HERRA ON MINUN KALLIONI

Lestadiolaisuuden kristillisyyden vaiheet Outokummussa

LUKIJALLE

Outokummun Rauhanyhdistyksen perustamisesta tuli kuluneeksi 50 vuotta huhtikuussa 1997. Juhlavuoden kunniaksi Outokummun Rauhanyhdistys julkaisee painetun historian. Historiassa käsitellään seudun vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden vaiheita herätyksen tulosta 1870-luvulla aina nykypäivään saakka. Kirjan nimeksi on valittu Outokummussa vuonna 1986 pidettyjen suviseurojen tunnus "Herra on minun kallioni". Nimi kuvaa sitä perustusta, jolle vanhoillislestadiolaiset kristityt rakentavat sekä yhdistystoimintansa että uskonvakaumuksensa. Historian teksti perustuu pääosin arkistolähteisiin. Kirjassa on käytetty Outokummun Rauhanyhdistyksen arkiston lisäksi Joensuun Rauhanyhdistyksen arkistoa, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen arkistoa sekä Outokummun kirkonarkistoa. Myös Oulun Maakunta-arkiston Laestadiana-kokoelmasta, ja varsinkin siihen sisältyvästä Pekka Raittilan kokoelmasta, on ollut paljon hyötyä historiaa koottaessa.

Haastattelut ja kirjeelliset tiedonannot ovat auttaneet kirjoittajaa täyttämään arkistolähteissä ilmenneitä aukkoja. Ne ovat antaneet tekstille elävyyttä ja välittäneet kuvaa siitä lämpimästä ja tiiviistä kanssakäymisestä, joka vallitsi lestadiolaiskristittyjen kesken myös aikaisempien sukupolvien aikana. "Elävä kristillisyys" on aina liikkunut jalkojen päällä ja "uuden" opin tuojat ovat olleet myös lihaa ja verta.

 Historia on jaettu viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan herätysliikkeen toimintaa ennen Rauhanyhdistyksen perustamista, toisessa toimintaa sen perustamisen jälkeen ja kolmannessa herätysliikettä kirkon ja yhteiskunnan osana. Neljännessä osassa on lyhyet elämänkertatiedot paikkakunnalla toimineista saarnamiehistä ja heidän perheistään ja viidennessä osassa muistellaan joitakin edesmenneitä uskonkilvoittelijoita.

Kirjaa kootessa on tullut selkeästi esille Jumalan johdatus, joka on ohjannut pientä lestadiolaiskristittyjen laumaa Outokummussa ja sen ympäristössä. Sukupolvesta toiseen on sanoma ylösnousseesta Vapahtajasta syntiemme sovittajana innoittanut uskovaisia Jumalan valtakunnan työhön. Matkan varrella on koettu sekä voittoja että tappiota. Katsellessamme taakse jääneitä vuosikymmeniä voimme kuitenkin todeta Daavidin tavoin: "Herra on minun kallioni."

Lappeenrannassa 26.9.1997

Mauri Kinnunen

SISÄLLYS

I TOIMINTAA ILMAN YHDISTYSTÄ 1876 - 1946
    1. Lestadiolaisuus herätysliikkeenä

    2. LESTADIOLAISUUDEN LEVIÄMISEN ALKUVAIHEET 1876 - 1897
        2.1. Saapuminen Etelä- ja Keski-Suomeen
        2.2. Alkuvaiheet Pohjois-Karjalassa
        2.3. Tulo nykyisen Outokummun alueelle

    3. HERÄTYSLIIKE KRIISISSÄ 1898-1911
        3.1. Ristiriitojen syyt
        3.2. Hajaannusten seuraukset

    4. TOIMINTA ELPYY 1912-1946

II JÄRJESTÖLLISEN TOIMINNAN KAUSI 1947 - 1997

    1. JÄRJESTÄYTYMISEN ALKUVAIHEET 1947 - 1959
        1.1. Rauhanyhdistys perustetaan
        1.2. Herätyksen aikaa
        1.3. Paikalliset isot seurat
        1.4. Kahden kirkon jäseniä

2. HILJAISEN TOIMINNAN VUODET 1960-1972
    2.1. Pappislinja saa aikaan epätietoisuutta
    2.2. Vakiintunutta toimintaa

3. VILKKAAN JA MONIPUOLISEN TOIMINNAN VUODET 1973 -1997
    3.1. Oma toimitalo
    3.2. Varoja myyjäistoiminnalla
    3.3. Uusia työmuotoja

