Suurten herätysten vuosisata

Sisäisen itsenäisyyden kausi

Maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811-1899) vaipui ikiuneen Pohjois-Ruotsissa Kaaresuvannon Saivonmuotkassa sata vuotta sitten. Samana vuonna 1899 Venäjän keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuun manifestin, joka lakkautti Suomen erikoisaseman ja ensimmäinen sortokausi alkoi. Maamme rajat oli määritelty vuosisadan alussa niiden sotien seurauksena, joissa Ranskan keisari Napoleon I pyrki Euroopan valtiaaksi. Kun Napoleon ei saanut aseillaan Englantia alistetuksi, hän päätti sulkea satamat sen kauppalaivoilta. Ruotsi ei suostunut tähän. Niinpä Napoleonin liittolainen Aleksanteri I julisti sodan. Sen seurauksen Ruotsi menetti vuonna 1809 lähes kuusisataa vuotta hallitsemansa Suomen alueen ja Romanov-suku astui Suomen valtaistuimelle. Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta pääkaupunkinaan Helsinki ja sille määriteltiin rajat, jotka säilyivät koko autonomian ajan. Jokainen Venäjän keisari toisti sittemmin Aleksanteri I:n aikanaan antaman hallitsijavakuutuksen, jossa hän vakuutti kunnioittavansa alusmaansa erikoisoikeuksia. Vuosisadan viimeisellä kymmenellä keisarien suopeus Suomea kohtaan osoittautui kuitenkin väliaikaiseksi.

Uskontona säilyi luterilaisuus, mutta venäläinen kreikkalaiskatolisuus eli voimakkaana maan itäisissä osissa. Virallisena kielenä pysyi ruotsi. Pääosa kansasta puhui kuitenkin äidinkielenään suomea. Autonomian aikana maa teollistui, Venäjän valtavat markkina-alueet avautuivat ja erikoisasemaa osattiin käyttää hyväksi. Kaupungit kehittyivät. Suomi sai vähitellen oman rahan, markan, posti- ja tullilaitoksen, sotaväen uusine univormuineen sekä rautatien.

Kirkollista elämää leimasi virkavaltaisuus

Autonomian aika oli suurten herätysten aikaa. Kun vanhat suomalaiset herätysliikkeet olivat joko vakiinnuttaneet asemansa, taantuneet tai peräti sammuneet, teki lestadiolainen elämänliike tuloaan rajan takaa. Ruotsista Suomeen varsinkin 1860-luvulta lähtien virranneet herätykset saivat viranomaisten lisäksi vastaansa rukoilevaisuuden, renqvistiläisyyden, herännäisyyden ja evankelisuuden. Tosin vanhat suomalaiset herätysliikkeet olivat jo joutuneet uuteen kehitysvaiheeseen. Niiden eteneminen oli laantunut, ja monet ensi polven johtajat olivat väistyneet kuoleman kautta. Herännäisyys oli sisäisen hajaannuksen vuoksi ajautunut pitkään hiljaiselon kauteen, ukkojen aikaan. Vuosisadan loppua kohti näistä liikkeitä tuli kuitenkin yhä selvemmin kirkkopoliittisia vaikutusryhmiä. Herännäisyyden uusi elpymisen kausi alkoi 1880-luvulla. Evankelisuus otti tehtäväkseen puolustaa tunnustuksellista luterilaisuutta sekä kustantaa ja levittää sen hengen mukaista kirjallisuutta.

Kirkollista elämää yleensä leimasi puhdasoppisuuden kauden perintönä jäykkä pappisjohtoinen yhtenäiskulttuuri, jossa kristillisen seremoniat korostuivat sisäisen elämän kustannuksella. Tavallisen kansalaisen silmin nimismies ja pappi näyttivätkin saman herran asiamiehiltä, varsinkin kun rahvas ei voinut tehdä eroa hengen miehen ja vallesmannin arkisten elämäntapojen välillä. Siinä missä nimismies käytti alkoholia tai järjesti tansseja, pappikaan ei välttämättä jäänyt huonommaksi. Kuvernöörikin saattoi joutua vetoamaan piispaan papiston alkoholinkäytön vuoksi. Virkavaltaisuutta puolestaan korosti se, että rahvaan silmissä papin takin takaa kurkisti tuomiokapituli ja piispa ja nimismiehen taas kruununvouti ja kuvernööri. Molemmat polut päättyivät joka tapauksessa lopulta yksinvaltiaaseen keisariin. Olihan kreikkalaiskatolinen Venäjän tsaari myös luterilaisen kirkon päämies. Vuosisadan loppuun saakka papin johtamasta toiminnasta poikkeava hartauden harjoitus katsottiin lahkolaisuudeksi, jota viranomaisten tuli määrätietoisesti vastustaa.

