heikki Jussila (1863 – 1955) ja Vilhelmi Markkanen (1836 – 1921). Myös pohjoispohjalainen Matti Rasi (1849 – 1929) ja kemiläinen Heikki Sandberg (1834 – 1908) kulkivat seudulla usein.[79]

Vanhan pohjoiskarjalaisen emäpitäjän Liperin lestadiolaisuus saavutti hieman myöhemmin kuin maakunnan pohjoisimmat osat Nurmeksessa. Seurakunnassa oli ollut voimakas uskonnollinen herätys Henrik Renqvistin (1789 – 1866) toimiessa siellä pappina vuosina 1817 – 1824. Renqvistin piti yhteyttä herätykseen liittyneisiin kirjeitse jouduttuaan siirtymään pois seurakunnasta. Tämä renqvistiläisyydeksi kutsuttu herätysliike antoi leimansa seurakuntaelämälle vuosikymmeniä.[80]

<>

Lestadiolaisuuden tuojana Liperiin on perimätieto yksimielisesti pitänyt jo aikaisemmin mainittua nahkuri Antti Hyttistä. Hän ei kuitenkaan vielä vuonna 1875 ollut aloittanut saarnatoimintaansa. Kuitenkin kyseisenä vuonna oli tuomiosunnuntaina 25.11.1875 luettu saarnastuolista seuraava julistus:
"Koska kokouksia on alotettu pitää, joissa muitakin kuin huone eli perhe kunta on saapuvilla, janäissä kokouksissa sekaseuraista oppia ruvetaan levittämään, niin muistutetaan perheen isäntiä ja talon haltioita ei antamaan huoneitansa sellaisten kokousten pitämiseksi, joll'ei sillä joka kokouksessa tahtoo opettaa ole siihen lain säännön mukaan lupaa ja valtaa, että ei sekaseurainen ja eksyttävä oppi saisi juurtua ja levitä, oikian opin ja Jumalan terveellisen sanan ja puhtaan nuhteettoman elämän haitaksi ja vahingoksi.[81]

Pekka Raittila lähtee siitä käsityksestä, että "uususkolaisten" (lestadiolaisten) kokoustoiminta oli alkanut Liperissä viimeistään vuonna 1875, ja tähän viittaa edellä mainittu julistus. Raittilan mukaan ensimmäisiä lestadiolaisuuden levittäjiä pitäjässä olivat räätälityöntekijä Antti Räsänen ja hänen vaimonsa Valpuri (os. Asikainen, 1845 – 1910). Antti Räsänen oli todennäköisesti se "Räsänen", jonka eräs ulkopuolinen kirkkoneuvoston kokouksessa 15.9.1877 kertoi johtaneen Lamminniemessä "uususkolaisten" kokousta. Pöytäkirjan kertomatavasta päätellen oli Räsänen tuttu saarnamiehen ominaisuudessa sekä kertojalle että kirkkoneuvostolle. Tätä käsitystä tukee myös se, että Antti Räsäsen vaimo oli mainitusta kylästä kotoisin samoin kuin muutama muu Liperissä lestadiolaisuuteen alkuvaiheessa liittynyt seurakuntalainen. Räsänen oli itse kääntynyt lestadiolaisuuteen Kuopion-matkallaan 1872. Vaikka hän oleskeli ajoittain Venäjällä, löytyy rippikirjasta merkintöjä ehtoollisella käynnistä vuosilta 1871 ja 1873. Kun ottaa huomioon, miten innokkaasti Räsänen levitti herätystä kaikilla niillä paikkakunnilla, jossa hän myöhemmin asui, on mahdotonta uskoa, ettei hän olisi tehnyt niin vaimonsa kotiseudulla.[82] Vaikka Antti Räsänen lienee ensimmäinen Liperissä "uutta oppia" saarnannut saarnamies, on täysin selvää, että vasta Antti Hyttisen "parannuksenteko" markkinamatkalla Kuopiossa 1876 käynnisti herätysliikkeen leviämisen pitäjässä. Antti Hyttinen oli käynyt nahkurinopissa ja hän perusti vuonna 1876 kotitaloonsa pienen nahkurinliikkeen[83], jonka tuotteita hän kävi kauppaamassa Joensuussa ja Kuopiossa. Vuonna 1876 hän oli muutamien muiden miesten kanssa Kuopion markkinoilla myymässä verstaansa tuotteita. Perimätiedon mukaan vietettiin ensimmäinen markkinapäivän ilta juoden ja korttia pelaten. Kun miehet toisen markkinapäivän iltana palasivat majapaikkaansa, huomasivat he pihan toiselle puolelle kokoontuvan melkoisesti väkeä. Tiedusteltuaan asiaa, he saivat kuulla "hihhulien" kokoontuvan sinne seurojen pitoon. Uteliaisuudesta myös Antti Hyttinen meni sinne muutaman toverinsa kanssa. Saarna sattui Antti Hyttisen sydämeen ja hän ei poistunut seuroista toveriensa tavoin puheen loputtua, vaan jäi keskustelemaan puhujien kanssa. Itsensä syntiseksi tuntenut mies tahtoi uskoa syntinsä anteeksi. Kun Hyttinen palasi seurapaikasta, olivat hänen puheensa muuttuneet. Hän kehotti tovereitansa tekemään ”parannuksen” ja paluumatkallaan markkinoilta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita niin usein, ettei matkanteosta tahtonut tulla mitään. Jokaiselle oli valmiina kysymys: "Millä tiellä vaellat?" Entisessä ”maailmanmiehessä” tapahtui raju muutos.[84]

Antti Hyttisen kerrotaan käyneen ahkerasti kirkossa ja puhuneen kirkonmäelle kokoontuneelle rahvaalle ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen. Ensimmäiset ”parannuksentekijät” olivat Antti Hyttisen naapurista Miina Luukkonen aviopuolisoineen ja heidän Ida-tyttärensä, Leena Stiina Hirvonen, Antti Korhonen (1849 – 1925)[85] ja Antti Vänskä. Periämätiedon mukaan Antti Korhonen oli herätyksen alkuvaiheessa niin voimakkaissa ”armontuntemisissa”, että hän kuvitteli tulevansa enkelin kaltaiseksi. Hän uskoi, että kun he Antti Hyttisen kanssa yhdessä puhuvat papeille, niin hekin tekevät ”parannuksen” ja näin avautuisi tie laajaan herätykseen seurakunnassa.[86] Keskustelujen tulos oli aivan toinen, sillä papisto yritti padota herätysliikkeen leviämistä kaikin keinoin. Eri puolilla pitäjää pidettiin kirkkoherra Aleksander Ferdinand Åkerblomin ja apulaispappi Arthur Olivier Blombergin toimesta 22 raamatunselitystilaisuutta, joissa valaistiin ”uuden opin erehdyksiä ja vaarallisuutta”. Hyttinen joutui Liperin kirkkoneuvoston eteen 19.5.1877, jolloin hänelle annettiin saarnakielto. Kokouksesta laadittu pöytäkirja kertoo ennakkoluuloista, joita vasta saapunutta liikettä kohtaan tunnettiin. Synninpäästön käyttö näyttää herättäneen kuulijoissa suurinta ihmetystä:[87]

Kirkkoraadin 5 p. tätä kuuta tekemän. päätöksen seuraksi, otettiin tutkittavaksi erästen henkein kokousten pitäminen ja niissä Jumalan sanan selitys tarkastettavaksi, kun oli kirkkoraadin kuuluville tullut tässä kaikkein tärkeimmässä Jumalan pyhän sanan opetuksessa, sekä Jumalan pyhän sanan että meidän Lutherilaisen opin käsitystä vasten sotivia opetuksia näissä kokouksissa julistettavan, kuin myöskin uusia kummallisia menoja harjoitettavan, joista ei muuta kuin suurta häiriöä ja eksytystä ole odotettavana. Tässä tärkeässä asiassa vastaamaan ja selitystä antamaan kutsuttiin nahkuri Antti Hyttinen Liperin n:o 122, loinen Antti Vänskä LamminniemeItä ja täällä työansiota varten oleskelijat Kaisa Stina ja tyttärensä Maria Kangas eli Ylitalo Braahesta, joista tässä mainittu ilmoitus oli tehty.

Kysyttiin Antti Hyttiseltä, nahkurilta, jonka sanotaan eräässä kokouksessa sanoneen Pietarin ja Paavalin olevan Helvetissä, josko hän tällaisen lauseensa todeksi sanoneensa tunnustaisi, jonka Hyttinen kokonansa kielsi. Mutta talollinen Karl Huikuri Käsämästä, joka tässä kokouksessa oli saapuvilla ollut, todisti vakavasti vaikka valaksi tulisi Hyttisen sanoneen Pietarin olevan Helvetissä ja samaa todisti myöskin jälemmiten eteenkutsuttu Kaisa Hyvärinen Käsämästä, joka myös oli saapuvilla samassa kokouksessa ollut, jotka todistukset Hyttinen sanoo kokonansa perättömiksi tahtoen toisilla todistajilla väitöksensä vahvistaa.
Mutta ei ainoastaan tällaiset kauheat koko Jumalan pyhän sanan kumoavat lauseet tulleet Hyttisen kanteeksi; hän oli myöskin rukouksesta eriskummaisia kokouksissa opettanut, niinkuin talollinen
Petter Karttunen Käsämästä todisti: ettei kukaan ole mahdollinen rukoilemaan, ennenkuin on elävään uskoon ehtinyt, ja jos sitä ennen rukoillaan, niin se on kaikki Kainin rukousta, ja muunkin rukouksen paitsi ”Isä meidän” tarpeettomaksi; että Jobin kirjan 15: 14.-16 ovat väärät, koska niissä ilmoitetaan, että kaikki ihmiset ovat syntiset ja ettei pyhissäkään ole yhtään nuhteetonta. Sillä Hyttinen ja hänen uskoveljensä väittävät, niinkuin itseänsäkin pitävät ja kehuuvat kokonansa pyhäksi täällä pääsneen, johon päästäkseen pitävät heidän kätten päälle panemisen ja syntein anteeksi antamisen tarpeelliseksi, koska hän minulle kertoi Joensuussa yhdelle vaimolle näin tehdyksi. Tämä vaimo oli kokouksessa Joensuussa sangen raskaasti itkien valittanut syntiänsä. Kokouksessa olevista kysyi nyt eräs Brahelainen häneltä: tahtoisitkos päästä synneistäsi ja uskotkos Herran Kristuksen päälle? Vaimon vastattua uskovansa, hyppäsi mies ja pani kätensä hänen olkapäillen vakuuttaen hänen syntinsä olevan anteeksi annetut, likistäen häntä. Kuin nyt toistakymmentä miestä oli vaimolle samat komennot tehneet, hyppäsi vaimo ja räiskähti nauruun ilmoittaen: nyt olen autuas ja Jumalan lapsi. Hetki sen perästä teki toinen vaimo samaa, ja mainitut komennot uudistettiin, ja näin todisti Hyttinen itsellensäkin Kuopiossa tehdyksi. Ja kun minä Hela Torstaina sunnuntaikoulussa olin kieltänyt tällaisten ulkonaisten komentojen tarpeen, soimasi Hyttinen sitä kovasti sanoen kätten päälle panemisella taitavansa antaa Pyhän Hengen ja tehdä autuaaksi; joita Karttusen todistamia ei Hyttinen voinut kieltää lausuneensa.

