Lestadiolaisuuden tulo Viipuriin

Mauri Kinnusen Suomen historian lisensiaatintutkimus Jyväskylän yliopistossa kevätlukukaudella 1996: Viipurin läänin lestadiolaisuus (1870-1912). Linkki eri kulttuurien välillä.

TUTKIMUSTULOKSET

Lestadiolaisen herätysliikkeen ensimmäiset kontaktit Viipurin läänin alueelle syntyivät 1860- luvun lopulla. Nälkävuosien seurauksena lestadiolaisuuden jo saavuttamilta alueilta Pohjanmaalta muutti väestöä sekä Laatokan Karjalaan että Suomenlahden rannikkopitäjiin. Muuttajien joukossa oli joitakin lestadiolaisia. Varsinaiset herätykset alkoivat kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin liike sai jalansijaa myös paikallisen väestön keskuudessa. 1870-luvun alussa lestadiolaisesta herätyksestä on merkkejä Viipurissa, Lappeen Simolassa ja Taipalsaarella.

Vuosikymmenen lopulla liikkeellä oli kannatusta lisäksi ainakin Uudellakirkolla, Hiitolassa, Sippolassa ja mahdollisesti Impilahdella, Jaakkimassa sekä Sortavalassa. Voimakkainta kasvun ja leviämisen aikaa lestadiolaisuudelle oli 1880-luku. Tällöin se saavutti miltei kaikki läänin seurakunnat. Poikkeuksen muodostivat lähes yksinomaan ortodoksien asuttamat Salmin, Suojärven ja Korpiselän pitäjät sekä itäisellä Kannaksella Raudun, Metsäpirtin ja Sakkolan seurakunnat Vuoksen alajuoksulla. Herätysliike ei saanut kannatusta Pyhtään, Luumäen, Lemin ja Suomenniemen seurakunnissa.

Lestadiolaisuuden kannatus oli vahvinta Karjalan kannaksen rannikkopitäjissä Koivistolla, Kuolemajärvellä ja Uudellakirkolla. Myös Käkisalmessa ja sen naapuriseurakunnassa Räisälässä liikkeellä oli paljon kannattajia. Leviämisen kannalta tärkeitä säteilykeskuksia olivat Viipurin ja Lappeenrannan kaupungit. Viipurin lestadiolaisyhteisöllä oli 1880-luvulta alkaen käytössään ensin vuokrattu seurahuoneisto ja 1890-luvun alusta alkaen oma rukoushuone. Viipurissa asuneista lestadiolaissaarnaajista useat olivat joko käsi- tai rakennustyöläisiä, jotka työmatkoillaan maaseudulla levittivät uskonnollisia näkemyksiään. Lappeenrannassa 1880- ja 1890-luvuilla käynnissä olleet laajat rakennustyömaat toimivat liikkeen leviämiskanavina. Urakoitsijoina toimi useita lestadiolaisia rakennusmestareita. Kaupungissa oli myös vuokrattu seurahuoneisto vuodesta 1890 alkaen.

Merkittävin rooli lestadiolaisuuden leviämisessä Viipurin läänin alueelle oli kuitenkin Pietarin kaupungilla. Sinne oli muodostunut 1870-luvun alkuvuosista lähtien suurehko lestadiolaisyhteisö, jonka säteilyvaikutus tuntui Inkerin lisäksi myös syvälle Sisä-Suomeen. Työ- ja kauppamatkoillaan Pietarissa monet tutustuivat paikkakunnan lestadiolaisiin ja saivat "parannuksen armon". Palattuaan kotiseudulleen he kertoivat uudesta uskonvakaumuksestaan saaden muitakin liittymään herätysliikkeeseen. Pietarin välityksellä lestadiolaisuutta levisi Uudellekirkolle, Kivennavalle, Käkisalmen ympäristöön, Miehikkälään, Savitaipaleelle, Ruskealaan, Uukuniemelle, Jaakkimaan ja Impilahdelle. Pietarilaisilla saarnaajilla oli keskeinen rooli koko kaakkoisen Suomen lestadiolaisuudessa. Heistä tunnetuimpia olivat Juho Mikkola, Juho Sipolainen ja Karl Teodor Lindström, jotka kaikki muuttivat myöhemmin Viipurin läänin alueelle. Koska lestadiolaisuudesta Venäjällä ei ole ilmestynyt vielä kokonaistutkimusta, ei suurkaupungin lestadiolaisyhteisön merkityksestä herätysliikkeen vaiheissa voida esittää kaikenkattavaa kokonaisarviota.