Elämänliike työntyy Suomeen voimalla

Lestadiolaisuus ylitti Suomen rajan jo 1840-luvun lopulla, mutta läpimurto alkoi vasta Ruotsin pohjoisimmissa seurakunnissa vaikuttaneen rovasti Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuoleman jälkeen. Parissa vuosikymmenessä liike levisi kautta koko Suomen. Vuoteen 1899 tultaessa se oli jo edennyt Ahvenanmaata lukuun ottamatta ainakin jossain määrin jokaiseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon rovastikuntaan ja melkein jokaiseen seurakuntaan. Vuosisadan lopussa Suomessa oli enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta lestadiolaista. Lestadiolaisuuden voimakas eteneminen oli Pohjolan kirkkojen historiassa ainutlaatuinen ilmiö. Näin 1800-luku jäi historiaan suurten herätysten vuosisatana.

Lestadiolaisuus tuli kuitenkin olemaan mitä suurimmassa määrin Pohjolan kristillisyyttä. Ensiksikin siksi, että sen vaikutus kattoi koko Pohjois-Suomen sekä laajuuden että väkimäärän puolesta monikertaisesti muihin liikkeisiin verrattuna. Toiseksi liikkeen pääasiallinen kannattajakunta asui siellä. Se oli siis lestadiolaisuuden omassa levintäkartassa tärkein alue. Liikkeen kannatus oli Lapin ja Pohjanmaan ulkopuolella hajanaista ja ylsi harvoin yli prosentin asukasluvusta. Pohjolan kristillisyyden painopiste sijoittui nimenomaan pohjoiseen ja liikkeen vanhimmalle alueelle Lappiin, Koillis-Pohjanmaalle, Oulun seudulle sekä Pyhä- ja Kalajokilaaksoon. Tämä olikin Pyhä- ja Kalajokilaaksoa lukuun ottamatta 1800-luvun Suomessa laajin yhtenäinen yhden herätysliikkeen hallitsema alue. Täällä muilla herätysliikkeillä ei juuri ollut kannatusta. Pohjois-Suomen syrjäinen, harvaan asuttu ja suhteellisen nuori asutus koostui väestä, joka oli tottunut ankarissa elinoloissa tulemaan omillaan toimeen. Vieraat vaikutteensa se oli ikimuistoisista ajoista lähtien hakenut autonomian ajan rajan takaa idästä ja lännestä: Venäjältä, Ruotsista ja Norjasta.

Koskemattomalle alueelle

Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla lestadiolaisuuden eteneminen piirtyi herätysliikekarttaan lähes täysin koskemattomalle alueelle. Näillä seuduilla sen sanoma sai sekä määrällisesti että suhteellisesti voimakkaimman tuen. Pohjolan kristillisyydestä tuli käytännöllisesti katsoen koko tämän laajan alueen ainoa herätysliike. Useissa Lapin pitäjissä viesti kaikkien syntien anteeksisaamisesta voitti yhtä suuren luottamuksen vuosisadan loppuun mennessä kuin Laestadiuksen omassa seurakunnassa Kaaresuvannossa. Näin kävi Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %).

Nämä seudut olivat kaukana valtakunnan keskuksista. Kirkollinen hartauselämä oli vähäistä, ja sekin hajosi nopeammin kuin rintamailla. Tietysti herätysten leviämiseen vaikutti osaltaan myös se, että Muonion- ja Tornionjokilaakso sijaitsi lestadiolaisten herätysten syntysijojen ja alkuherätyksen aikaisten arvostetuimpien saarnaajien asuinpaikkojen läheisyydessä. Olivathan rajapitäjät keskenään vilkkaassa vuorovaikutuksessa, joka painoi koko väylänvarteen erityisleimansa. Kylärukouksilla puolestaan oli keskeinen merkitys varsinkin Muonion- ja Tornionjokilaaksossa, mutta myös muualla koko Lapin rovastikunnan alueella ja jonkin verran myös eteläisissä naapuriseurakunnissa. Kun kylärukousten pitäjät saivat "parannuksen armon", toiminta sai uutta elinvoimaa. Näin tämä vanha kyläyhteisöjä koonnut kirkollinen työmuoto ja herätysliikkeen itsenäinen toiminta yhtyivät.