4. SUVISEURAT OUTOKUMMUSSA 27 - 30.6.1986
    4.1. Monivuotiset valmistelut
    4.2. "Herra on minun kallioni"

III KAHDEN KUOREN SISÄLLÄ

1. LESTADIOLAISUUS JA LUTERILAINEN SEURAKUNTA

2. LESTADIOLAISET YHTEISKUNNALLISINA VAIKUTTAJINA

IV EDESMENNEITÄ SANANPALVELIJOITA

V ERÄITÄ USKONKILVOITTELIJOITA

LIITTEET

1. YHDISTYKSEN JOHTOKUNNAN JÄSENET 1947-1996

2. YHDISTYKSEN JÄSENMÄÄRÄN KEHITYS 1948-1996

3. YHDISTYKSEN PERUSTAMISKOKOUKSEN PÖYTÄKIRJA

LÄHDELUETTELO

HENKILÖHAKEMISTO

 I TOIMINTAA ILMAN YHDISTYSTÄ 1876 - 1946 

1. Lestadiolaisuus herätysliikkeenä

Rovasti Lars Levi Laestadiuksen (1800 - 1861) nimeä kantava herätysliike sai alkunsa Ruotsin Lapissa vuonna 1844. Åselen seurakunnassa tarkastusmatkalla ollut Kaaresuvannon kirkkoherra Laestadius tapasi lukijaliikkeeseen kuuluneen saamelaisnaisen, jota hän kutsui myöhemmin Lapin Mariaksi.1 Keskusteltuaan hänen kanssaan Laestadius koki hengellisen murroksen, ja hänen saarnansa sekä toimintansa muuttuivat. Laestadiuksen saarnat muuttuivat voimakkaiksi parannussaarnoiksi ja hänen kotiseurakunnassaan Kaaresuvannossa syntyi voimakas herätys, joka muutamassa vuodessa levisi ympäröiviin seurakuntiin Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Lestadiolaisen herätyksen ulkonaiset piirteet tulivat pian tunnetuiksi kaikkialla, minne liike levisi. Näitä olivat ehdoton raittius, lukuharrastuksen nousu, käräjöinnin loppuminen ja väärintekojen korvaaminen. Uskonnollisia erityistunnuksia olivat niin sanotut liikutukset, ulkonaisen elämän parannuksen vaatimus, julkinen synnintunnustus ja ehdottoman synninpäästön eli "taivasten valtakunnan avainten" käyttäminen sekä voimakas käännytysinto.2

Liikutusten ohella herätti lestadiolaisuudessa huomiota liikkeen seurakuntaoppi, joka lähti siitä, että maan päällä on vain yksi uskovien joukko. Laestadiuksen käyttämä sielunhoitoperinne merkitsi uskovien yhteisön korostumista. Oppi uskovissa asuvasta pyhästä hengestä innoitti heränneitä käännytystoimintaan ja loi selvät rajat "kristittyjen" ja "suruttomien" välille. Hengellisestä pappeudesta tuli lestadiolaisen herätysliikkeen tunnus. Liikkeen käsityksen mukaan taivasten valtakunnan avaimet on annettu uudestisyntyneitten ihmisten muodostamalle seurakunnalle, sen jokaiselle jäsenelle. Seurakunnan jäseneksi tullaan päästösanan uskomisella. Hengellinen pappeus ja eksklusiivinen (toisella tavalla uskovat poissulkeva) seurakuntanäkemys aiheuttivat ulkopuolisten taholta syytöksiä hengellisestä ylpeydestä.3 Lestadiolaisen alkuherätyksen alueeseen lasketaan kuuluvaksi pitäjiä sekä Ruotsin että Suomen Lapista. Ruotsin pohjoisimmista seurakunnista siihen kuuluivat Kaaresuvanto, Jukkasjärvi, Jellivaara, Pajala ja Ylitornio ja näihin Suomen puolella rajoittuvat seurakunnat Enontekiö, Muonio, Turtola ja Ylitornio.4 Viranomaiset kiinnostuivat lestadiolaisesta herätyksestä jo sen alkuvaiheessa. Varsinkin Kautokeinossa syksyllä 1852 5 tapahtuneiden levottomuuksien jälkeen alkoivat viranomaiset tarkkailla liikettä.6 Laestadiuksen toimintaan liittyi kiinteästi raittiustyö. Hän oli perustanut raittiusseuran Kaaresuvantoon 1843. Yhdistykseen liittyi ensimmäisenä keväänä kuitenkin vain yksi saamelainen, mutta Laestadiuksen Åselen matkan jälkeen alkanut uskonnollinen herätys toimi samalla raittiusherätyksenä.7 Laestadius näki, että raittiuden vaikuttimet nousivat uskonnollisesta kokemuspiiristä ja raittiuden edistäminen oli osa uskonnollista herätystä.8 Laestadiuksen voimakas raittiuden korostus on jättänyt jälkensä herätysliikkeen myöhempään kehitykseen. Laestadiuksen jälkeen herätyksen johtoon nousi katekeetta Juhani Raattamaa (1811 - 1899) Kaaresuvannon Saivomuotkasta. Hänen puoleensa käännyttiin niissä erimielisyyksissä, jotka alkoivat koetella lestadiolaisuutta 1800-luvun lopulla. Raattamaa onnistui arvovallaan pitämään liikkeen yhtenäisenä aina kuolemaansa saakka. Raattamaan suhteessa valtiokirkkoon tapahtui vuosikymmenien kuluessa selvää myönteistä kehitystä. Tämä Raattamaan kirkkoasenteessa tapahtunut muutos oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että lestadiolaisuus pysyi kirkossa. Esimerkiksi  tapaaminen lestadiolaisuuden voimakkaana arvostelijana tunnetun piispa Johanssonin kanssa vuonna 1896 sujui ystävällisessä ilmapiirissä.9

