Isot seurat Kuolemajärvellä 5. – 8.8.1933. Seuraväki tauolla kunnantalon edessä. Kunnantalolla toimi seurojen seuraravintola
|
Kuolemajärvi on yksi ensimmäisistä pitäjistä Karjalan kannaksella, joka joutui kosketuksiin Pohjolan kristillisyyden kanssa. Ensimmäisistä lestadiolaisista on paikkakunnalla viitteitä jo 1860-luvun lopulta, kun nälkävuosien aikaansaama muuttoliike toi kalastajia Pohjanmaalta sekä Kuolemajärvelle että naapuripitäjään Koivistolle. Tämän jälkeen suuntautui Pohjanmaalta koko ajan jonkin verran muuttoa Kannaksen rannikkopitäjiin. Kuolemajärven lestadiolaisuuden alkuvaiheen tunnetuimmat lestadiolaiset olivatkin lähes kaikki alun perin kotoisin pohjoisesta. Paikallisena saarnaajana tunnettu Tapani Kurikkala ( 1831- 1898) muutti Kalajoen Rahjan kylästä Kuolemajärven Seivästölle vuonna 1885. Seuraavana vuonna Kuolemajärvelle muutti Pyhäjoelta Lohtajalla syntynyt Erkki Vähäkarjaluoto vaimonsa Karoliinan kanssa. Myös Erkki Vähäkarjaluoto toimi ainakin Kuolemajärvellä asuessaan saarnaajana. Sekä Kurikkala että Vähäkarjaluoto olivat torppareita harjoittaen samalla kalastusta Suomenlahdella.
Herätyksen aikaa 1800-luvun lopulla
Seurakuntakertomuksissa lestadiolaisuus mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1885, jolloin kirkkoherra toteaa joidenkin seurakuntalaisten olevan kallellaan ”hihhulismiin”. Viisi vuotta myöhemmin hän kertoo lyhyesti seurakunnasta löytyvän lestadiolaisia ”joku kymmenkunta henkeä, vaan sen kannattajat ovat yleensä pysyneet rauhallisena ainakin niin, että eivät ole kertaakaan hämmentäneet yleistä Jumalan palvelusta kirkossa”. Kristillisyyden leviämisen ”kultakautta” näyttää olleen 1880-luku ja 1890-luvun alkuvuodet. Herätysten alkuvaiheen aikana kierteli seudulla saarnaamassa myös ”valheveljiä”, jotka lestadiolaissaarnaajiksi tekeytyen pyrkivät puhumaan lestadiolaiskodeissa. Tunnetuin heistä lienee ollut kurkijokelainen Paavo Holppa.
1890-luvun alkuvuosina naapuriseurakunnassa Koivistolla toimi lyhyen aikaa kaksi nuorta lestadiolaispappia, Vilhelm Ferdinand Fagerlund (myöh. Korvenheimo) vuosina 1890 – 1891 sekä Johan Theodor Bäckman (1890 - 1894). He kiersivät myös ympäristöpitäjissä seurojen pidossa. Kuolemajärven kirkkoherra ilmaisi useasti tästä närkästyksensä. Naapuripitäjässä Uudellakirkolla lestadiolaisuus sai vielä vahvemman jalansijan. Sieltä vierailivat seurojen pidossa Markus Saksi (1850 – 1928) ja Jooseppi Peippo (1855 – 1917). Vaikka lestadiolaisuuden ensimmäiset kosketukset tulivatkin pohjoisesta, oli Pietarin suurella lestadiolaisseurakunnalla keskeinen merkitys alueen kristillisyydelle. Monet seudun asukkaat joutuivat tekemisiin uskovaisten kanssa käydessään työ- ja kauppamatkoilla Venäjän silloisessa pääkaupungissa ja veivät tuomisinaan kotiseudulleen elävän kristillisyyden. Ensimmäisenä paikallista syntyperää oleva saarnamies pitäjässä oli talollinen Aapo Pentikäinen (Inkilän Aapo, 1859 - 1926) Inkilän kylästä. Herätysliike sai kannatusta Inkilän lisäksi Karjalaisen, Kaukjärven, Lautarannan, Pentikkälän, Kirjolan, Kipinolan ja Muurilan kylissä. Pitäjässä vaikutti vahvana myös evankelinen liike, jonka kannatus oli voimakasta varsinkin Kolkkalassa ja Seivästöllä. Lestadiolaisuuden kannattajien määrää 1800-luvun lopulla on vaikea arvioida, mutta se lienee ollut sadasta pariin sataan henkeen.