Lestadiolaisuudesta sepitettiin mitä ihmeellisempiä tarinoita, jollaisesta löytyy esimerkki kyseisen kirkkoneuvoston pöytäkirjan todistajalausunnosta:

Poika Simo Mutanen[88] Taipaleesta sisäänkutsuttiin ja todisti: eräänä sunnuntaina tänä kevänä oli hihhuli kokous Lamminniemellä Jaakko Kankaan mökissä, jossa pidettiin raamatunselitys päivän evangeliumista, jonka perästä laulettiin matkalauluja. Sitte kun rahvas Iäksi pois peitettiin ikkunat lakanaIla ja pantiin kynttilä pöydälle palamaan, ehkä vielä täys päivä oli, ja sen sytytti Björklundin rouva Joensuusta. Sitte ruvettiin aasintammaIla ajamaan, joka tapahtui näin: Nokikolari Hiltunen Joensuusta otti kiini uunin takkaraudasta ja häneesen tarttui Björklundin roua kiini olkapäihin; häneen tarttui sitte karvari Hyttinen, johon taas Maria Kopsakangas,[89] häneen taas Antti Vänskä, johon Kaisa Stina Kangas, ja vielä muita tuntemattomia. Tämän päätettyä ruvettiin ahtaasta portista läpi kulkemaan, joka tapahtui näin: oli tehty erityinen tuoli, jossa oli ahdas reikä taikka läpi. Tästä ruvettiin nyt parittain kulkemaan, ja jos vaimo tai mies pääsi tästä läpitse, niin pääsi sekä vaimo että mies taivaaseen, mutta jos ei kumpanenkaan niistä päässyt, niin tulivat Helvettiin. Taivaan valtakunta oli toinen puoli huoneesta, johon kokelaat sitte ahtaasta portista päästyään rupesivat selälleen kuolleeksi. Mutta ne jotka helvettiin pääsivät, ne rupesivat toisella puolella huoneesta seiniä raappimaan kynsillään, Sitte ruvettiin taivaassa yhtäkkiä itkemään, liekö leikillä tai todenperästä, en tiedä. Sitte otettiin listat, jotka olivat roua Björklundin kapsäkissä, joista toiset olivat ruohopäisiä, toiset siniset, joista taivaaseen päässeet ottivat ruohonpäiset ja maksoivat kustakin roua B:lle 50 penniä, mutta helvettiin joutuneet saivat sinisiä, joista 15 penniä oli maksettava, Sitte meni Nokikolari Hiltunen lakanan taakse, joka nurkkaan oli asetettu, ja täällä otti hän pois listat jokaiselta, ensin taivaan lapsilta ja sitte helvettiin joutuneilta. Sitte kun listat olivat antaneet, niin kävivät vuorottain parikunnat lakanan takana, jossa joka pari ajan viipyi; sen jälkeen taas matkalauluja laulettiin. Lopuksi veisasivat virren virsikirjasta ja pitivät rukouksen (Isä meidän) ja ottivat jäähyväiset toisiltansa, jolloin roua Björklund lupasi tuoda mukansa Joensuusta seuravaksi kokoukseksi taivaan valtakunnan avaimet.[90]

Kielloista välittämättä Antti Hyttinen jatkoi toimintaansa. Hän joutui useita kertoja kirkkoneuvoston kuulusteluihin ja vastaamaan toiminnastaan jopa tuomiokapitulissa saakka.[91] Seurakunnassa järjestettiin tämän takia piispantarkastus 8 – 10.9.1877, jossa tuomiorovasti Aron Gustaf Borg koko seurakunnan edessä kävi keskustelua Antti Hyttisen ja Antti Vänskän kanssa. Hyttinen osasi varsin taitavasti puolustaa lestadiolaisten oppikäsityksiä. Tuomiorovasti uudisti tarkastuksen aikana kokoustenpitokiellon. Keskeytymättömänä jatkunut saarnatoiminta aiheutti uusia toimenpiteitä papiston taholta. Hyttinen oli uudestaan kirkkoneuvoston kuultavana 3.8.1878. Kokouksessa Hyttinen myönsi pitäneensä kokouksia Joensuussa, Putailla, Komperonkylässä ja Törpilön tilalla. Tämän jälkeen Hyttinen kutsuttiin uudestaan tuomiokapituliin, joka otti varovaisen linjan kuten aikaisemminkin. Pöytäkirjan mukaan Hyttisen vastaukset olivat ”häilyviä”, mutta niissä ei ilmennyt mitään ”jyrkästi kirkon opin vastaista”. Tuomiokapituli kielsi uudestaan Hyttistä pitämästä kokouksia ja määräsi hänet kirkkoneuvoston erityisen valvonnan alaiseksi.[92] Hyttinen oli todennut jo tuomiokapitulissa, ettei hän tule noudattamaan saarnakieltoa. Saarnamatkoilla hän liikkui kotipitäjänsä ohella ainakin Joensuussa, jonne hän muutti avioiduttuaan 1881.[93] Kirkkoherra Åkerblom ja kirkkoherran apulainen Blomberg jatkoivat taistelua lestadiolaisuutta vastaan. Kun papit eivät saaneet tuomiokapitulia ryhtymään voimatoimenpiteisiin, he suomivat lestadiolaisia saarnoissaan. Blomberg siirryttyä pois seurakunnasta vuonna 1880, jatkoi kirkkoherra yksin taisteluaan. Papiston ja lestadiolaisten välit alkoivat korjautua vasta Salomon Mannisen tultua kirkkoherraksi vuonna 1901.[94]

Lestadiolaisuus herätti usein kiinnostusta, mutta myös vastustusta tavallisen rahvaan keskuudessa. Seuroja häirittiin usein ja sekä seuravieraille että puhujille tehtiin ilkivaltaa. Nuorukaiset saattoivat heitellä seuroissa puhujan kasvoille harakan ja rotan raatoja, lantakokkareita ja liata juomavedet. Lestadiolaisuuteen liittyi lukematon määrä perättömiä tarinoita ja ennakkoluuloja. Kun eräs mies oli kyydinnyt saarnaaja Antti Hyttistä seuramatkalle Liperin Ahonkylään, hän oli ihmetellyt jälkeenpäin sitä, ettei lestadiolaisuus ollut tarttunut häneen, vaikka hän oli kyydinnyt lestadiolaissaarnaajaa pitkän matkan.[95] Lestadiolaisuudesta sepitettiin monenlaisia pilkkalauluja. Ne syntyivät joko kotipaikkakunnalla tai olivat kulkeutuneet muualta Suomesta. Tunnetuin on saarnaaja Iivana Mutasen veljen Olli Mutasen[96] kirjoittamapilkkalaulu, joka alkoi: "Hihhulihulluutta, Pohjanmaalta tullutta..."[97]

Antti Hyttisen kuoleman jälkeen merkittävimmäksi saarnamieheksi nousi hänen naapurinsa Antti Korhonen. Kun hän muutti asumaan vuonna 1889 pitäjän pohjoisimpaan sopukkaan Sukkulansalolle, hänen saarnamatkansa suuntautuivat lähinnä Kuusjärvelle, Polvijärvelle sekä Harmaasalon kylään, jonka väestöstä noin puolet liittyi lestadiolaisuuteen.[98] Käsämän lisäksi seuroja pidettiin ahkerasti Taipaleen ja Putaan (Komperon) kylissä. Komperon kylään valmistui ilmeisesti 1880-luvulla pieni ja vaatimaton rukoushuone, jossa kesäisin pidettiin seuroja.[99] Komperossa tunnettuja lestadiolaiskoteja olivat Pekka ja Heikki Soininen, Heikki ja Loviisa Mononen (Mikun Mononen), suutari Kalle ja Anna (os. Parviainen) Kinnunen ja Pöllänniemen Antti ja Hintriikka Kinnunen.[100] Antti Kinnunen (1841 - 1915 ) nousi merkittäväksi kunnalliseksi vaikuttajaksi, jolle uskottiin useita luottamustehtäviä. Hän toimi kunnan lainajyvästön makasiinin hoitajana vuodesta 1884 aina vuoteen 1915 saakka. Tässä tehtävässä hänet tunnettiin taitavana ja huolellisena. Lisäksi hän oli köyhäinhoitolautakunnan jäsen ja säästöpankin johtokunnan jäsen. Antti ja hänen Hintriikka-puolisonsa (os. Korhonen, 1860 – 1914) näyttävät olleen seuratoiminnan ja puhujavierailujen järjestäjiä aina 1910-luvulle saakka.[101]

Vuosisadan lopulla herätysliike oli levinnyt jo lähes kaikkiin pitäjän kyliin. Seuroja pidettiin kirkonkylässä Juho Kähkösen talossa ja Lamminniemellä Jaakko Kankaan mökissä. Hautalahden Korpivaarassa seurapaikkana oli Matti Leskisen talo, Käsämässä Antti Vänskän ja Leena ja Antti Mustosen kodit, Viinirannalla Sampsulan (Outi) Hartikaisen, Ahonkylässä Heikki ja Kalle Karttusen, Saariniemellä Antti Hartikaisen ja Antti Sorsan sekä Hirvolanvaaralla Juho Hyttisen kodit.[102] Ruunakankaan kylässä toimi paikallisena saarnaajana Antti Hirvonen (1869 - 1919) ja kylän lestadiolaisten määrä kohosi lähes sataan. Samaan aikaan vaikutti Ristin kylässä paikallisena saarnaajana Antti Piironen (1870 - 1919) ja Nivalla Jooseppi Asikainen. Lestadiolaisuutta oli lisäksi Kaatamon, Huistinvaaran, Leppälahden, Honkavaaran, Leppilammen ja kylissä.[103] Liperissä Pohjolan kristillisyys joutui laajasti kosketukseen itäisen kristillisyyden eli ortodoksisen kirkon kanssa.[104] Kirkkokuntaraja ei muodostunut esteeksi herätyksen leviämiselle, vaan herätysliike sai pikemminkin jalansijaa juuri niissä kylissä, joissa ortodoksien väestön osuus oli joko merkittävä tai jopa hallitseva. Tätä selittää se, että herätysliikkeen saarnaajista kaksi – Iivana Mutanen (1853 – 1908) ja kuusjärveläinen Iivana Karpoff (1863 – 1933) - kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon.[105] Näin ollen saarnakielto, joka luterilaisilla oli ortodoksisissa kodeissa, ei koskenut heitä. Ortodoksinen papisto yritti padota kuitenkin lestadiolaisuuden leviämistä kirkkokunnan jäsenten keskuudessa sulkemalla lestadiolaiset muistitiedon mukaan yhdeksäksi vuodeksi ehtoolliselta.[106]

Kuusjärvelle[107] ja Polvijärvelle[108] lestadiolaisvaikutteet saapuivat Liperistä. Tosin kuusjärveläinen ensikosketus oli syntynyt suoraan Oulussa, kun perimätiedon mukaan Mustakankaan Lappalan isäntä Mikko Lappalainen (1821- 1895) oli kääntynyt lestadiolaisuuteen suolanhakumatkallaan Oulussa.[109] On todennäköistä, että jo heti herätysten alettua Liperin pitäjässä vuonna 1876, syntyivät ensimmäiset kosketukset herätysliikkeeseen Kuusjärven alueelta. Koska matka Kuusjärven rajalla sijainneisiin kyliin on sekä Käsämästä että Taipaleen kylästä suoraan vesi- ja jääteitse vain joitakin kilometrejä, lienee herätys heti saavuttanut seudun. Lisäksi kylien luterilainen väestö joutui tekemisiin lestadiolaisuuden kanssa myös kirkkomatkoillaan, kun Antti Hyttinen piti Liperin kirkonmäellä ”parannukseen” kehottavia saarnoja sekä ennen että jälkeen jumalanpalveluksen.[110] Perimätiedon mukaan ensimmäiset seurat Harmaasalolla pidettiin viimeistään 1880-luvun alussa Mustanlahden saaressa sijainneessa Olkiluodon torpassa.[111] Lestadiolaisuuden tuojana kerrotaan olleen edellä mainittu nahkuri Antti Hyttinen, jolla oli nurmipalsta Harmaasalon kylällä. Hän puhutteli heinäntekomatkoillaan vastaan tulleita kyläläisiä niin ahkerasti, että kerrotaan hänen hevosensakin oppineen pysähtymään itsestään vastaantulijan kohdalla.[112]