Rautateiden rakentamisella oli myös tärkeä osuus liikkeen leviämisessä. Sekä rakennustyömiehissä, -työnjohtajissa että -urakoitsijoissa oli paljon lestadiolaisia. Rautateiden rakentamisen yhteydessä liike levisi mm. Lappeen Simolaan. Samoin useissa Laatokan Karjalan pitäjissä aikaisemmin varsin heiveröinen kannatus vahvistui radanrakentamisen yhteydessä 1890-luvulla. Rakennustöihin muualta tulleista lestadiolaisista useat asettuivat pysyvästi asumaan uusille kotiseuduilleen.

Kuten aikaisemmin on todettu, oli herätysliikkeeseen liittyneistä huomattava osa käsi- ja rakennustyöläisiä. Lestadiolaisyhteisöihin kuului myös kauppiaita, urakoitsijoita ja pienyrittäjiä. Sen sijaan säätyläisväestöä ei liike juurikaan saanut mukaansa. Maaseudulla tärkeimmän kannattajaryhmän muodostivat talolliset, mutta liikkeeseen kuului paljon myös torppareita ja muuta tilatonta väestöä. Koska tilattoman väestön määrä läänin alueella oli vähäinen, viittaa heidän suhteellisen suuri osuus lestadiolaisyhteisöissä siihen, että herätysliike olisi saanut kannatusta pääasiassa alemman sosiaaliluokan parissa. Toisaalta Karjalassa ero tilallisväestön ja tilattoman väestön välillä oli vähäinen. Kalastus ja laivanrakennus sekä ansiomahdollisuudet Pietarissa korvasivat puuttuvat pellot ja metsät.

Lestadiolaisuuden kannatus näyttää keskittyneen kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Koska liikkeen leviämiskanavana olivat radanrakennustyömaat, on vahva esiintyminen radanvarsikylissä ymmärrettävää. Seudut, joilta oli jatkuva yhteys Pietariin työ- ja kauppamatkojen muodossa, näyttävät myös omaksuneen muita seutuja useammin lestadiolaisuuden. Liikkeen kannattajien kokonaismäärä kohosi ennen vuosisadan vaihdetta vajaaseen kahteen tuhanteen. Lyhyen hajaannuksista johtuneen lamaantumisen jälkeen nousi kannatus uudelleen runsaaseen kahteen tuhanteen 1910-luvulle tultaessa. Herätysliike ei ollut Viipurin läänin alueella samalla tavalla talonpoikaisliike kuin Pohjanmaalla. Niinpä teesi lestadiolaisuudesta agraarin väestön puolustusmekanismina periferia-alueiden taistelussa keskustan painetta vastaan ei tutkimustulosten mukaan sovellu Viipurin lääniin.

Kirkon ja sen papiston asennoituminen lestadiolaisuuteen oli pääosin kielteinen. Liike nähtiin uhkana kirkon yhtenäisyydelle ja sitä pidettiin pääosin lahkona vapaakirkollisuuden, baptismin ja metodismin tavoin. Arvostelua saivat osakseen lestadiolaisuuden seurakuntakäsitys, synninpäästön käyttö ja seurojen yhteydessä esiintyneet liikutukset.

Papeissa oli kuitenkin muutamia, joilla oli myönteinen käsitys liikkeestä. Heistä tunnetuin oli Koiviston kirkkoherra Erik Liljestrand. Viipurin läänin alueella toimi myös muutamia herätysliikkeeseen liittyneitä pappeja. Merkittävimpiä heistä olivat Vilhelm Ferdinand Fagerlund, Johan Theodor Bäckman ja Arthur Leopold Heideman. Heidän toimintansa, toisaalta kirkon pappeina ja toisaalta lahkoksi koetun herätysliikkeen sananjulistajina, aiheutti ristiriitoja papiston keskuudessa sekä arvostelua joittenkin seurakuntalaisten taholta. Myös lehdistö kritikoi voimakkaasti heidän kaksoisrooliansa. Koska kansankirkko asennoitui kriittisesti kaikkiin uusiin uskonnollisiin virtauksiin, ei sen negatiivinen suhtautuminen lestadiolaisuuteen muodostanut tästä poikkeusta. Lestadiolaisuuden tavoin myös evankelisuus sai erittäin kielteisiä arvioita ja luokiteltiin usein lahkoksi. 1900-luvun puolelle siirryttäessä papiston arvioinnit herätysliikkeen aikaansaannoksista muuttuivat yhä positiivisimmiksi. Liike määriteltiin kuitenkin seurakuntakertomuksissa yleensä edelleen lahkoksi. Kirkollisten herätysliikkeitten joukkoon se luettiin pääasiassa vasta 1920-luvulta alkaen. Karjalan lestadiolaisuudessa esiintyi myös separaatiohankkeita. Vuosien 1906-1907 aikana oman kirkkokunnan perustamishanketta ajoivat eräät Pohjois-Savon ja Laatokan Karjalan vanhoillislestadiolaiset jaakkimalaisen saarnaajan Esko Pellikan johdolla. Hanke kaatui herätysliikkeen enemmistön ja keskeisten vaikuttajien torjuntaan.