Hajaannusten jälkeen kristillisyys elpyy
1800-luvun viimeisinä vuosina alkaneet kristillisyyden hajaannukset vaikuttivat voimakkaasti myös Kuolemajärvellä. Kun huhut uusheräyksestä saapuivat Kannakselle, lähettivät paikkakunnan kristityt Inkilän Aapon Kittilään ottamaan selvää asioista. Hän omaksui siellä uuden opin ja tämän jälkeen alkoi lähes parikymmentä vuotta kestänyt sekava vaihe alueen kristillisyydessä. Seudulla vaikuttivat milloin uusheräyksen, milloin narvalaisuuden ja myöhemmin myös esikoisuuden saarnaajat. Kun uusheräyksen aikana oli synninpäästön julistus loppunut lähes tyystin, ottivat seudun kristityt narvalaisuuden saarnaajat Aleksanteri Kumpulaisen ja Heikki Kultalan vastaan. Osa ihastui kyseisiin saarnaajiin niin, että seurasi heitä Viipuriin ja jopa Lappeenrantaan saakka. Uuden ”nousukauden” alueen kristillisyydessä sai aikaan kaksi suunnilleen samanaikaista tapahtumaa. Kannaksen rantarataa rakennettiin Koivistolta Kuolemajärven ja Uudenkirkon kautta Terijoelle ensimmäisen maailmansodan aikana. Rata valmistui vuonna 1916. Rakentajien ja urakoitsijoiden joukossa oli uskovaisia, jotka kyselivät taloista lupaa seurojen järjestämiseen. Seuratoiminta virkistyi tämän ansiosta huomattavasti. Samoihin aikoihin uusikirkkolainen kauppias Hussi oli ollut kuulemassa Pietarissa Heikki Jussilan ja Daavid Jokisen saarnoja ja pyytänyt heitä poikkeamaan Kannaksen rantapitäjiin. Mukana olivat myös pietarilainen saarnaaja August Back sekä viipurilainen Juhana Kosonen. Seuroja pidettiin Hussin talossa Uudellakirkolla ja Kuolemajärvellä Rumpusilla Karjalaisenkylässä, Samuel Kipinoisella Kipinolassa sekä Matti Karhulla Inkilässä. Matka jatkui Koiviston Humaljoelle. Monet uusheräyksen ja narvalaisuuden pyörteissä uskossaan uupuneet saivat palaamisen armon ja elävän kristillisyyden toimintaan tuli mukaan myös nuorisoa. Seuroihin kokoonnuttiin taloissa joka sunnuntai ja lähetysmiehiä kiersi säännöllisesti seuranpidossa. Muistelluimpia heistä ovat olleet Matti Pylkäs, Heikki Jussila, Roope Vepsäläinen ja Antti Ohtonen. Kannaksen puhujista kävivät usein edellä mainitun Juhana Kososen lisäksi Kustavi Lounasheimo ja Eljas Kokko Viipurista sekä Otto Pitkänen ja Juho Kukko Käkisalmesta.
Kirkkoherra Gummeruksen aika
Toukokuun alussa vuonna 1932 astui Kuolemajärven kirkkoherran virkaan vanhoillislestadiolainen Erkki Gummerus. Hän oli joutunut tekemisiin lestadiolaisuuden kanssa toimiessaan Turtolan kirkkoherrana ja saanut parannuksen armon. Erkki Gummerus oli aktiivisesti mukana vanhoillislestadiolaisten seuratoiminnassa. Hän liikkui puhumassa myös oman pitäjän ulkopuolella lähinnä Kaakkois-Suomessa. Kuolemajärvellä järjestettiin myös isoja paikallisia seuroja, joihin saapui vieraita kaikkialta Kannakselta. Kauempaa tulleet seuravieraat majoitettiin pappilaan. Tätä muisteli edesmennyt Regina Laitinen: ”Koko seuraväki souvvettii Gummerukse pappilaa, ja se ol niin täynnä, ett miu eno nukku vajas ajorees. Mie nukui keittiö lattial ja kynnys ol miun tyynyin. Siel ol nukkujat flyygelinkii al. Siel ol talos sata henkee.” Näissä seuroissa vuonna 1933 olivat Gummeruksen lisäksi puhumassa Joonas Peippo Uudeltakirkolta sekä L.P.Tapaninen. 1930-luvulla eli lestadiolainen kristillisyys voimakkaana pitäjässä. Lestadiolaiskristittyjen määrä lienee ollut pari sataa henkeä. Vilkastunut seuratoiminta edellytti uusien voimien saantia evankeliumin työhön . Paikkakunnan kristityt siunasivat sananpalvelijan tehtävään Herman Kokon (1894- 1965) Pentikkälästä. Uuteen kukoistukseen puhjenneen kristillisyyden katkaisi pitäjässä kuitenkin alkanut talvisota. Samalla toteutui synkällä tavalla eräs Karjala-lehdessä esitetty toivomus, jossa haluttiin kieltää seurojen järjestäminen Kuolemajärven kirkossa. Kirkko nimittäin tuhoutui talvisodassa.
Kuvat:
Isot seurat Kuolemajärvellä 5. – 8.8.1933. Seuraväki tauolla kunnantalon edessä. Kunnantalolla toimi seurojen seuraravintola
Isot seurat Kuolemajärvellä 5. – 8.8.1933. Seuraväki aloittamassa virttä.
Isot seurat Kuolemajärvellä 5.- 8.8.1933. Seuraväkeä tauolla.
Kuolemajärven kirkkoherra Erkki Gummerus ja hänen vaimonsa Siiri