Kauko Mäntylä ajoittaa tutkimuksessaan lestadiolaisuuden tulon Harmaasalolle ja Sukkulansalolle jonkin verran myöhäisempään ajankohtaan, nimittäin saarnaaja Antti Korhosen muuttoon Sukkulansalolle vuonna 1889. Mäntylän käsityksen mukaan liike levisi tällöin Korhosen kotikylälle ja sieltä käsin Harmaasalolle. Koska Harmaasalolaisen Iivana Mutasen saarnatoiminta on alkanut viimeistään 1880-luvulla, täytyy Mäntylän ajoituksen olla liian myöhäinen. Talollinen Iivana Mutanen oli perimätiedon mukaan tehnyt "parannuksen" pudasjärveläisen Paavali Ervastin pitäessä seuroja Harmaasalolla. Lestadiolaisuus sai erittäin vahvan otteen kylän väestöstä, niin että sen asukkaista yli puolet oli lestadiolaisia. Harmaasalon asukkaista huomattava osa oli ortodokseja, mutta tämä ei muodostunut esteeksi herätysliikkeen etenemiselle, sillä kylän saarnamiehenä toiminut Iivana Mutanenkin kuului ortodoksiseen kirkkoon.[113] Ortodoksien vahvaa panosta seudun lestadiolaisuudessa kuvaa Heikki Jussilan toteamus, että "siellä oli suuri osa seuraväestä ja uskoon kääntyneistä kreikkalaiskatolisia".[114]

Koska lestadiolaisuus sai Liperissä Kuusjärveen rajautuvissa kylissä vahvan otteen viimeistään 1880-luvun loppupuolella, on selvää, etteivät Liperiin rajautuvat Kuusjärvenkään puolella jääneet ilman herätysliikkeen vaikutusta. Piispa Gustaf Johansson otti lestadiolaisuuden esille pitämässään piispantarkastuksessa 26.-29.9.1891. Hän hyökkäsi täälläkin voimakkaasti herätysliikettä vastaan todeten:

"Mitä harhaoppeihin tulee, on seurakunnassa vähin laestadiolaisia.. En nyt puhu paljo, sen vaan sanon, että laestadiolaisuus asettaa lahkokuntansa Kristuksen sijalle. Kun Luteerus ja Raamattu sanoo, että kristityksi tullaan Kristuksen kautta ja Kristuksen kautta tullaan seurakuntaan, niin tämä lahkokunta sanoo, että ainoastaan seurakunnan kautta tullaan Kristuksen tykö ja tässä se paavikunnan kannalla. Sillä niin opettaa ja opetti paavi. Ja se on suuri erotus, niin suuri että paavikunnan oppi on aivan väärä ja niin tämän lahkokunnankin. Kristus tahtoo itse antaa syntejä anteeksi joka päivä, Kristus tahtoo itse puhdistaa verellänsä, eikä kärsi, että häneltä otetaan se kunnia pois. Se mitä Raamattu puhu veljen vakuuttamisesta ja lohduttamisesta on toinen asia. Sillä kun sille asemalle on jouduttu, että kielletään ihminen suoraan menemästä Kristuksen tykö, niin se on hirveä harhaoppi, se on kauhea oppi. Ken ei Kristukselta ota synnit anteeksi, ken ei Kristuksen kanssa elä, se ei kristitty ole. Kristitty voi sitte tarvita ajoittain muitten lohdutusta ja virvoitusta, vaan se on toinen asia. Se on kumma, että luterikunnan keskessä on tuommoinen lahko syntynyt, mutta se on kuoleva omaan köyhyyteensä. Jumalan henki on raitis, on puhdas, nöyrä ja siveä, vaan tämän lahkon ei ole raitis, ei puhdas eikä siveä. Minä toivoisin, että lahkokunta palajais harhateiltään. Sillä ei siinä rauhaa saada, vaikka kerskutaan. Se vakuutus, jonka lahkokunta antaa, ei kestä monta tuntia ja niin se on uudestaan saatava. Mutta Jumala painaa sydämeen oman rauhansa. Suokoon Jumala, että Suomen kansa pysyisi raittiissa uskossa kaidalla tiellä, kun koetukset esille tulevat."[115]

Piispaa näyttävät vaivanneen synninpäästön käyttö, varsinkin herätyksen alkuvaiheelle ominainen pelastusvarmuus ja siitä seurannut hengellinen "ylpeys" ja seurakuntaoppi. Piispa Johansson hyökkäsi uudestaan lestadiolaisuutta vastaan seuraavassa piispantarkastuksessa syyskuussa 1897.[116] Lehdistössä olleiden kirjoitusten perusteella vaikuttavat sekä 1880- että 1890-luku olleen varsinaista herätysten aikaa sekä Kuusjärvellä että tuossa vaiheessa Liperiin kuuluneessa Harmaasalon kylässä.[117] Kuusjärven seurakunnan alueella asui viime vuosisadan lopulla varmuudella vain yksi saarnaaja, ortodoksiseen kirkkoon kuulunut mäkitupalainen Iivana Karpoff (1863 – 1933) , jonka saarnatoiminta lienee alkanut 1890-luvulla. Iivana Karpoff ja kauppias Vasili Lasaroff (s. 1865, nimi esiintyy myös muodossa Wasilei Lasarow) olivat tiettävästi Vuonoksen kylän ensimmäiset lestadiolaiset.[118] Lestadiolaislehdistä löytyy 1800-luvun puolelta vain yksi tervehdyskirje Kuusjärveltä. Siinä Josefina ja Vasili Lasaroff lähettävät terveisiä ”erittäinkin veljille ja sisarille Helsingissä, Pietarissa, Jyväskylässä ja Amerikassa”. Lisäksi he kertovat paikkakunnalla olevan vain vähän ”kristittyjä”.[119] On olemassa viitteitä siitä, että seurakunnan alueella olisi työskennellyt myös muita kuin edellä mainittuja saarnaajia. Rauhanyhdistyksen toimintakertomuksessa vuosilta 1948 - 1949 mainitaan "taivaan rauhaan edesmenneinä veljinä" Ivo (Ivan) Pakkanen, Pekka Räsänen ja Pekka Hirvonen tunnettujen saarnaajien Ivo (Iivana) Karpoffin ja Kusti Parviaisen ohella. Heistä kerrotaan, että ”Jumala on pitänyt heitä tulennäyttäjinä valtakunnassaan ja suruttoman maailman suolana. He ovat pitäneet kynttilää kynttilänjalassa.”[120] Oheinen päätelmä saa jossakin määrin vahvistusta Pekka (Petter) Hirvosen osalta hänen muistokirjoituksestaan: "Ahkera hän oli puhumaan tiestä ja matkasta kristittyjen keskuudessa ja saarnasi katumuksen ja parannuksen tarpeellisuudesta uskottomille pitäen leiviskänsä vaihetuspöydällä." Lisäksi Pekka Hirvonen itse toteaa Outokummusta 1.2.1929 lähettämässään kirjeessä olleensa "hidas Herran työssä".[121]

Kuusjärven seurakunnassa herätysliike sai kannatusta lähinnä pitäjän itäosissa olevissa Vuonoksen ja Sysmän kylissä. Näistä kylistä olivat vilkkaat yhteydet Liperiin, ja niissä asui vahva ortodoksinen väestönosa. Sen sijaan pitäjän länsiosiin liike ei onnistunut vielä tunkeutumaan. Tosin on mahdollista, että seurakunnan aivan läntisimmissä osassa Ohtaansalmella saattoi olla jonkin verran lestadiolaisuutta, koska pitäjän rajalla Tuusniemen puolella asui saarnaaja Juho Petter Kettunen (1858 – 1927). Kettunen muutti vuonna 1901 Ohtaansalmen yli Kuusjärven puolelle.[122] Lestadiolaisten määrästä on ensimmäisiä arvioita vasta vuoden 1904 seurakuntakertomuksessa, joka laadittiin piispantarkastusta varten. Tällöin todettiin:
"Lahvollisia liikkeitä on vähä. Laestadiolaisia on arviolta noin 15 a 20 henkilöä. Muita lahkoja ei ole. Milloin kokouksia pitävät, Liperin puolelta tulevat saarnamiehet, käy niissä kansaa paljo."[123]

Kuusjärven lestadiolaisuus joutui 1890-luvulla kirkollisten viranomaisten tarkkailun alle. Syynä oli luterilaiseen kirkkoon kuuluneiden saarnaajien pitämät seuratilaisuudet ortodoksisissa kodeissa. Talvella 1896 ilmoitettiin Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, että Kuusjärvellä lestadiolaiset olivat esiintyneet häiritsevästi. Kuusjärven ylimääräinen pappi Klas Filip Järnefelt sai tuomiokapitulilta kirjeen, jossa vaadittiin selvitystä seuraavaan asiaan:[124]

"Koska Tuomiokapitulin tiedoksi on tullut, että Laestadiolaiset saarnamiehet, jotka kuuluvat luterilaiseen kirkkokuntaan, ovat Outokummussa Kuusjärven seurakuntaa, joiden väki kuuluu kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan, pitäneet seuroja, joiden johdosta ikävää epäjärjestystä on syntynyt, saa Tuomiokapituli täten käskeä Teitä pikemmittäin antamaan Tuomiokapitulille tietoa siitä, onko asian laita semmoinen tahi ei. Sen jälkeen ja jos asiassa on perää, tulee Teidän niin pian kuin mahdollista pitää kirkkoneuvoston kokous, jossa on tarkoin tutkittava, kutka ovat yllä mainittuja seuroja kokoon toimittaneet, kutka niitä johtaneet, kutka niissä puheita pitäneet ja kutka niissä ovat saapuvilla olleet sekä minkälaista epäjärjestystä seuroissa on harjoitettu."