Kalastus ja siirtolaisuus evankeliumin väylinä

Muuttoliikkeen mukana lestadiolaisuuden siemen levisi nopeasti laajalle alueelle Etelä-Pohjanmaata myöten. Jäämeren kalastus ja siirtolaisuus, joka Ruijan kautta suuntautui Pohjois-Amerikkaan asti erityisesti 1860- ja 1870-luvuilla, synnytti edestakaisen liikkeen. Kala- ja Pyhäjokilaaksossa Pohjolan kristillisyys esiintyi rinnan herännäisyyden kanssa. Lestadiolaisuuden voimakkaan esiintymisen vuoksi evankelisuus menetti alueella 1800-luvun lopulla lähes kokonaan asemansa, herännäisyyden laajeneminen pysähtyi ja Kalajokilaakson pohjoispuolella taantui. Kainuussa sitä vastoin herännäisyys rajoitti tehokkaasti lestadiolaisuuden leviämistä.

Ruotsissa Tornionlaakson herätys rajoittui pääasiassa suomalaisasutukseen ja sai vain vähäistä jalansijaa etelämpänä. Suomessa se kykeni ylittämään kielirajan ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Uudellamaalla. Kokkolan ja Vaasan seudulla syntyi elinvoimaisia uskonyhteisöjä, jotka säteilivät laajalle ympäristöönsä. Vaikka ruotsinkieliset säätyläiset käyttivät usein kirjeissään hengellisiä kokemuksia kuvaillessaan äidinkielensä joukossa yksittäisiä suomalaisia sanoja, kuten "liikutukset", "Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi", suomella ei ollut minkäänlaista "pyhän kielen" asemaa. Evankeliumin sanoma ylitti kansallisuudet ja kielirajat.

Etelä-Pohjanmaalla lestadiolaisuus kohtasi menestyksellisesti sekä evankelisuuden että herännäisyyden. Teuvalle, Jurvaan, Laihialle ja Vähäänkyröön sekä Evijärvelle, Lappajärvelle ja Alajärvelle syntyi voimakkaita uskonyhteisöjä. Monessa Etelä-Suomen kaupungissa Lapista liikkeelle lähtenyt herätys saavutti 1870-luvulta lähtien lukuisten sisäistä rauhaa kaipaavien luottamuksen. Helsinkiin oli jo 1860-luvun lopulla muodostunut lestadiolaisryhmä, joka kasvoi vuosisadan lopulla yli tuhannen hengen yhteisöksi. Pääkaupungista liike levisi koko eteläiseen Suomeen sekä Pietariin saakka. Hämeessä Tampere, Tammela ja Padasjoki kasvoivat maakunnan lestadiolaiskeskuksiksi. Varsinais-Suomen ainoaksi keskukseksi nousi puolestaan Turku. Satakunnassa uuden elämän sanoma synnytti kaksi vahvaa kannatusaluetta: Porin ympäristön ja Parkanon seudun.

Karjalassa ja Keski-Suomessa oli seurakuntia, joissa lestadiolaisuus antoi voimakkainta väriä pitäjän hengelliselle elämälle. Tämä näkyi varsinkin Jyväskylän ja Kivijärven seudulla. Karjalassa liike levisi melkein jokaiseen seurakuntaan, mutta varsinaisiksi keskuksiksi muodostuivat Pohjois-Karjalassa Joensuun seutu, Etelä-Karjalassa Lappeenrannan ja Viipurin seudut sekä Karjalan kannaksella Koiviston, Kuolemajärven ja Käkisalmen alueet. Laatokan Karjalassa Pohjolan kristillisyys voitti luottamuksen lähes yhtenäisellä alueella, joka ulottui Kaukolasta Impilahdelle. Sen sijaan Kymenlaakso pysyi pieniä hajanaisia ryhmiä lukuun ottamatta varsin koskemattomana.