--------------------
1. Lapin Marian henkilöllisyyttä ovat pyrkineet selvittämään useat tutkijat. Hän oli todennäköisesti Föllingestä kotoisin ollut paimentyttö Milla Clemensdotter, joka kuului pastori Pehr Brandellin johtamaan uuslukijaisuuteen (esim. Gunnar Wikmark; Vem var Laestadius` "Maria"? Ett identifieringsförsök. - FBV 1954. Skellefteå.; Lars Levi Laestadius och lappflickan Maria, Stockholm 1961).
2. Raittila 1962, 22.; 1976, 17.
3. Raittila 1976, 18-26.; Juntunen 1982, 15.
4. Raittila 1976, 31. Sekä Suomen että ennen kaikkea Ruotsin puolella alkuherätyksen ydinaluesijaitsi äärimmäisessä periferiassa. Ruotsissa perifeeristä asemaa vahvisti vielä se, että väestö puhui vain joko saamea tai suomea äidinkielenään.
5. Levottomuudet johtivat paikkakunnan nimismiehen, papin ja paikallisen kauppiaan pahoinpitelyyn. Heistä nimismies ja kauppias menehtyivät.
6. Castrén 1934, 140-148.
7. Lohi 1989, 237.; Virkkala 1945, 17.
8. Talonen 1988a, 53.
9. Talonen 1978, 257-264.; 1988a, 54-55.;1993, 13-14. 

2. LESTADIOLAISUUDEN LEVIÄMISEN ALKUVAIHEET 1876-1897

2.1. Saapuminen Etelä- ja Keski-Suomeen

Lestadiolaisuus levisi hyvin nopeasti ympäri koko Pohjois-Kalotin. 1860-luvun lopulle tultaessa liike oli saavuttanut lännessä Ofotenin alueen Norjassa ja idässä Petsamon Kervannon kylän. Etelässä yhtenäinen kannatusalue ulottui Kalajoelle ja liikkeellä oli jo ainakin yksittäisiä kannattajia useissa Etelä-Suomen kaupungeissa.1 Helsingissä tiedetään lestadiolaisuutta olleen vuodesta 1867, Porissa vuodesta 1868, Kuopiossa vuodesta 1870 ja Pietarissa vuodesta 1872 alkaen.2 Herätysliike saapui useimpiin Itä-Suomen kaupunkeihin 1870-luvun kuluessa. Esimerkiksi Lappeenrannan seudulla herätysliikkeen toiminta alkoi 1870-luvun alussa, samoin Viipurissa.3 Herätysliikkeen nopean leviämisen mahdollistivat konventikkeliplakaatin poisto vuonna 1869, elinkeinovapauden säätäminen 1879 ja muuttoliikettä koskevien asetusten kumoaminen vuonna 1883. Tärkeä merkitys oli myös nälkä- ja katovuosilla 1867 - 1868, jolloin suuret ihmisjoukot olivat liikkeessä etsien työtä ja ravintoa.4 Tällöin siirtyi suuret määrät lestadiolaisuuden kanssa kosketuksiin joutunutta pohjalaista väestöä Etelä- ja Kaakkois-Suomeen. He toivat usein lestadiolaisuuden mukanaan uusille asuinsijoilleen.5