Asia oli esillä kirkkoraadin 6.4.1896 pitämässä kokouksessa. Siinä annettiin kirkkoraadin jäsenelle Matti Gröhnille tehtäväksi hankkia viikon kuluessa tiedot tuomiokapitulin vaatimiin kysymyksiin ja toimittamaan ne Järnefeltille.[125] Järnefelt kertoi 22.3. ja 13.4. lähettämissään kirjeissä, että kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut kauppias Vasilei Lasarow oli maaliskuun toiseksi viikoksi kutsunut lestadiolaisten seurat Vuonoksen kylässä olevaan Poikapää-nimiseen taloon. Seuroja olivat johtaneet talolliset Iivana Karpoff Kuusjärveltä ja Iivana Mutanen Liperistä, molemmat kreikkalaiskatolisia. Muina puhujina olivat olleet Hartikainen[126] Kuopiosta, Jussilainen Leppävirroilta[127] ja Sandberg Kemistä[128], jotka olivat kaikki luterilaisia. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Diakonow oli pyytänyt poliisi A. Ervastia hajoittamaan kokouksen, jos luterilainen tulisi puhumaan kreikkalaiskatoliseen taloon. Ervast ei yksin saanut seuraväkeä hajaantumaan, mutta hän haki avukseen Liperin kruununvoudin K.Y.Collanin, ja yhdessä he pakkokeinoja käyttämättä saivat seuraväen poistumaan talosta. Seuraväki siirtyi luterilaisen Kasper Oksmanin[129] taloon, jossa mainitut luterilaiset saarnaajat jatkoivat seuroja viranomaisten estämättä. Järnefelt ilmoitti, että hänen tietojensa mukaan kokoukset olivat olleet rauhallisia, eikä järjestyshäiriöitä ollut sattunut. Hän kertoi lisäksi, ettei Kuusjärven luterilaisissa ollut sellaisia henkilöitä, jotka olisivat pitäneet puheita lestadiolaisseuroissa. Puhujina toimivat kreikkalaiskatoliset Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff. Luterilainen Antti Korhonen Liperin Sukkulansalolta oli käynyt toisinaan myös Kuusjärven puolella seurojen pidossa. Tuomiokapituli ei ryhtynyt asiassa enää jatkotoimenpiteisiin. Perusteena oli se, että seuroja olivat pitäneet lähinnä ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saarnaajat ortodoksien omistamissa taloissa.[130]

Polvijärvelle herätysliike levisi lähinnä vuoden 1889 jälkeen, kun Antti Korhonen teki Sukkulansalolta käsin saarnamatkoja seurakunnan alueelle. Hän saavutti myös seurakunnan vt. kirkkoherra Taavi Vaittisen luottamuksen ja sai pitää seuroja mm. pappilan tuvassa. Vuonna 1891 seurakuntakertomuksessa on hänen lyhyt mainintansa herätysliikkeestä: ”Lahkolaisia, nk. laestadiolaisia on ani vähän, eikä niistäkään ole ollut haittaa.” Itse tarkastuksessa otti piispa Gustaf Johansson jyrkästi kantaa lestadiolaisuutta vastaan huolimatta kirkkoherran neutraalista lausunnosta.[131] Lestadiolaisuutta oli ainakin Horsmanahon ja Mutkanvaaran kylissä, jotka rajoittuivat Liperin pitäjään. Sen lisäksi on viitteitä herätysliikkeen kannattajista myös Sotkuman, Rukkanivan, Saariniemen ja Tervalammin kylissä.[132]

Liperiin, Kuusjärveen ja Polvijärveen rajautuvissa kunnissa Savon puolella lestadiolaisuutta levisi jonkin verran Tuusniemelle[133], Kaaville[134] ja ennen kaikkea Heinävedelle, jossa se sai kannatusta Vihtarin, Palokin ja Kerman kylissä.[135] Tuusniemen lestadiolaisten määräksi arvioitiin 40 henkeä, Kaavilla heitä sanottiin olevan muutamia.[136] Vuonna 1892 oli Heinävedellä noin 50 lestadiolaista ja naapuripitäjässä Savonrannalla heitä mainittiin olevan noin 20.[137] Etelämpänä olevan Savonlinnan seudun lestadiolaisuus sai alkunsa, kun Rantasalmella sijainneelle Oravin ruukille muutti noin vuonna 1888 töihin liikkeeseen kuulunut seppä.[138]

Värtsilään[139] ja Tohmajärvelle herätysliike saapui Pietarista. Varsinkin Värtsilän lestadiolaisuuden alkuvaihe on mielenkiintoinen. Kun Värtsilän rautatehdas seisoi 1880-luvun alussa noin vuoden ajan, joutuivat tehtaan työmiehet lähtemään ansiotyöhön muualle. Monet heistä matkustivat Pietariin, jossa oli työtä tarjolla. Venäjän pääkaupungissa he tapasivat myös lestadiolaisia ja monet lestadiolaistuivat.[140] Työmiesten palatessa takaisin Värtsilään noin vuonna 1883, oli heidän joukossaan kolme "parannuksen" tehnyttä miestä, Matti Auvinen (1847 – 1911)[141], Pekka Koikkalainen (1846 – 1914)[142] ja Vepsäläinen-niminen mies, jonka tarkempi henkilöllisyys ei ole tiedossa. Heistä ainakin Matti Auvinen toimi saarnaajana. Myös Matti Riikonen oli Värtsilän lestadiolaisyhteisön sananpalvelijana, ja perimätieto kertoo alkuajan saarnaajana olleen myös Ilander-nimisen rautatieläisen. Lestadiolaisyhteisön johtajana mainitaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa loismies Juho Varonen.[143] Alkuaikojen seurapaikkoina mainitaan Pekka Koikkalaisen ja Heikki Timosen kodit.[144] Jonkin ajan kuluttua myös tehtaan kokoushuoneisto saatiin seuratilaisuuksia varten. Rautatehtaan johto suhtautui herätysliikkeeseen myönteisesti, sillä se oli tyytyväinen niihin muutoksiin, joita liittyminen uskonyhteisöön sen jäsenissä vaikutti. Tämä positiivinen asenne käy ilmi Juho Nenosen muistelossa vuodelta 1945: (Karl Julius Karsten) sanoi Arppelle, että Auvinen pitäisi panna pois työstä. Arppe kysyi mestarilta, minkälainen mies Auvinen oli. Tämä todisti: tunnollinen ja rehellinen työmies. Pappi kysyi uudestaan Arppelta. Siihen Arppe: Jos sellaisia työmiehiä olisi enemmänkin, ottaisin työhön. Pidä sinä puolesi hengellisissä asioissa.” Muistelon mukaan seurakunnan pappi Karsten olisi herätysten alussa kutsunut Matti Auvisen puheilleen ja nuhdellut häntä. Kun nuhtelu ei auttanut, Karsten oli kääntynyt tehtaan johdon puoleen. Samaan tapahtumaan lienee liitettävissä kirkkoneuvoston pyyntö tehtaan johdolle, jossa ”häiriötä matkaansaattaneet” kokoukset tulisi kieltää seurakunnassa. 1900-luvun puolella myös Karstenin asenne herätysliikkeeseen muuttui suopeaksi.[145] Pekka ja Anna Koikkalaisen (os. Koljonen, 1849 – 1916) tytär Hilma Nylund on muistellut lämmöllä kotiseutunsa lestadiolaisuutta ja kotiaan Värtsilässä seuraavasti:
Niin - se pieni ja vaatimaton, rakas koti oli Värtsilän tehtaan alueella, sillä isäni kuului tehtaan henkilökuntaan. Kun vanhempani olivat aikaisemmin olleet Pietarissa seitsemän vuoden ajan, olivat he sinä aikana saaneet luovuttaa kuolemalle viisi lastaan. Tämän suuren murheen alla he sitten löysivät armollisen Jumalan ja sielunsa pelastuksesta hätääntyneinä saivat herätyksen ja syntein anteeksisaamisen armon, elävään kristillisyyteen. Sitten, muutettuaan takaisin kotimaahan ja asetuttuaan isäni työpaikan saatua asumaan Värtsilään, niin kuin alussa mainitsin, tuli siitä pienestä kodista kristittyjen kokoontumis- ja seurojenpitopaikka. Siihen aikaan ei ollut kristityillä erityisiä seurahuoneita. Puhujia saapui useimmiten Joensuun kaupungista, mutta väliin Pohjanmaaltakin. Siinä sitten sanan satuttamina ja virsien ja laulun alla alkoi ilmestyä kristittyjä perheitä, koteja, niin tehtaan alueelle kuin ympäristökyliin. Näissä kodeissa sitten aina vierailtiin kotiseurojen merkeissä, me lapset vanhempiemme mukana. Isäni oli rohkea uskonsa tunnustaja. Hän todisti siitä sopivassa ja sopimattomassa paikassa, niin kuin on kehoituskin. Äitini muistan hiljaisena kristittynä. Hän sai paljon touhuta "martan tehtävissä", meitä kaksi tytärtä mukana, ruuanvalmistamisessa seuravieraille, sillä seuravieraita saapui ympäristökylistäkin. Kun muistelen, niin tuntuu kuin kristityt olisivat olleet läheisempiä, sanoisinko rakkaampia keskenään, kuin mitä nykyisin huomaan. Lienevätkö ne kotiseurat sen vaikuttaneet? Me lapsetkin oltiin aina tervetulleita kristittyjen koteihin. Nuo kodit eivät olleet maallisella maallisella loistolla eikä kulttuurilla tympätty, mutta sitä suuremmalla ystävällisyydellä ja rakkaudella siellä kohdeltiin kaikessa yksinkertaisuudessa. On mieluisaa muistella nyt vanhalla iällä lapsena elettyä elämää näissä merkeissä. Ja kun on omalle kohdalleenkin päässyt omistamaan uudistuksen ja syntein anteeksisaamisen armon, joten haluaa vain yksinkertaisena kristittynä matkaa tehdä siihen kotiin, jossa vanhurskaus asuu. Sitten vuonna 1913 tammikuussa sai isäni siirtyä vanhurskasten lepoon ja äitini osalle se tuli 1916 elokuussa. Ja niin se pieni kristitty koti hävisi muistojen joukkoon, kun me lapsetkin olimme jo siirtyneet omiin oloihimme.

Vaikka Hilma Nylundin lausunnossa on pieniä epätarkkuuksia mm. isän kuolinvuodessa ja vanhempien oleskelun pituudessa Pietarissa, antaa se varsin selkeän kuvan yhteisöstä: Se yhteydet suuntautuivat lähinnä Joensuuhun, liike koostui tehtaan työväestöstä, kanssakäyminen oli välitöntä ja tiivistä ja mitä ilmeisemmin kulttuuriin ja maallisen omaisuuden keräämiseen suhtauduttiin vieroksuen.[146]

Herätysliike levisi myös tehdastaajaman lähistöllä sijaitseviin kyliin, joista se sai kannatusta varsinkin Kaustajärven ja Joukaan kylissä.[147] Muistokirjoitusten perusteella näyttää herätysliikkeen leviämiskausi alkaneen noin vuonna 1883 ja jatkuneen kaksikymmentä vuotta.[148] Yksittäiset seurakunnan jäsenet haastoivat Värtsilän lestadiolaisyhteisöön kuuluvia käräjille syyttäen heitä mm. houkuttelemisesta ”tunnustukseen ja parannukseen. Kantajan pyytämät todistajat esittivät muualta kuulemiaan huhupuheita todistajalausunnoissaan. Kun tuomari oli kysynyt , olivatko he itse kuulleet tai nähneet, oli vastauksena: ”Emme me niin paljon kunnioita niitä, että tulisimme kuulemaan”. Tällöin tuomari oli hermostunut ja hylännyt kanteen sekä tarjonnut vastaajille mahdollisuutta korvausten vaatimiseen. Tästä nämä olivat kuitenkin luopuneet ja todenneet: ”annetaan anteeksi.[149]

Värtsilästä herätys levisi ympäröiviin kyliin Tohmajärvelle, jossa lestadiolaisuutta oli lisäksi Onkamon kylässä vuodesta 1884 alkaen. Tohmajärven Tikkalaan muutti vuonna 1887 suutari Kaarle Wellingk[150] joka teki saarnamatkoja 1890-luvulta alkaen lähiseudulle ja Joensuuhun.[151] Tikkalassa lestadiolaisuuden seurapaikkana toimi Hämälän talo, jonka isäntä Juho Hämäläinen toimi paikkakunnalla lestadiolaisten edusmiehenä. Talo oli vielä 1920-luvulla lestadiolaisten kokoontumispaikkana.[152] Lestadiolaisten määrä sekä Tohmajärvellä, että sen kainalossa sijaitsevassa Värtsilässä lienee ollut muutamia kymmeniä.[153]