Riippumatta siitä, että lestadiolaisuuden merkityksestä 1800-luvulla on kiistelty, ei Suomessa ollut ainoatakaan uskonnollista liikettä, joka olisi osoittanut samanlaista elinvoimaa, jos mittapuuna pidetään maantieteellistä levinneisyyttä ja liikkeen herättämää keskustelua. Runsaan kuudenkymmenen tuhannen parannuksentekijän joukko on hämmästyttävä.

Arvovaltaista vastustusta

Kuopion hiippakunnan piispaksi vuonna 1885 nimitetty Helsingin yliopiston entinen systemaattisen teologian professori Gustaf Johansson (1844-1930) aloitti kohta virkaan astumisensa jälkeen lestadiolaisvastaiset "ristiretkensä", jotka jatkuivat seuraavalle vuosikymmenelle. Itse asiassa vuosina 1889-1890 hänen kielteisissä suhteissaan lestadiolaisuuteen tapahtui jopa jyrkkenemistä. Tämän muutoksen taustalla olivat autonomisen Suomen kärjistynyt poliittinen tilanne, eriuskolaislaki (1889) ja maallikkosaarnaajien toimintaa rajoittamaan tarkoitettu rikoslain muutosprosessi. Rikoslaista piispa toivoi pysyvää estettä lestadiolaiselle maallikkotoiminnalle.

Piispan asenne johtui tietysti monista syistä. Hän halusi pitää kiinni uskonnollisesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä, jonka rikkojaksi hän nimesi lestadiolaisuuden. Pohjimmaltaan vastakkaisasenne nousi kuitenkin uskonnollisista ja teologisista syistä. Niinpä hän asetti arvovaltansa peliin ja vaati hiippakuntansa asukkaita valitsemaan joko kirkkouskollisuuden tai lestadiolaisuuden, jonka täytyi johtaa kirkosta eroon. Sumeilematta kampanjaansa käynyt piispa hävisi lopulta taistelunsa. Lestadiolaisuus menestyi juuri hänen hiippakunnassaan ja lestadiolaisten lukumäärän kasvaessa lisääntyi myös liikkeen vaikutusvalta kirkossa vuosi vuodelta.

Hiippakuntansa piispan rohkaisemana lestadiolaisuuteen suhtauduttiin torjuvasti myös monissa kirkkoraadeissa. Papiston vastarinta yleensä ja heidän johtamiensa kirkkoneuvostojen yritykset estää maallikkotoimintaa eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Muutaman kerran maallikkosaarnaajat joutuivat vastaamaan opetuksistaan tuomiokapitulien ja maallisten viranomaisten edessä. Liikkeen leviämisen kannalta oikeustoimilla ei kuitenkaan ollut laajempaa merkitystä.

Tämä kaikki kysyi tietysti lestadiolaiskristityiltä kärsivällisyyttä, jota ei aina löytynyt. Juhani Raattamaa neuvoi uskonystäviään 1893: "Kaikki olemme rikolliset taivaallista Isää vastaan; sentähden ahkeroitkaamme sydämmestämme anteeksi antamaan kristillisyyden veljille ja sisarille. Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja anna sydämmestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vielä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee meitä laestadiolaisiksi. Vieläpä häpäisee provasti Laestadiusta."

Yhdistysaktiivisuus herää

Rauhanyhdistyksiä alettiin perustaa vuodesta 1888. Vuosisadan loppuun mennessä niitä syntyi eri puolille Suomea peräti 21. Yhdistysten keskeisenä tehtävänä oli vastata seuratoimintaa varten hankituista kiinteistöistä, kutsua puhujat ja maksaa syntyneet kulut. Lestadiolaisyhteisöjen omistuksessahan oli vuonna 1899 kaikkiaan 28 seurahuoneistoa. Yhdistysaktiivisuus liittyi autonomian ajan yleiseen asiaan kohdistuneeseen innostukseen, kuten Kivijärven kirkkoherra Frans Petter Krank (1844-1910) saarnasi vuonna 1894: "Syystä kyllä on sanottu, että tämä aika on yhdistyksien aikakausi, sillä ehtimiseen niitä syntyy ulkonaisen elämän kaikilla aloilla. Ja hyödyllisiä ne tietystikin ovat. Sillä yhdistetyin voimin saadaan aikaan monta vertaa enemmin, kuin yksin voimin, sekä pahan ja turmiollisen ehkäisemiseksi, että hyvän ja hyödyllisen edistyttämiseksi" (SS 3A/1895, 39).