Lestadiolaisuudella ja muilla uskonnollisilla liikkeillä oli jonkinasteista kosketusta useilla paikkakunnilla läänin alueella. On mahdollista, että Lappeen Haapajärvellä 1870-luvulla alkaneet herätykset kantoivat ensin evankelisen liikkeen tuntomerkkejä muuttuen vähitellen lestadiolaisuudeksi. Vastaavantyyppistä kehitystä oli tapahtunut aikaisemmin Pohjois- ja Keski-Pohjanmaalla. Myös uukuniemeläisellä herätysliikkeellä ja lestadiolaisuudella oli joitakin yhtymäkohtia. Perimätiedon mukaan uukuniemeläisen herätysliikkeen keskeiset saarnamiehet Olli Hälvä ja Paavo Sihvonen olivat aluksi mukana lestadiolaisuudessa. He siirtyivät myöhemmin renqvistiläisyyden kautta unissasaarnaaja Helena Konttisen ympärille muodostuneen uskonnollisen toiminnan johtoon. Renqvistiläisyyden ja lestadiolaisuuden väliset kosketukset johtivat Sortavalan seudulla, yllättävää kyllä, nimenomaan renqvistiläisyyden uuteen nousuun. Pastori Vilhelm Ferdinand Fagerlundin voimakkaat parannusaarnat 1890-luvun lopulla saivat aikaan herätystä, joka kanavoitui pääasiassa paikallisen herätysliikkeen eli renqvistiläisyyden uomiin.

Mielenkiintoinen on myös lestadiolaisen herätysliikkeen ja ortodoksisen kirkon kohtaaminen. Se näyttää olleen yllättävän kivuton. Koska herätysliikkeessä katsottiin myös ortodoksisen kirkon edustavan kristillistä esivaltaa, ei liikkeeseen liittyneitä velvoitettu eroamaan kirkostaan. Liikkeen piirissä katsottiin tärkeämmäksi se, että "uskottiin oikealla tavalla". Herätykseen tulleitten uskovien yhteisö katsottiin vahvemmaksi kuin ulkonainen kansankirkko. Ortodoksiseen kansankirkkoon kuuluvia liittyi lestadiolaisuuteen lähinnä Pohjois-Karjalassa, jossa osa herätysliikkeen saarnaajista oli ortodokseja. Viipurin läänin alueelta tietoja on vain yksittäistapauksista lähinnä Laatokan Karjalassa. Lähes kokonaan ortoksisesta väestösta koostuneisiin Laatokan pohjoispuolisiin seurakuntiin sai lestadiolaisuus jalansijaa vasta 1920-luvulta alkaen.

Lestadiolaisuuden hajaannuksissa vuosisadan vaihteessa syntyneistä ryhmittymistä pienin, narvalaisuus, toimi helluntailaisuuden tuloväylänä Suomeen. Narvalaisuuden keskeisistä vaikuttajista muutamat ottivat yhteyttä norjalaiseen evankelistaan Thomas Barrattiin kutsuen hänet saarnamatkalle Suomeen. He toimivat yhteistoiminnassa joidenkin vapaakirkollisten sekä baptisti- ja metodistipiirien kanssa. Ensimmäiset kokoontumiset pidettiin Helsingin Rauhanyhdistyksellä. Thomas Barratt kiersi puhumassa sekä vapaakirkollisten piirien että lestadiolaisten tiloissa myös Viipurissa ja Pietarissa, Tämän seurauksena jonkin verran lestadiolaisia siirtyi helluntai-liikkeeseen. Tunnetuimpia heistä olivat helsinkiläinen Hanna Castrén ja lappeenrantalainen Aleksanteri Kumpulainen. Suurin osa lestadiolaisista jättäytyi pois melko pian helluntai-liikkeen toiminnasta palaten takaisin lähinnä uusheräykseen.