Tohmajärven eteläpuolella sijaitsevalle Pälkjärvelle ensimmäiset lestadiolaislähetit saapuivat jo 1870-luvun lopulla. Kirkkoherra Fredrik Forsman toteaa tämän 29.8.1889 päivätyssä kertomuksessaan: ”Eräs maalarinsälli Tahvo Könönen[154] ja loismies Eliias Karhu koettaneet levittää laestadiolaisuutta. Edellinen noin 10 vuotta sitten Kurikan kylässä ja jälkimmäinen pari vuotta sitten Naatselän kylässä, kuitenkin tämä liike jo niin laimentunut, että ainoastaan joku henki viime mainitussa kylässä riippunee siinä salaisesti tätä nykyä” Myös uuden kirkkoherran Johan Zakris Hartmanin laatimasta seurakuntakertomuksesta viisi vuotta myöhemmin löytyy lyhyt maininta: ”Ulkoseurakuntalaisten laestadiolaisten johtamia kokouksia on joskus pidetty, mutta niistä ei ole tähän asti ollut mitään seurausta seurakuntalaisten suhteessa kirkkoon ja kirkon elintoimintaan nähden.”[155] Lisäksi on sisäryhmäperinteessä säilynyt tietoja liikkeen ohuesta kannatuksesta seurakunnassa. Niidenkin antamat tiedot viittaavat siihen, että seurakunnan alueella asui vain joitakin harvoja lestadiolaisia.[156] Vuoden 1902 synaadikokouksen pöytäkirjasta löytyy myös maininta lestadiolaisuuden esiintymisestä Pälkjärvellä.[157]

Tohmajärven länsi- ja eteläpuolella sijaitsevien Rääkkylän, Kiteen[158] ja Kesälahden lestadiolaisuudesta on vain vähän tietoa 1800-luvun puolelta. Rääkkylässä oli vieraillut lestadiolaissaarnaaja vuonna 1884. V.t. kirkkoherra O.Fabritius totesi seurakuntakertomuksessaan 18.3.1887: ”Lahkolaisuutta ei ole. Muutamat ovat tosin Joensuussa käydessään olleet nk. laestadiolaisten seuroissa, vaan ovat heidän oppinsa varsinkin ripistä ja synninpäästöstä vääräksi havainneet. Noin kolme vuotta sitten kävi eräs tämän lahkokunnan jäsen minun tiettämättäni täällä seuroja pitämässä, vaan tämä yritys ei ole sen jälkeen uudistettu”

Lestadiolaisuuden lähettejä oli käynyt myös Kiteellä ja Kesälahdella. Herätyksiä ei ollut kuitenkaan syttynyt, vaikka esimerkiksi Kesälahteen rajautuvissa Uukuniemen Kummun ja Niukkalan kylissä niitä oli syntynyt 1880-luvulta alkaen.[159]


Lestadiolaisuus näyttää levinneen Pohjois-Karjalaan kauppamatkojen ja sukulaisvierailujen yhteydessä. Ensimmäiset kosketukset syntyivät maakunnan pohjoisosiin Nurmekseen, josta kauppayhteydet olivat perinteisesti suuntautuneet Ouluun. Myös Joensuuhun lestadiolaisuus levisi pohjoisesta, kun herätysliikkeeseen Oulussa liittynyt kultasepän rouva Emelie Björklund kutsui lestadiolaissaarnaajia kaupunkiin 1870-luvun puolivälissä. Maakunnan länsiosiin herätysliike tuli Kuopioon suuntautuneen markkinamatkan seurauksena samoihin aikoihin. Tosin ensimmäiset kosketukset olivat syntyneet jo muutama vuosi aikaisemmin. Nämäkin olivat syntyneet Kuopiossa lestadiolaistuneen räätälin välityksellä. Maakunnan eteläosiin lestadiolaisuus levisi sen sijaan Pietarista, josta palanneet työläiset toivat herätyksen mukanaan kotiseudulleen.

Alkuvaiheessa liikkeen levittäjinä toimivat käsityöläiset ja maakauppiaat. Herätyksen levitessä vähitellen Pohjois-Karjalan maaseudulle, alkoi käsityöläisten merkitys vähentyä ja liikkeen paikallisiksi johtajiksi ja saarnaajiksi nousi myös talollisväestöä. Lestadiolaisuus sai eniten kannatusta maakunnan keskiosassa, jonne muodostui Kuusjärven pitäjän itäosista Liperin, Joensuun, Kontiolahden kautta Enon länsi ja keskiosaan ulottuva liikkeen suhteellisen vahvan kannatuksen alue. Maakunnan eteläosassa kannatusta oli Tohmajärven Tikkalassa ja Värtsilässä lähikylineen. Maakunnan pohjoisosassa muodosti Nurmes yksinäisen kannatussaarekkeen. Erikoinen piirre pohjoiskarjalaisessa lestadiolaisuudessa oli liikkkeen saama vahva kannatus ortodoksien keskuudessa.


Lähteet

1 Havas 1927, 85 – 90.; Raittila 1976, 155.; Lohi 1996, 658.

2 Kokkolan lestadiolaisyhteisöstä tuli voimakas säteilykeskus, jonka ansioista liike levisi ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Perhonjokilaaksoon.

3 Uljas 1993, 9-10.; Lohi 1996, 351 – 353, 377 – 379.

4 Lohi 1996, 380,

5 Lohi 1996, 381 – 388.

6 Lohi 1996, 392.

7 Lohi 1996, 403 – 413.; Erkki Koskimäki 1997, 5 - 9.

8 Lohi 1996, 414 –419, 421 – 433, 441.

9 Lohi 1996, 443 – 446.

10 Tiainen 1969, Lohi 1996, 452 – 455, 476

11 Väyrynen 1988, 36.; Lohi 1996, 478 – 481.

12 Väyrynen 1988, 22 - 23.; Lohi 1996, 488.

13 Väyrynen 1988, Lohi 1996, 499

14 Raittila 1967, n:o 548.; Hannu Lehtinen 1965, 13 – 18.; Lumijärvi 1990, 9 – 16, 37.; Lohi 1996, 501 - 503, 526 - 528

15 Neovius 1898, 170, 175.

16 Sihvo 1994, 267.

17 Raittila 1967, n:o 410.

18 Raittila 1967, n:o 499.

19 Tuomas Kuittinen oli saanut kauppiaan oikeudet vuonna 1871, hänen Olli-veljensä seuraavana vuonna. (Saloheimo 1953, 436 - 437.; Mäntylä 1953, 25 – 27; OMA.Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta). Väinö Havas mainitsee Tuomas Kuittisen Nurmeksen saarnaajaksi lestadiolaisuuden historiassaan. Tälle tiedolle ei kuitenkaan löydy vahvistusta mistään muusta lähteestä ( Havas 1927, 81).

20 Mäntylä 1953, 24 – 26.; Saloheimo 1953, 435 – 436, 546.; Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta.; Lohi 1997, 577 – 578.

21 Lestadiolaisuuden leviäminen Nurmekseen huomioitiin Evangelisk Tidning-lehdessä (8/20.2 – 11/13.3.1875 ) olleessa artikkelissa Ett och annat om de andliga rörelserna i Lappmarken och Österbotten, Siinä kerrottiin liikkeen levinneen Etelä-Suomeenkin ja mm. seuraaville paikkakunnille: Oulu, Kokkola, Kuopio ja Nurmes.; Saloheimo 1953, 568, 614, 729.; Mäntylä 1953, 26.

22 Saloheimo 1953, 458 – 459.; Lohi 1997, 578.

23 Mäntylä 1953, 26 – 27.; Raittila 1967, n:ot 170 ja 406

24 OMA. OTA. Eb:72. srkkert.21.2.1887 Karl Elias Roos.

25 Sofia Harlinin (16.7.1856 , k. 1.9.1903 Nurmeksessa) kirjeiden (Heikeliana) perusteella on mahdollista saada suhteellisen hyvä kuva Nurmeksen lestadiolaisyhteisöstä 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa.

26 Saloheimo 1953, 359, 524.; Mäntylä 1953, 25-27.; OMA. Laestadiana 10. Ed:2. Pekka Raittilan käsikirjoitus ja muistiinpanot Nurmeksen lestadiolaisuudesta.; Lohi 1997, 579, 592.

27 Rautavaara erotettiin omaksi kirkkoherrakunnakseen 5.9.1894 (Colliander 1910, 582)

28 Raittila 1967, n:o 300.

29 Mäntylä 1953, 27.; OMA. Laestadiana 10. Ed:2. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta; Rautavaara KA. Ote kirkkoneuvoston pöytäkirjasta 27.8.1882; Eero Hyvärisen kok. T. Martikainen 3.7.1891.; SLL 1919, 205.; HÄ 1926, 185. Lohi 1997, 554.

30 OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta. Ennen kaikkea Iisalmen lestadiolaisyhteisön säteilyvaikutus näyttää olleen vahva. Seurakunnassa vaikutti kolme tunnettua lestadiolaissaarnaajaa: Tuomas Kraft (1850 – 1924, Raittila 1967, n:o 210), Pekka Juho Lukkarinen (s. 1851, Raittila 1967, n:o 256), ja Matti Rivinoja (1850 – 1932, Raittila 1967, n:o 428) sekä Nilsiässä yksi: Paavo Rissanen (1858 – 1922, Raittila 1967, n:o 427).

31 Valtimo erotettiin senaatin päätöksellä Nurmeksen seurakunnan pohjoisosasta omaksi kirkkoherrakunnakseen 5.9.1894. Lopullisesti seurakunta muodostui itsenäiseksi 1.11.1908 ja sai ensimmäisen kirkkoherransa 1.11.1909. (Colliander 1910, 774).

32 Mäntylä 1953, 27.

33OMA. OTA. Eb:88. Piispantarkastuspöytäkirjat. Pielisjärvi. Srk.kert. 26.2.1887. August Mömmö. OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta.; Jakob Adolf Weijola (7.2.1858 - 15.3.1886) tuli Lieksaan Iistä 8.5.1885 armonvuoden saarnaajaksi. Hän kuoli kuumetautiin (Raittila 1967, n:o 645.; Mäntylä 1953, 29.; SLK. Eero Kärki 9.10.1990).; Karjalatar 31B/1885 (D.K-ki)

34 Mikko Hiltunen (6.1.1864 - 6.2.1952) oli ”heränneellä sieluntilalla” ollessaan käynyt monta kertaa kysymässä neuvoa seurakunnan papilta. Papin viimeinen neuvo oli mennä Joensuuhun hihhuleiden luo, he kuulemma antavat syntejä anteeksi. Mikko teki työtä käskettyä (SLK. Eero Kärki 9.10.1990).

35 SLK. Veikko Hiltusen haast. 10.7.1985.

36 SLK. Eero Kärki 9.10.1990.

37 OMA. OTA. Eb:88: Pielisjärven ptptk. 26-28.2.1887, Srkkert. 26.2.1887. (August Mömmö) ja ptptk. 20-24.8.1891, Srkkert. 19.8.1891 (Samuel Porthan); Mäntylä 1953, 29.; Raittila 1967, n:o 441.; SLK. Eero Kärki 9.10.1990.; Lieksan lehti 11/2.10.1984. (Lestadiolaisuus sata vuotta sitten Lieksaan)

38 Mäntylä 1953, 30.

39 Nuorukainen 10/1875 (Vastaus J.K-lle Juuasta); 1886, 76 (Juhani Kakkinen Juuka 30.3.1886).

40 OMA.OTA: Eb:21. Juuan ptptk. 1887. srkkert. 1887. H.W.Wilskman.; Mäntylä 1953, 30.

41 Joensuu sai kaupunkioikeudet vuonna 29.11.1848. Oikeuden muodostua eri kirkkokunnaksi se sai senaatin päätöksellä 15.3.1866. (Colliander 1910, 171). Utran tehdas-rukoushuonekunta perustettiin 1895, jolloin Utra Wood & Co palkkasi tehdasyhdyskuntaan kirkkoherran apulaisen ja rakennutti puisen kirkon. Tehtaan toiminnan lakattua 1904 myös kirkkoherran apulaisen virka lakkasi. (Colliander 1910, 754). Käsittelen Joensuun kaupungin lestadiolaisuuden alkuvaiheita yksityiskohtaisesti myöhemmin.