Organisoitumiskehitys kytkeytyi tietysti uskonelämän vakiinnuttamiseen omalla alueella, mutta myös määrätietoiseen sisälähetystyöhön. Yhdistys tarjosi luontevan kanavan taloudellisen vastuun kantamiseen, puhujien lähettämiseen ja heidän kutsumiseensa. Yhdistysten perustamisinto sijoittui Torniosta alkavalle leveälle rantakaistalle, joka kaartui Pohjanmaan, Varsinais-Suomen, Helsingin ja Viipurin kautta Pohjois-Karjalaan, Joensuuhun. Tämän kaistan ulkopuolelle jäivät Pohjolan kristillisyyden vanhimmat alueet Lappi ja Koillis-Pohjanmaa sekä lisäksi Kainuu, Savo, Keski-Suomi, Kymenlaakso ja suurin osa Karjalaa. Samaa linjaa noudattaa myös seurahuonekartta. Useimmat rauhanyhdistyksethän perustettiin nimenomaan kiinteistöjen hoidon synnyttämiin tarpeisiin.

Lestadiolaisten mukana kulkenut evankeliumin sanoma valtasi uusia alueita vielä 1890-luvulla, jolloin myös opilliset erimielisyydet alkoivat nostaa päätään. Vuosikymmenen lopulla oli selvästi havaittavissa lamaannuksen ja väsymisen oireita liikkeen koko levintäalueella. Leviäminen ei tapahtunut yhtenäisenä rintamana missään varsinaisen lestadiolaisuuden leviämisalueen eteläpuolella, vaan hyvinkin pitkin hyppäyksin kaukovaikutuksena, joka synnytti erikokoisia lestadiolaisyhteisöjä saarekkeina. Työmatkat ja sukulaissuhteet näyttävät lähinnä määränneen etapit.

Veripunaisesta ovesta lammashuoneeseen

Koko tässä mittavassa laajenemisprosessissa, joka lopulta sulki sisäänsä yli kuusikymmentä tuhatta suomalaista, on havaittavissa monenlaisia vaiheita. Toisinaan teki parannuksen vain yksi ihminen; toisinaan elettiin paikallisia herätyksen aikoja, jolloin joka ainoa seutukunnan asukas joutui ottamaan liikkeen sanomaan kantaa joko puolesta tai vastaan. Suurten herätysten vuosisadalle mahtui myös alueellisia herätysaaltoja.

Yksittäisiä uskoon kääntymisiä tapahtui eri puolilla koko ajan vuosisadan loppuun saakka. Paikalliset herätykset rajoittuivat eri ajanjaksoihin ja olivat riippuvaisia muista paikkakunnista. Vuosisadan loppupuolen paikallista etsikonaikaa kuvasi Sanomia Siionista -lehdessä H. Kassinen Muhoksen Sanginjoelta näin: "Täälläkin meidän pienessä kylässämme viheriöitsee Herran pelto; useita tuhlaaja poikia ja tyttäriä on palannut Isän kotiin menneen vuoden ajalla, josta Isälle kiitos olkoon. Jos katsomme yli koko Muhoksen seurakunnan, niin on suuri paljous viime vuoden ajalla niitä, jotka ovat uskovaisella sydämellä ruvenneet seuraamaan Herraa Jeesusta opissa, elämässä ja kärsimisessä ja ovat menneet siitä veripunaisesta ovesta lammashuoneeseen" (SS 3A/1894, 41-43).