Lestadiolaisuutta koetteli 1890-luvun puolivälistä alkaen liikkeen hajoaminen. Tämä prosessi kesti suunnilleen viisitoista vuotta. Eriytymisen syinä on nähty liikkeen nopea laajeneminen erilaisille kulttuuri- ja talousalueille. Liikkeen kohdatessa uusilla esiintymisalueillaan aikaisemmin tuntemattomia ilmiöitä, syntyi suhtautumisesta niihin ristiriitoja lestadiolaisyhteisöjen sisällä. Myös herätysliikkeen organisoimattomuus ja vanhan saarnaajasukupolven väistyminen edesauttoivat liikkeen hajoamista

Viipurin läänissä sai muodostuneista ryhmittymistä aluksi laajimman kannatuksen uusheräys. Uusheräys oli saanut nimensä uuden heräämisen vaatimuksesta, jota suunnan edustajat vaativat lestadiolaisyhteisöjen jäseniltä. Uudenheräyksen keskuspaikka oli Kittilä, jossa useat Etelä-Suomenkin saarnaajat kävivät "kristillisyyttä oppimassa". Uusheräyksen voimakas esiinmurtautuminen alkoi vuoden 1898 alussa. Suuntaa koitteli kuitenkin vuodesta 1899 alkaen uusi hajaannus. Lähinnä uudenheräyksen piirissä syntyi Narvassa hurmosliike, jota alettiin nimittää narvalaisuudeksi. Se levisi kulovalkean tavoin Viron ja Inkerin lestadiolaisyhteisöjen lisäksi Etelä-Suomeen. Narvalaisuus valtasi lyhyeksi aikaa lähes kokonaan kaakkoisen Suomen ja Inkerin lestadiolaisyhteisöt. Muutamien vuosien kuluttua liike laantui, ja suurin osa sen kannattajista palasi muihin lestadiolaisryhmiin. Uusheränneet ja narvalaiset tekivät sovinnon Viipurissa 1913. Pienimuotoista seuratoimintaa narvalaisilla oli kuitenkin vielä 1910-luvun lopulla.

Vuodesta 1902 alkaen muodostui Etelä-Suomen kaupunkeihin esikoislestadiolaisia yhteisöjä. Lähinnä uudenheräyksen aiheuttaman hämmennyksen seurauksena pyydettiin alkuherätyksen alueelta Ruotsin Lapin Jellivaarasta apua Etelä-Suomen lestadiolaisyhteisöihin. Ruotsin Lapissa oli muutama vuosi aikaisemmin myös tapahtunut lestadiolaisuuden jakautuminen ns. länsiläisiin (esikoislestadiolaisiin) ja itäläisiin (vanhoillislestadiolaisiin). Ensimmäisen lähetysmatkan Jellivaaran lähetit (Viktor Appelqvist ja Samuel Vettasjärvi) tekivät kevättalvella 1902 saaden merkittävän osan Etelä-Suomen lestadiolaisyhteisöjen jäsenistä liittymään esikoislestadiolaisuuteen. Viipurin läänin lestadiolaisyhteisöistä suunta sai kannatusta Viipurissa, Lappeenrannassa, Antreassa, Karhulassa, Savitaipaleella, Taipalsaarella ja Ruokolahdella. Esikoislestadiolaisuuteen liittyi noin 300-400 herätysliikkeen jäsentä.

Kolmas lestadiolaisuuden hajaannuksissa muodostuneista pääsuunnista sai nimekseen vanhoillisuus. Nimityksen taustalla oli suunnan pyrkimys pysyä "vanhalla pohjalla". Vanhoillislestadiolaisuus oli aluksi puolustuskannalla. Viipurin läänin lestadiolaisyhteisöissä sai uusheräys vahvan otteen. Osa uuttaheräystä vastustaneista liittyi vuoden 1902 jälkeen esikoislestadiolaisuuteen, joten vanhoillisuuden toiminta oli useita vuosia lamassa. Toiminnan piristyminen alkoi vuoden 1906 jälkeen. Silloin perustivat vanhoillislestadiolaiset Lähetystoimen Päätoimiston, joka alkoi järjestää lähetysmatkoja varsinkin seuduille, jossa asui vähän vanhoillislestadiolaisia. Vuodesta 1908 alkaen Lähetystoimen Päätoimiston järjestämät lähetysmatkat olivat Viipurin läänissä säännöllisiä, ja sekä uusheräys että narvalaisuus menettivät kannattajiaan vanhoillislestadiolaisuudelle. 1910-luvun alussa oli uusheräyksen ja vanhoillisuuden kannatus (noin tuhat kannattajaa kummallakin) suunnilleen yhtä laajaa, mutta uusheräys menetti koko ajan asemiaan vahvistuvalle vanhoillislestadiolaisuudelle.