42 OMA. OTA. Eb:46. Ptptk. 1876., srkkert. Klaes Erik Järnefelt.

43 OMA. OTA. Eb:46. Ptptk. 4-5.4.1887 (Gustaf Johansson), srkkert. 31.3.1887 K.H.Järnefelt
ptptk 24 – 27.8.1891 (Gustaf Johansson), srkkert.23.8.1891 Klaes Erik.Järnefelt

44 OMA.OTA. Eb:46. Ptptk. 24 – 27.8.1891 (Gustaf Johansson).

45 OMA. OTA.Eb:46. Ptptk. 6 – 9.7.1894 Gustaf Johansson, srkkert 4.7.1894 Henrik Piipponen.; Mäntylä 1953, 30.; SLK. Ida Kemppaisen haast. 10.4.1982.

46 HÄ 1945, 29.; OMA. Laestadiana 10. Eb:1.; Raittila 1967, n:o 65.; Liperi KA. Rk. 1921-1930, s. 1808.; Outokumpu KA. Rk. 1951-1960, s. 1318.

47 Rside 4/1988, 13.; MKK. Seppo Leivon yhteenveto ja kommentit Erda Merranmaan (o.s. Kinnunen) haastatteluista 28.10.1987, marraskuussa 1987, 7.9.1988 ja 29.9.1988.

48 Laestadiana 1. O.H.Jussilan kokoelma. Heikki Jussilan saamat kirjeet. Bf:1/5 Paavo Kainulainen Heikki Jussilalle Joensuusta 25.8.1892.

49 Björn 1994, 184.

50 Raittila 1967, n:o 121.

51 SS 11/1890, 221., Pastori Aatu Laitinen ei ollut vielä kääntynyt lestadiolaisuuteen ollessaan Enossa kappalaisena 1879 – 1881, vaan hän liittyi herätysliikkeeseen siirryttyään Enosta Enontekiön kappalaiseksi. (Raittila 1967, n:o 614).

52 Mäntylä 1953, 31.; Raittila 1967, n:ot 120 ja 393.; SLK. Jaakko Hirvonen 15.8.1981: Taustaa Enon kristillisyydestä.; RSide 3/1985, 9 – 10.

53 Björn 1994, 184.

54 OMA. OTA. Eb:3. Srkkert. 1.3.1887 (Evert Brynolf von Konow). Konow toimi Enon kirkkoherrana vuosina 1871 –1889. Hän oli tutustunut lestadiolaisuuteen toimiessaan Inarin seurakunnan kappalaisena 1867 – 1868 (Colliander 1910, 157). Von Konowin lausunto kokonaisuudessaan: En spridd villfarelse i troslärän har alldelse nyligen eller för några månader sedan härstädes låtit höra af sig, i det en bondson från Nesterinsaari by vid namn Johan Ihalainen, som i Kontiolaks sågor ha gjordt bekantskap med Laestadiansla schismens anhängare, begynnt hålla föredrag i byarna samt kolportera Aatu Laitinens ”kuukauslehti” och andra skrifter af samma författare och sekt. Ännu torde Ihalainen, såvidt kännt är, ej lyckats vinna teräng på vår kyrkas område, eller företett sig något anseende såsom sektledare på orten.

55 OMA. OTA. Eb:3. ptptk 1-3.3.1887. (Gustaf Johansson).; Björn 1994, 184

56 OMA. OTA. Eb:3. ptptk 2-5-10.1891 (Gustaf Johansson). Gustaf Johanssonin asennoitumiseeen lestadiolaisuuteen sekä tuon asenteen taustalla oleviin vaikuttimiin palaamme tarkemmin luvussa…

57 OMA. OTA. Eb:3. srkkert syysk 1891 (Oskar Wilhelm Weissman).; Mäntylä 1953, 31.; Lohi 1997, 581.; Björn 1994, 184.; Kirkkoherran lausunto kokonaisuudessaan: Harhaopit: Tämän nimellisinä voitaneen pitää nk.laestadiolaista käsitystä kristinuskosta, johon käsitykseen täällä kallistuu n. kenties toistasataa henkeä. Näillä on kyllä useita Laestadiolaisille omituisia käsitteitä, joista he pitävät kiinni. Mutta se täytyy myöntää, että meidän laestadiolaiset eivät ole kaikkein pahimpia. Useat heistä käyvät ahkerasti kirkossa ja keskustelevat maltillisesti papin kanssa. Heidän ulkonainen elämänsä on yleisesti nuhteeton. Seuroissaan eivät hypi eikä ringu ellei ulkopitäjistä tule kiertäviä yllyttäjiä. Ylipäänsä näyttää lahkolaisuus heissä olevan laimenemassa ja totinen kristillisyys nousemassa. Poikkeuksia löytyy. Papisto on kohdellut heitä lempeydellä.

58 OMA. Laestadiana 10. Ec:1. Veikko Lappalaisen haast. 30.12.1944.

59 OMA. OTA. Eb: 38.Ptptk 8 – 10.3.1887 (Gustaf Johansson). Srkkert., päiväys puuttuu (Iisakki Puustinen).; Ptptk 9 – 12.10.1891 (Gustaf Johansson). Srkkert. 8.10.1891 (Herman Salomon Kuosmanen). Kuosmasen lestadiolaisuutta käsittelevä lausunto: ”Laestadiolaista lahkohenkeä on vähän Joensuun kaupunkia ja Kontiolahden seurakuntaa lähimmissä kylissä, vaan ei se ole saanut varsinaista jalansijaa kuin aniharvoissa ja nekin harvat ovat rauhallisia proselyyttejä. Saarnamiehiksi ei heistä yksikään ole vielä innostunut.”

60 Lohi 1997, 589. Lestadiolaislehdistöstä löytyy yksi muistokirjoitus Ilomantsista. Siinä 1910 kuolleen sonkajalaisen Anna Tykkyläisen kerrotaan ”kilvoitelleen uskossa vajaan 17 vuotta”. ( AS 4/1911, 64 (Elin Hyvärinen, vainajan tytär)

61 SS 1b/1903, 26 –29 (P.Berg): ”Hän on täällä Joensuussa saarnannut ensimmäisen evankeliumin Jumalan valtakunnasta, jonka Oulussa käydessään 1876 (Huom. vuosiluku virheellinen) oli löytänyt maan päällä pyhänä ja ktristillisessä seurakunnassa.”

62 Gustaf Björklundilla oli monia yhteiskunnallisia luottamustehtäviä. Lestadiolaistuminen ei näytä vaikuttaneen kielteisesti hänen valintaansa näihin tehtäviin. (Aulis V.A. Könönen 1925, 129)

63 KK 4/1884, 57 – 58 ( Aatami Kemppainen), Tahvo Könönen 1904, 384.; Laestadiana 10. Helmi Kosusen haast. 7.8.1945.; Mäntylä 1953, 20 – 23.;

64 KK 4/1883, 52 – 54. Hyttisen nekrologi. (Henrik Hiltunen).; Raittila 1967, n:o 113.

65 Karjalainen 16.11.1952 (A.L.H: Nahkaverstaiden ja nahkurimestarien kaupunki oli Joensuu viime vuosisadalla).

66 Raittila 1967, n:o 100. Heikki Hiltusen nimi nousee esille lestadiolaisuuden ensimmäisten kosketusten yhteydessä Kiihtelysvaarassa, Värtsilässä, Enossa ja Kontiolahdella.

67 Raittila 1967, n:ot 14 ja 170.

68 Lohi 1997, 587.

69 Yhteenvedon pohjana on Pekka Raittilan Mirja Penttiseltä 21.2.1964 saama luettelo Joensuun lestadiolaisyhteisön jäsenten kirkonkirjatiedoista Joensuun kirkonarkistosta. (OMA. Laestadiana 10. Ed:1. Joensuun lestadiolaisuus); Vuonna 1894 perustetun Joensuun Rauhanyhdistyksen arkistossa on säilynyt jäsenluettelo vain fragmentaarisesti, joten kaiken kattavaa analyysiä yhteisön jäsenistöstä on mahdoton tehdä. (JRYA (uh). Jäsenluettelot).

70 OMA. Laestadiana 10. Ed:1. Joensuun lestadiolaisuus. Kirje Mirja Penttiselle 23.2.1964). Raittilan ja Irja Pelkosen arviot voivat pitää paikkansa monen paikkakunnan osalta, mutta Joensuun kohdalla on Raittila mielestäni suorittanut ylitulkintaa.

71 Joensuun kaupunki 1848 – 1948. Satavuotismuistojulkaisu, 113.

72 Juho Pöyhönen toimi Joensuun kaupunginsaarnaajana 1874 – 1879 (Colliander 1910, 173).

73 OMA. Laestadiana 10. Ed:1. Muistiinpanot Kontiolahden lest.

74 OMA. OTA. Eb: ?. Ptptk. 15 – 17.7.1883 (Asessori Johan Viktor Calamnius), srkkert. 15.9.1883 (Niilo Johan Laamanen).

75 OMA. OTA. Eb?. Ptptk. 1 – 3.4.1887 (Gustaf Johansson), srkkert, päiväys puuttuu (Niilo Johan Laamanen).

76 OMA. OTA. Eb:?. Ptptk. 29.9. – 2.10.1891 (Gustaf Johansson), srkkert. 29.9.1891 (Niilo Johan Laamanen).

77 JnsKA. Cf. Ptptk 29.9 – 2.10.1891.; 1 – 3.4.1887.; 17 – 20.8.1897.

78 JnsRYA (uh). Rauhanyhdistyksen tulo, meno ja omaisuuskirja 1894 – 1928. Tilikirjan mukaan palkkioita on maksettu vuosina 1894 – 1899 seuraaville saarnaajille Matti Rasille, Matti Rivinojalle, Esko Pellikalle, Paulus Mikkeli Rantalalle, Johan Teodor Bäckmanille (useita kertoja), Mikko Hermanni Karjalaiselle (useita kertoja), Paavali Ervastille, Heikki Jussilalle, W.F.Fagerlundille, Antti Isotalolle, Heikki Hiltuselle, Pietari Hanhivaaralle (useita kertoja), Heikki Sandbergille (useita kertoja), Heikki Syväjärvelle, Mikko Saarenpäälle (useita kertoja), Juho Mikkolalle sekä Fredrik Paksuniemelle.

79 Laestadiana 4. A:1 Jaakko Jussilan saamat kirjeet Heikki Jussilalta. Kirjekokoelma sisältää kaikkiaan 44 kirjettä Jaakko Jussilan veljeltä Heikki Jussilalta. Kirjeenvaihdosta saa kattavan kuvan Itä-Suomen lestadiolaisyhteisöjen kanssakäymisestä Heikki Jussilan asuessa vuosina 1887 – 1908 Leppävirralla. Eräästä kirjeestä ilmenee, että Mikko Hermanni Karjalaisesta tehtiin eräänlainen Savon ja Karjalan apostoli, joka lähetettiin saarnaamaan ”Savon ja Karjalan maahan Heinävedelle, Palokkiin, Wuokalaan, Sääminkiin, Warkauteen, Joroisiin ym. Hänelle lupasimme 2 markkaa päivä.” (Laestadiana 4. A:1. Heikki Jussila 13.1.1891). Myös David ja Briitta Luostarisen (os. Jussila, Jaakko ja Heikki Jussilan sisar) lähettämät 20 kirjettä tuovat lisäinformaatiota Itä-Suomen lestadiolaisten kanssakkäymisestä. (Laestadiana 4. A:2. David ja Briitta Luostarisen kirjeet).