Suuria herätysaaltoja esiintyi 1800-luvulla oikeastaan vain kolme. Ensimmäinen herätysaalto alkoi Lars Levi Laestadiuksen saarnatuolin juurelta Kaaresuvannosta kevättalvella 1846 ja päättyi vuoden 1855 tienoilla, toinen saman vuosikymmenen lopulla ja voimistui Laestadiuksen kuoleman jälkeen jatkuen pitkälle 1870-luvulle. Kolmas nousi 1880-luvulla, mutta maantieteellisesti edellistä huomattavasti suppeammalla alueella. Herätysaallot on luettavissa väitöskirjassani Pohjolan kristillisyys (1997) olevista kartoista. Vuosisadan lopulla voidaan puhua enintään herätyksistä ja yksittäisistä parannuksista.

Yleinen hengellinen pappeus liikkeelle paneva voima

Jokainen elävä kristitty on Pyhän Hengen pappi. Tämä oli olennaista Lapista liikkeelle lähteneen evankeliumin sanoman eteenpäin viemiselle. Se oli jokaisen lestadiolaisen henkilökohtaisesti sisäistämä uskonnäkemys. Yleisen pappeuden sisältämää lähetystehtävää toteutettiin. Koska parannus edellytti "Pyhän Hengen papin" läsnäoloa, lestadiolaisuus saattoi levitä vain henkilökontaktien välityksellä. Evankeliumin julistamiseen oli oikeutettu jokainen "elävä kristitty" riippumatta siitä, oliko hän pappi, maallikko, puhuja, sanankuulija, mies vai nainen. Anna Polvinen rohkaisi Herran viinimäen työntekijöitä Sanomia Siionista -lehdessä: "Ole kallis veljeni edelleen urhoollinen ja pelkäämätön työtekijä Herran viinimäessä, ja rakas Herra Jeesus on luvannut vahvistaa siinä suuressa helteessä, joka maailmalta tulee. Kuin me heille rauhaa julistamme, niin he sodan nostavat, vaan ei se sota vahingoita meitä" (SS 6/1894, 125-126). Näin maallikkovaltainen yhteisö käytti "taivaan valtakunnan avaimia", jotka kirkon opin mukaan kuuluivat lähinnä papille ja vain hätätilassa maallikoille.

Lestadiolaisuus oli siis 1800-luvulla tyypillinen kansanliike. Sen leviämisvoima nousi pääosin rahvaan omaehtoisesta aktiivisuudesta. Näin se itse asiassa koko sielunhoidossaan, kokoustoiminnassaan ja opetuksessaan toimi itsenäisesti ilman kirkon viran holhousta. Tämä puolestaan johti usein syytöksiin eksklusiivisesta (muut pois sulkevasta) seurakuntaopista. Syyte ei ollut tietysti aiheeton. Sen enempää valtionkirkon papit kuin muiden herätysliikkeiden edustajatkaan eivät kelvanneet rippi-isiksi ja avaintenvallan käyttäjiksi. Parannuksen vaatimus esitettiin myös heille. Lestadiolaiset eivät itse asiassa poikenneet Laestadiuksen antamasta esimerkistä eivätkä kirkkoisiltä peritystä tulkinnasta: seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta. Se nousi myös luterilaista tunnustuskirjoista. Sovellutus tietysti poikkesi totutusta.

"Avaintenvallan" tuoma velvoitus synnytti saarnamiehiä ja "puhuvaisia vaimoja", jotka veivät evankeliumin sanomaa ympäristöönsä. Henkilökohtaiset yhteydet olivat merkittävin leviämiskanava. Lähetystyö alkoi useimmiten kotoa ja eteni sukulaisten keskuuteen joskus hyvinkin kauas kotiseudulta. Kun herätys oli kiinnittynyt kohteeseensa, se säilytti tavallisesti sitkeästi asemansa ja voitti uusia lähikosketuksen tietä varsinkin saman perheen uusista sukupolvista, mutta myös naapureista ja ammattitovereista.

Taustalla yhteiskunnan murrokset

Monilla koko suomalaista yhteiskuntaa syvästi koskettaneilla seikoilla oli joko jarruttava tai edistävä vaikutus liikkeen etenemisessä. Esimerkiksi nälkävuodet kerta kaikkiaan pakottivat paikallaan pysyneet kyläyhteisöt liikkeelle. Samalla ne valmistivat kuoleman läheisyydellään mielialoja herätyksille. Kuolonvuosista alkunsa saanut muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin jatkui ja kiihtyi vuosisadan lopulle tultaessa. Muuttovirran saattelemana kulkeutui lestadiolaisten työmiesten ja käsityöläisten mukana myös ikuisen elämän sanoma.