Lestadiolaisyhteisön jakaantumisessa sekä vanhoillislestadiolaisuus että uusheräys saivat kannatusta lähes kaikkialla läänin alueella. Sen sijaan esikoislestadiolaisuuden kannatus keskittyi läänin eteläosan kaupunkeihin ja teollisuustaajamiin. Samoin narvalaisuuden kannatusta oli lähinnä kaupunkien lestadiolaisyhteisöissä. Vanhoillislestadiolaisuuden kannatus keskittyi muita ryhmiä selvemmin maaseudulle. Analyysi lestadiolaisyhteisöjen jäsenten valinnoista hajaantumisprosessissa kertoo, ettei ryhmän valinta tapahtunut selkeästi yhteiskunnallisen aseman tai varallisuuden perusteella.

Yhteiskunnallisiin ja kunnallisiin luottamustehtäviin lestadiolaisia valittiin varsin niukasti tutkimuksen tarkasteluajanjaksona. Lestadiolaisten voimakas aktivoituminen alkoi vasta 1920-luvulla. Joitakin yksittäisiä lestadiolaisia valittiin kunnallisiin luottamustehtäviin kuitenkin jo vuodesta 1900 alkaen. Seurakunnallisissa luottamustehtävissä heitä oli vuodesta 1908 alkaen. Koska herätysliike näki sekä maallisen että hengellisen esivallan Jumalan antamana, nähtiin vanhasuomalainen puolue sopivimmaksi puolueeksi herätysliikkeen jäsenille. Tästä teki esikoislestadiolaisten saarnaajakokous kaikkia "kristittyjä" velvoittavan päätöksen. Suurlakon jälkeen alkoi kuitenkin maalaisliitto saada laajaa kannatusta varsinkin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Herätysliikkeen virallinen kanta työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan oli ehdottoman kielteinen. Perusteluina olivat työväenliikkeen jumalankielteisyys ja sen kriittinen asenne maallista ja hengellistä esivaltaa kohtaan. Koska lestadiolaisia kuului paljon työväestöön, ei työväenaatteen hylkääminen ollut liikkeen piirissä kuitenkaan yksilötasolla täydellistä. Läänin alueella sai myös kristillinen työväenliike kannatusta lestadiolaisen uudenheräyksen piirissä, kun viipurilainen saarnaaja Kalle Heiskanen oli useita kertoja ehdokkaana eduskuntavaaleissa vuodesta 1910 alkaen.

Viipurin läänin lestadiolaisuudessa oli siis piirteitä, jotka eivät olleet tyypillisiä herätysliikkeelle sen vahvimmalla kannatusalueella Pohjois-Suomessa. Lestadiolaisuus ei ollut läänin alueella vahvasti talonpoikainen kannatuspohjaltaan. Sitä voisi luonnehtia pikemminkin käsi- ja rakennustyöläisten liikkeeksi. Koska herätysliike levisi alueelle, jonka uskonnollinen ympäristö oli heterogeenisempi kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, se joutui kilpailemaan samanaikaisesti usean herätysliikkeen ja vapaakirkollisen suuntauksen kanssa. Myös se. että osa väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon, oli uusi tilanne herätysliikkeelle. Lestadiolaisuus sopeutui hyvin uuteen ympäristöön, ja tämä sai aikaan yllättäviäkin "hedelmiä". Myös poliittisessa toiminnassa ilmeni muista maamme osista poikkeavia ratkaisuja. Tärkeä asema Viipurin läänin lestadiolaisuudella oli olla linkkinä Inkerin, Venäjän ja Viron lestadiolaisuudelle Suomeen ja alkuherätyksen alueelle Lappiin.

Päivitetty 07.12.2006 04:18
© Lestadiolaisuus.info

Sponsored by ProKarelia