80 Salokas 1930, 47 -

81 Salokas 1940, 418

82 OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta. Antti Räsäsen vaimon kotikylästä olivat kotoisin myöhemmin saarnaajana toiminut Kusti Asikainen (Raittila 1967, n:o 14) ja Anna Loviisa Mononen (os. Asikainen).

83 Liperin kuntakokouksen pöytäkirja 3.1.1876 (Salokas 1940, 419).

84 Heikki Hiltunen ajoittaa Antti Hyttisen herätykseen liittymisen nekrologissaan vuoteen 1878. Tämä ajoitus on liian myöhäinen. sillä Hyttinen oli jo edellisenä vuonna ollut useita kertoja kirkkoneuvoston edessä vastaamassa opetuksestaan ( KK 4/1884, 52 – 54. Kirje Joensuusta).; Salokas 1940, 419-420.; Mäntylä 1953, 12-13.. OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta.; Kinnunen 1997, 14.

85 Antti Korhosen lestadiolaistuminen ajoittuu muistokirjoituksen perusteella vuoteen noin 1877. (SLL 10/1925, 153 – 154). Myös Antti Korhosen samanniminen isä liittyi herätysliikkeeseen ( SS 10/1891, 182 – 183).; Raittila 1967, n:o 200.

86 Mäntylä 1953, 14.; PMS 51/18.12.1963 (Johannes Surakka: Viinijärven kristillisyydestä ja Viinijärven Rauhanyhdistyksen 20-vuotistaipaleelta).

87 Salokas 1940, 420 – 421.; Mäntylä 1953, 12 – 13.

88 Lausunnon antajan Simo Mutasen (1860 –1928) kerrotaan kääntyneen lestadiolaiseksi ennen kuolemaansa ( Mäntylä 1953. 42 – 44).

89 Nimi esiintyy sekä muodossa Kangas että Kopsakangas.

90 Salokas 1940, 421- 423.

91 Hyttinen oli kirkkoneuvoston edessä uudestaan jo 2.6.1877, jolloin asiasta päätettiin ilmoitta tuomiokapituliin. Tuomiokapituli määräsi Hyttisen saapumaan Kuopioon, jossa hän oli 16.8.1877 kuultavana. (Salokas 1940. 425 – 426)

92 Salokas 1940, 428.

93 Salokas 1940, 428.; Raittila 1967, n:o 113.; OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta.

94 Salokas 1940, 429 – 432.

95 Emil Lasaroffin haast. 1992.; Mäntylä 1953, 70 – 74.

96 Saarnaaja Iivan Mutasen veli Olli (etunimi on kirkonkirjoissa muodossa Aleksej) Mutanen (1860 – 1887) ja hänen vanhempansa Ivan Vasiliev Mutanen (1833 – 1899) ja Anna Jakovleva (os. Hartikainen, 1829 – 1903) ja muu perhe tekivät "parannuksen" herätysten alkaessa Liperissä. Olli luopui kuitenkin hetken perästä ajautuen rikoksiin. Hänet tuomittiin useampikertaisesta varkaudesta kahdeksi vuodeksi vankilaan. Hän teki Sörnäisten vankilassa ollessaan uudestaan ”parannuksen” lestadiolaisuuteen pastori Artur Leopold Heidemanin tultua vankilan pastoriksi. Olli Mutasen kerrotaan levittäneen luopumisensa jälkeen lukuisia perättömiä valheita lestadiolaisista. Hän väitetään kertoneen näitä myös pastori Juho Tanskaselle tämän ollessa väliaikaisena pappina Liperissä vuosina 1877-1878. Tanskanen käytti niitä poleemisessa kirjassaan "Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa; sen esitys ja tarkastus". Perheen lestadiolaistuminen jo heti herätysten alettua 1877 – 1878 on mahdollista, koska se asui samassa kylässä – Särkijärvellä – kuin herätyksen tuoja Antti Hyttinen. Myös toinen veljeksistä, Matfej (Matti) Mutanen (1856 – 1934) toimi myöhemmin jossakin määrin saarnaajana. Olli Mutanen kuoli Sörnäisten vankilassa 17.6.1887. (SS 3/1889, 39-44.; Mäntylä 1953, 38, 73.; Raittila 1967, s.123.; MKK Sukututkimus Mutasen suvusta (29.4.1998, Laila Sinnemäki).

97 Mäntylä 1953, 73.

98 Mäntylä 1953, 77 – 78.; Raittila 1967, n:o 200.; MKK Emil Lasaroffin haast. 1992.; Hilma Korhosen haast 1992.; Hilma ja Antti Korhosen haast. 12.10.1994.; Ida Mertasen haast. talvella 1996.; Kinnunen 1997, 78.

99 Salokas toteaa artikkelissaan, että saarnatupa olisi rakennettu jo Renqvistin aikana (Salokas 1940, 428), Sen sijaan perimätieto ja aikalaiskirjeet viittaavat siihen, että se olisi rakennettu vasta 1880-luvulla ( Hoppa & Lehtonen & Lyytikäinen & Tanskanen 1996, 10)

100 Liperi KA. Erkki Kinnusen haast.

101 Laestadiana 1. O.H.Jussilan kokoelma. Heikki Jussilan saamat kirjeet. Bf:1/5 P.Kainulaisen kirjeet. Joensuussa 17.8.1911.; Bf:1/8 Antti Kinnusen kirje Liperi Pöllänniemi 24.5.1888.; Salokas 1937,218, 289 – 290, 307 - 308.; Mäntylä 1953, 16. Antti Kinnunen toimi Liperin kunnan köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä (Salokas 1937, 218)

102 SLL 6/1956, 140 (A.J.Silkelä: Iida Leskisen (1876 – 1955) nekrologi.; Mäntylä 94 – 95.; PMS 51/18.12.1963 Johannes Surakka: Viinijärven kristillisyydestä ja Viinijärven Rauhayhdistyksen 20-vuotistaipaleelta. Surakka mainitsee lisäksi luetellessaan seudun ensimmäisiä lestadiolaisia myös seuraavat henkilöt kertomatta heidän kotikyliään: Antti Korhonen (jota kutsuttiin pieneksi Antti Korhoseksi erotukseksi saarnaaja Antti Korhosesta), saarnaaja Antti Korhosen veli Heikki Korhonen ja hänen Silina-vaimonsa, ns. Hullerin Heikki Korhonen, Kusti ja Ida Pajarinen, Pekka ja Katri Hovatoff, Pekka ja Mari Surakka, Paavo ja Tiina Vänskä, Olga Korhonen ja Leena Kerkkänen.

103 Salokas 1940, 428, 431; Mäntylä 1953, 14-19.

104 Ks. erillinen luku

105 Raittila 1967, n:ot 174 ja 296.

106 Lohi 1997, 584.

107 Kuusjärven kappeli, joka oli kuulunut Liperiin, määrättiin erotettavaksi omaksi kirkkoherrakunnaksi 10.9.1879. Ensimmäisen oman kirkkoherran se sai kuitenkin vasta vuonna 1902. Seurakuntaan eivät vielä tässä vaiheessa kuuluneet Harmaasalo, Kokonvaaran ja Sukkulansalon kylät, vaan ne liitettiin( Colliander 1910, 322)

108 Polvijärven kappeli, joka myös oli kuulunut Liperiin, määrättiin erotettavaksi omaksi kirkkoherrakunnaksi 10.9.1879. Omana seurakuntana se alkoi toimia vasta vuodesta 1901 ja kirkkoherran seurakunta sai seuraavana vuonna.. (Colliander 1910, 526)

109PMS 51/18.12.1963 ( Johannes Surakka: Viinijärven kristillisyydestä ja Viinijärven Rauhanyhdistyksen 20-vuotistaipaleelta).; Kinnunen 1997, 16.

110 Mäntylä 1953, 14.; Heikki Jussila kertoo kuinka Hyttinen oli velvoitettu pyytämään anteeksi saarnatoiminnallaan seurakunnassa aiheuttamaansa pahennusta: Suuri kansanpaljous oli kokoontunut kuulemaan hänen parannuksentekoaan. Hyttinen astui seurakunnan eteen ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle tämän tilaisuuden ja jatkoi:"Te tiedätte, että olen ollut suuri juoppo ja kaiken pahennuksen matkaansaattaja ja pelimanni ja että olen pahentanut sillä riettaalla elämälläni seurakuntaa. Rukoilen sen anteeksi."(Heikki Jussila. Kutsujan armo. Oulu. 1948. s. 54. Heikki Jussila mainitsee virheellisesti Hyttisen etunimeksi Tuomon).

111 Mustalahti sijaitsee lähellä Kuusjärven seurakunnan silloista rajaa.

112 PMS 26/25.6.1986 (Merja Lasaroff: Muistelmia Outokummun kristillisyydestä). Koska Antti Hyttinen kuoli jo 25.11.1881, ovat ensimmäiset seurat olleet Harmaasalolla viimeistään vuonna 1881.

113Mäntylä 1953, 15, 72, 79-80.

114 Mäntylä 1953, 15. Kuusjärven-Outokummun historiassa todetaan, että Harmaasalolla lestadiolaisia "oli runsaimmin" ortodoksien parissa (Huttunen & Sivonen 1974, 180).; Jussila 1948, 49.

115 Outokumpu KA. II Cd. Ptptk. 26-29.9.1891 (Gustaf Johansson).

116 Outokumpu KA. II Cd. Ptptk. 13-16.9.1897 (Gustaf Johansson).

117 Muistokirjoitusten perusteella liittyivät herätysliikkeeseen 1880- ja 1890-luvuilla seuraavat henkilöt: Talollinen Juhana Hyttinen (1859-1922), jonka kerrottiin olleen "uskonkilvoituksessa" neljättäkymmentä vuotta (SLL 8/1922, 127), Petter Hirvonen (1863-1929), joka oli kilvoitellut elämän kaidalla tiellä yli 40 vuotta (SLL 3/1930, 59-60) ja Iivana Parviainen (1842-1917). Hän oli "uskomassa" yli 20 vuotta (SLL 10/1917, 298-299).

118 PMS 46/21.11.1973 (Erkki Kinnunen & Eero Hosionaho: Muistelmia Outokummun kristillisyydestä).; Raittila 1967, n:o 174.

119 SS 8/1892, 151 – 152.

120 ORYA. Toimintakertomus v. 1948-49. Kertomuksen lienee laatinut joko silloinen puheenjohtaja Vilho Parviainen tai sihteeri Helmi Rosilainen.

121 SLL 3/1929, 53-54. (Outokummusta 1.2.1929. Petter Hirvonen).; SLL 3/1930, 59-60.

122 Outokumpu KA. Selvitys Jussi Pekka Kettusesta 16.3.1997.; MKK. Puhujakortisto.

123 Outokumpu KA. II Dd. Srkkert. 22.5.1904. Lestadiolaisten määrä pitäjän alueella on luultavasti ollut suurempi. Kuuluihan huomattava osa heistä ortodoksiseen kirkkoon, joiden jäsenet eivät mitä ilmeisemmin sisältyneet kirkkoherran ilmoittamaan määrään.

124 Outokumpu KA. II Ea:1. Tuomiokapitulin kirje 21.3.1896.

125 Outokumpu KA. II Cb:1. Knkok 6.4.1896.

126 Kyse on Tuusniemellä syntyneestä Matti Hartikaisesta (Raittila 1967, n:o 80)

127 .Jussilaisella tarkoitetaan kansakoulunopettaja Heikki Jussilaa, joka asui vuosina 1887-1908 Leppävirralla (Raittila 1967, n:o 146)

128 Kyseessä on Heikki Sandberg (viisas Sandberg), joka kävi saarnamatkoilla Savossa ja Pohjois-Karjalassa varsinkin 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Heikki Sandberg (1834 - 1908) liikkui matkoillaan usein Heikki Jussilan kanssa. (Raittila 1967, n:o 456).