Muutkin yhteiskunnalliset syyt vauhdittivat herätysten leviämistä. Eräs sellainen oli juoppous, joka varsinkin Pohjois-Suomessa muodosti ongelman ja murensi ihmisten toimeentulon ja elämisen perustaa. Siten se loi pohjaa kestävämmän elämän kaipuulle. Vuosisadan jälkipuoliskolla autonomian aikaa leimasi yhteiskunnallinen vapaamielisyyden virtaus, liberalismi, joka synnytti uudistuksia ja osaltaan helpotti myös evankeliumin työtä Suomessa. Tällaisia uudistuksia olivat elinkeinovapaus, ammattikuntapakon murtaminen ja liikkumista estävien rajoitusten poistaminen, jotka kaikki avasivat mahdollisuuksia siirtyä paikkakunnalta toiselle. Teollistuminen ja kaupungistuminen taas vetivät pohjoisen maaseudulta liikaväestöä, joka vieraissa oloissa ja kaukana juuriltaan koki turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Kotimaakuntien vierailevat maallikkosaarnaajat saivat seuroihin erityisesti muuttoliikkeen tuomaa pohjoisen väkeä, joka osoittautui vastaanottavaiseksi myös liikkeen sanomalle. Tämä näkyi selvästi kaupunkien lestadiolaisyhteisöjen koostumuksessa. Nimenomaan käsityöläiset muodostivat suurten kaupunkien Pohjolan kristittyjen ydinjoukon. Varsinkin maalarit ja suutarit olivat niitä kiertäviä ammattien harjoittajia, jotka veivät evankeliumia eteenpäin.

Myös yleinen henkinen ilmapiiri vapautui

Aikakauden henkisellä ilmapiirillä oli oma merkityksensä myös lestadiolaiskristityille. Vuosisadan loppua kohti korostettiin entistä voimakkaammin persoonallista vapautta, itsenäistä ajattelua ja omia ratkaisuja. Näin uskonelämässäkin henkilökohtainen ratkaisu, "omakohtainen usko", sai tukea yleisestä aatevirtauksesta. Kaikki nämä työnsivät syrjään yhtenäiskulttuurille ominaista tapaa kahlita ihmisiä ja sitoa heidät virallisiin kehyksiin. Joukkotoiminnan sijaan painotettiin yksilöllistä suunnittelua. Entisten suppeiden viiteryhmien tilalle tarjottiin laajempia yhteisöjä. Tähän ajattelutapaan sulautui joustavasti se tapa, jolla lestadiolaiset ratkaisivat yhteiset pyrkimyksensä. Ne 21 rauhanyhdistystä, jotka vuosisadan loppuun mennessä perustettiin, kytkeytyivät toisiinsa ilman keskusorganisaatiota paitsi niiden jäseniä yhdistävän uskon myös yhteisten sääntöjensä ja tavoitteittensa välityksellä. Paikallisten ratkaisujen ohella kyettiin siis näkemään myös valtakunnallisia, suuria kokonaisuuksia, jotka yhdessä myötävaikuttivat samojen päämäärien toteutumiseksi. Yhteistyössä oli voimaa. Itse asiassa rauhanyhdistysten säännöt olivat miltei toistensa kopioita. Oma osansa oli myös sanomalehdillä ja kirjallisuudella, jotka pitivät yllä mielenkiintoa myös uutta oppia kohtaan, vaikka asennoituivatkin enimmäkseen kielteisesti. Tämä valistus ulottui jossain määrin kaikkiin yhteiskuntapiireihin.

Yhteiskunnallisten olojen muutos vaikutti olennaisesti uskonnollisten käsitysten leviämiseen. Ihmiset oppivat entistä enemmän kulkemaan paikkakunnalta toiselle. Liikkuvuuden lisääntyminen tarjosi siis tavalliselle seurakuntalaiselle hyväksyttävän mahdollisuuden etsiä hengellistä kotia ja pyrkiä saamaan hengenravintoa myös oman pitäjän ulkopuolelta. Aikaisemmin sellainen olisi aiheuttanut paheksuntaa. Tavalliset ihmiset siis lähtivät liikkeelle, ottivat omakohtaisesti selvää ja muodostivat oman kantansa.

Uutta kansalaisyhteiskuntaa heijasteli osaltaan jo se, että lestadiolaispappien ja saarnaajien seuroissa alettiin käydä pitkienkin matkojen takaa. Esimerkiksi Juhani Raattamaan käynti Oulussa vuonna 1879 kokosi maakunnasta parin tuhannen hengen kuulijakunnan. Paikallinen viikkolehti uutisoi näitä seuroja seuraavalla tavalla: "Juhana Raattamaa, `uskovaisten´ mainioin johtaja, on tällä wiikolla oleskellut kaupungissamme. Wäkeä on tulwaamalla tulwannut hänen saarnojansa kuulemaan ja kuulijoitten luku kuuluu yhtenäki päiwänä nousseen pariin tuhanteen. Kääntymyksiä on tapahtunut joukoittain ja riemu lahkossa on ollut suuri" (OWS 29.3.1879).

Uusi yksilöllinen suhtautumistapa

Lestadiolaisherätyksillä oli siis myös "sivuvaikutuksensa". Sen sanoman tavoitteena pidettiin koko ajan Jumalan valtakunnan evankeliumin toteutumista, sen aarteen, syntien anteeksiantamuksen, välittämistä katuvalle. Siinä ohessa liikkeen toiminta oli osaltaan työntämässä syrjään perinteistä luterilaista yhtenäiskulttuuria ja korostamassa yksilöllistä suhtautumistapaa ainakin uskonasioissa. Esimerkiksi Isak Liljalan kokemus vuonna 1890 oli taatusti henkilökohtainen ja ratkaisu itsenäinen, kun hän kirjoitti: "Nyt tervehdän koko Herran laumaa, erittäin niitä kalliita saarnaajia, jotka Jumala on tällä kalliilla armonajalla itselleen sota-aseeksi valinnut. Olen tähän asti, eli liki 40 vuotta ollut riettaan palveliana ja kaiken kauhian synnin harjoittajana, vaikka Jumala on henkensä kautta minua kutsunut. Kymmenen vuotta sitten, heräsi minulla omatunto ja uskoin syntini anteeksi, ja lähin siinä kalliimmassa uskossa seuraamaan Herran Jeesuksen askeleita" (SS 5/1894, 174).

Kun valtionkirkon tarjoamaan hengenravintoon tyytymätön kansa sai itse valita vakaumuksensa, se koki vapautuvansa ylhäältä tapahtuvasta virallisesta hengellisestä holhouksesta. Yhteiskunnan henkisen muutoksen johdosta papiston arvovalta samaan aikaan yleisesti laski. Lestadiolainen liike saamastaan vastustuksesta huolimatta antoi kuitenkin tukensa kirkolle myös aikana, jolloin kirkon omassa piirissä jouduttiin vakavaan kriisiin, kun monet sitä hajottavat tekijät voimistuivat.

Lestadiolainen herätysliike korosti koko 1800-luvun sitä, että Jumalan valtakuntaan voidaan käydä sisälle vain, kun se on tullut lähelle; iankaikkiseen elämään voidaan tarttua vain, kun se on laskettu alas suurimmankin syntisen tasolle. Lukemattomat edesmenneet olivat tulleet sinuiksi Jeesuksen sanojen kanssa: parannuksen portti on ahdas ja tie on kaita. Mutta portti oli kuitenkin auki. "Vielä tämä vuosi" merkitsi lupausta ja armon vakuutusta. Aika, jolloin anteeksiantamuksen evankeliumia julistetaan, oli rajoitettu. Viimeisessä kirjeessään kaksi viikkoa ennen kuolemaansa Juhani Raattamaa muistutti: "Pitäisi kaikki työtekijät tekemän työtä yhden perustuksen päälle, jossa Jesus paras kulmakivi on, jonka päälle kaikki rakennus toinen toiseensa liitetään. Ja Kristus on säätänyt sovintosaarnan maan päälle, sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kauttansa ja ei lukenut heille heidän syntiänsä ja on meissä sovintosaarnan säätänyt (Raattamaa 1976 nro 307).

Päivitetty 01.01.2005 04:55
© Lestadiolaisuus.info

Sponsored by ProKarelia