129 Talollinen Kasper Oksman oli syntynyt 1.7.1847 Kuusjärvellä ja solminut ensimmäisen avioliiton 1.11.1849 Liperissä syntyneen Maria Asikaisen kanssa. Perhe muutti 18.7.1880 Liperistä Kuusjärvelle, jossa asui tilalla Sysmä n:o 66, Raiskio. Kasper Oksman jäi leskeksi vuonna 1883 ja avioitui uudelleen 7.8.1892 liperiläisen Ida Serafiina Räsäsen kanssa. Ida Räsänen oli syntynyt 28.11.1869 ja hän muutti Kuusjärvelle 8.12.1892. Kasper Oksman kuoli 17.7.1894, joten talo oli tapahtuma-ajankohtana ilmeisesti lesken omistuksessa.

130 OMA. OTA. Ea:167. Klas Filip Järnefeltin kirjeet 22.3.1896 ja 13.4.1896.; Ca:45. 15.5.1896, § 29.; Salokas 1940, 430 - 431.

131 OMA. OTA. Eb:90. Ptptk 4. 7.9.1891. (Gustaf Johansson), srkkert.25.8.1891 (Taavi Vaittinen).

132 Kinnunen 1997, 20

133 Tuusniemelle lestadiolaisuuden toi ilmeisesti Erkki Miettinen, joka oli kääntynyt lestadiolaisuuteen 1870-luvulla Pietarissa. Erkki Miettinen oli syntynyt 15.1.1841 Tuusniemellä. Hän oleskeli 1860-luvun alusta lähtien Venäjällä noin 20 vuotta. Palattuaan vuonna 1882 Suomeen hän asui Miehikkälässä, Kymissä ja Valkealassa. Erkki Miettinen kuoli 9.11.1911 ja hän kuului uusheräykseen vuosisadan vaihteen hajaannuksen jälkeen. (Raittila 1967, n:o 284).

134 Kaavin pitäjän itäisimmästä kylästä Maarianvaarasta ovat yhteydet suuntautuneet Kuusjärvelle ja varsinkin Outokummun taajaman synnyttyä 1920-luvulla sinne. Maarianvaarassa oli jonkin verran lestadiolaisuutta, joka lienee levinnyt sinne Kuusjärven ja Liperin puolelta. Maarianvaaran kylästä oli kotoisin kaksi melkoisen tunnettua lestadiolaissarnaajaa. Heistä Juho Hakkarainen, joka oli syntynyt 29.8.1852 Maarianvaarassa, lestadiolaistui Kuopiossa 1886. Juho Hakkarainen asui muutettuaan 1874 Kaavilta useilla paikkakunnilla Pohjois-Savossa, kunnes muutti vuonna 1917 Viipuriin. Viipurista käsin hän teki useita lähetysmatkoja 1920-luvun alussa Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan ja Laatokan-Karjalaan. Näillä lähetysmatkoilla hän vieraili myös kotikylässään.(SLL 3/1920, 79-80; 8/1920, 237-239; 2/1921, 30.; SRKA. C:2.10.10.1920, § 15; 14.11.1920, § 33.; Laestadiana 10. Eb:1). Juho Hakkaraisen lisäksi Maarianvaarasta oli kotoisin saarnaaja Heikki Savolainen, joka avioitui Lappeen Simolan Monolasta kotoisin olleen lestadiolaisperheen tyttären Valpor Monosen kanssa vuonna 1890. Valpor Monosen perhe oli tiettävästi Lappeenrannan seudun ensimmäinen lestadiolaisperhe. Heikki Savolainen oli syntynyt 26.8.1862 ja hän muutti vaimoineen Lappeelle vuonna 1895. Perhe kuitenkin asui Lappeella ilmeisesti avioliiton solmimisesta lähtien, koska perheen lapset on kastettu siellä. Perhe näyttää olleen yksi Lappeenrannan seudun keskeisiä lestadiolaisperheitä. Heikki Savolaisen saarnatoiminta alkoi 1900-luvun alussa ja hän liittyi hajaannuksissa esikoisuuteen. (MKK. Puhujakortisto. Kinnunen 1993, 19.; RSide 4/1980, 13).

135 Heinävesi sijaitsi kahden vahvan lestadiolaispitäjän, Leppävirran ja Liperin välissä. Perimätiedon mukaan lestadiolaisuuden haki silloin Vihtarissa asunut Ulla (Ulli) Tervo, joka meni sielunhädässä Liperin kirkkoherran rovasti Åkerblomin luo. Rovasti oli työlästyneenä todennut: "Mene sinne Hirvolanvaaralle, niin Hyttinen antaa sinulle kerralla synnit anteeksi." Ulla Tervo meni Antti Hyttisen luo ja sai "parannuksen armon". Tämän jälkeen hän alkoi järjestää seuroja kotiseudulleen. Ensimmäisiin seuroihin haettiin saarnamiehet hevosella Viinijärveltä ja näissä seuroissa lestadiolaistuivat saarnaajina myöhemmin toimineet Olli Reetrikki Sallinen ja Taavetti Luostarinen. Vihtarin ja Kohmansalon lestadiolaisisännät olivat leppävirtalaisten tavoin "körttipohjaheränneitä". Lestadiolaisuuden tulo pitäjään ajoittuu vuosien 1882-1885 väliin. Ensimmäisinä Heinävedellä vierailleina saarnaajina mainitaan haastatteluissa Antti Korhonen ja Iivana Mutanen Liperistä. (Mäntylä 1953, 57.; Laestadiana 10. Ec:2. Olli Reetrikki Sallisen haast. 7.8.1951, Maria Nykäsen haast. 4.8.1951, Riitta Luostarisen haast. 5.8.1951 ja luotsi Tuppuraisen lesken haast. 5.8.1951.; Raittila 1967, n:ot 260 ja 453).

136 Lohi 1997, 559 – 560.

137 KA. PTA. Cf:11. Heinäveden srk.kert. 5.3.1892 (H.A.Markkula) ja Savonrannan srk.kert. 8.3.1892 (W.Friman).

138 PMS 17/1981

139 Tohmajärven seurakunnan alueella toimineen rautatehtaan väestöstä muodostettiin 8.12.1865 tehdasseurakunta, jolla oli vuodesta 1867 lähtien oma kirkko ja pappi. Tästä sekä muutamasta Tohmajärven puolen naapurikylästä muodostettiin 15.11.1904 oma kirkkoherrakunta. Päätös astui voimaan 1.5.1909. (Colliander 1910, 826)

140 Mäntylä 1953, 27-28.

141 Matti Auvinen oli syntynyt 24.5.1847 Tohmajärvellä Värtsilässä, muuttanut 23.3.1881 Pietariin, josta hän palasi 15.6.1884 Värtsilään. Matti Auvinen toimi saarnaajana noin vuodesta 1884 aina kuolemaansa 23.5.1911 saakka. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa hän liittyi aluksi narvalaisuuteen. Vaimonsa kuoleman (1906) jälkeen Matti Auvinen siirtyi vanhoillisuuteen. (OMA. Laestadiana 10. Ec:1. Juho Nenosen haast. 5.8.1945; Raittila 1967, n:o 18.). Muistokirjoituksen perusteella Auvinen olisi lestadiolaistunut jo heti Pietariin muutettuaan 1881 ( AS 7/1911, 119 – 121, Juho Leskinen).

142Pekka (Petter) Koikkalainen syntyi 17.8.1846 Värtsilässä, josta muutti 8-9.4.1881 Pietariin. Sieltä hän palasi takaisin Värtsilään 15.6.1884, jossa kuoli 7.1.1914. On mahdollista, että myös Pekka Koikkalainen toimi puhujana (OMA. Laestadiana 10. Eb:2.; Ec:1. Juho Nenosen haast. 5.8.1945).

143 Mäntylä 1953, 74 – 75.

144 AS 1991, 119 – 121 (Juho Leskinen: Heikki Timosen nekrologi).; Mäntylä 1953, 28.; Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.

145 JOMA. Värtsilä KA. II Ca. Knkok 18.11.1895.; Mäntylä 1953, 28.; 89 –90. Kerrotaan monien palauttaneen varastamiansa tavaroita, pyytäneen anteeksi tekemiänsä vääryyksiä ja tarjonneen korvausta aiheuttamistaan vahingoista.; Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.

146 Mäntylä 1953, 27-28.; Lasten Siioni 1/1954 (Hilma Nylund (os. Koikkalainen): Saarijärvellä 28.9.1953. Muistoja lapsuuskodista).; Varsinkin nuohoojamestari Heikki Hiltunen näyttää vierailleen usein Värtsilässä (OMA. Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945)

147 Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; Lohi 1997, 588.

148 Ks seuraavat nekrologit: AS 10/1905, 188 – 190 ( Antti Niiranen, Anna Stiina Simonen, Stiina Laakkonen), AS 5/1908, 89 –90 (Tahvo Niiranen), AS 12/1909, 233 – 234 (Stiina Törrönen), AS 7/1911, 119 – 121 Heikki Timonen ja Matti Auvinen), SLL 9/1913, 240 – 242 (Kaisa Niiranen), SLL 11/1913, 306 – 308 ( Katariina Koponen), SLL 7/1916 (Ida Leskinen), SLL 3/1921, 41 – 42 (Maria Nylander, J.Koponen ja O.Landgren), SLL 8/1926, 121 (Henrika Sistonen), SLL 5/1928, 90 (Maria Antikainen).

149 Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; Juho Nenosen kertomus täsmää lähes täysin Kauko Mäntylän oikeudenkäyntipöytäkirjojen pohjalta tekemään yhteenvetoon (Mäntylä 1953, 74 – 75).

150 Kaarle Wellingk oli syntynyt 28.1.1840 Mynämäellä. Hän muutti Pietarista 5.5.1887 Tohmajärven Tikkalaan, jossa kuoli 1.2.1909. ( AS 1909, 234.; Raittila 1967, n:o 538).; Helmi Kosusen haast. 18.2.1963. Kosusen muistelun mukaan Wellingk olisi ollut tsaarin hovissa suutarina.

151 Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; Helmi Kosusen haast. 18.2.1963. Kosusen muistelun mukaan Wellingk olisi ollut tsaarin hovissa suutarina.; Mäntylä 1953, 28

152 OMA. Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; SLL 6/1920, 169. Sanomia viinimäestä. Tohmajärveltä kirjoittaa veli Juho Rautiainen…

153 Lohi 1997, 589.

154 Kyseessä lienee sama henkilö, joka myöhemmin kuului Viipurin lestadiolaisyhteisöön. Maalari Tahvo Könönen asui vakituisesti Viipurin seudulla viimeistään vuodesta 1882 alkaen. (Viipuri TSRKA, vihityt , kastetut)

155 KA. EHK. 29.8.1889 F.Forsman.; OMA. OTA. Eb: 98. Ptptk 14 – 17.7.1894 (Gustaf Johansson)

156 OMA. Laestadiana 10. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; SLK. Oskari Okkosen haast. 13.2.1976 ja 19.2.1984.

157 Savonlinnan hiippakunnan synodaalikokouksen pöytäkirja 14 – 17.10.1902, 98.

158 Laestadiana 10. Ed:1; Ed:2.; Kiteen Uukuniemeen ja Ruskealaan rajautuviin kaakkoisiin kyliin muodostui 1900-luvun alussa muutaman kymmenen lestadiolaisen yhteisö, mutta sen esiintymisestä jo 1800-luvun puolella ei ole varmuutta.

159 Lohi 1997, 589.


Päivitetty 07.12.2006 04:19
© Lestadiolaisuus.info

Sponsored by ProKarelia