---------------------------

1. Havas 1927, 85-90.; Raittila 1976, 155.
2. Väyrynen, Leo 1988, 11.; Väyrynen, Oma 1960, 53.; PMS 40/3.10.1991.; Kaisto 1985, 6-8.
3. Kinnunen 1993, 9-10.; Kinnunen 1996, 119.
4. Juva 1966, 258-259, 472-473.; Lento 1951, 42-43.
5. Perimätiedon mukaan esimerkiksi Koiviston ja Kuolemajärven seurakuntiin lestadiolaisuus saapui nälkävuosien aikana pohjalaisten kalastajien mukana (Kinnunen 1996, 70-71).

2.2. Alkuvaiheet Pohjois-Karjalassa

Herätysliikkeen ensimmäinen kosketus Pohjois-Karjalaan lienee tullut maakunnan pohjoisimpaan seurakuntaan Nurmekseen. Vuonna 1891 totesi seurakunnan vt. kirkkoherra, että muutamat seurakunnan jäsenet olivat vuoden 1870 paikkeilla "yhtyneet lestadiolaisliikkeeseen". Hänen tietonsa pitävät ilmeisesti paikkansa, koska eräät keskeiset lestadiolaissaarnaajat kävivät varsin varhaisessa vaiheessa Nurmeksessa, Niilo Rapp1 syksyllä 1871 ja Juho Takkinen2 kesällä 1874 ja syyskuussa 1875. Keskeisinä lestadiolaisuuden levittäjinä toimivat maakauppiasveljekset Olli ja Tuomas Kuittinen3. Paikallisen perimätiedon mukaan lestadiolaisuutta on tullut pitäjään myös pohjalaisten kirvesmiesten mukana Kuokkastenkosken tehdasta rakennettaessa vuonna 1876. Tuomas Kuittisen tytär on kertonut, että lestadiolaisilla on ollut vanhassa kirkonkylässä (Porokylässä) kokoushuone, joka tuhoutui kylän palossa 1891. Uusi seurahuone hankittiin 1894.4 Nurmeksen kappeliseurakunnassa Rautavaaralla kirkkoneuvosto kiinnitti huomiota lestadiolaisten toimintaan elokuussa 1882. Myöhemmän ilmoituksen mukaan liike oli levinnyt noihin aikoihin kulovalkean tavoin, mutta sitten nopeasti taantunut. Sotkamolainen Samppa Mähönen5 oli kylvänyt sanan siemenet. Parin muistokirjoituksen mukaan liikkeen alku ajoittuisi muutama vuosi aikaisemmaksi eli vuoteen 1878 6. Nykyisen Valtimon seurakunnan alueelle lestadiolaisuus levisi Nurmeksen Porokylästä muuttaneiden lestadiolaisperheiden välityksellä.7

Lestadiolaisuuden kerrotaan tulleen Pielisjärven seurakuntaan 1880-luvun puolivälissä apulaispappi Jakob Adolf Weijolan mukana.8 Perimätiedon mukaan ensimmäiset kosketukset lestadiolaisuuteen olivat pitäjässä syntyneet kuitenkin jo edellisenä vuonna. Pielisen Kinahmon saaressa asunut Mikko Hiltunen9 oli saanut "elävän uskon" vuonna 1884 Joensuussa. Piispantarkastuspöytäkirjoissa 1887 ja 1891 seurakunnan kirkkoherra mainitsee lestadiolaisuutta löytyvän erityisesti Kolin kylästä, jossa asui saarnaajana toiminut räätäli Matti Ryynänen.10 Juuan seurakunnan Ahmovaaran kylään lestadiolaisuus levisi Pielisjärven Kolin kylästä edellämainitun Matti Ryynäsen toiminnan seurauksena vuonna 1887.11 Kontiolahden seurakuntaan lestadiolaisuus levisi ilmeisesti Joensuusta 1880-luvulla. Seurakunnassa oli lestadiolaisuutta Mönnin12, Selkien , Lehmon13 ja Romppalan kylissä.14 Naapuriseurakuntaan Enoon lestadiolaisuus tuli Kontiolahdelta. Enon Nesterinsaaresta kotoisin ollut talollisenpoika Juho Ihalainen15 teki "parannuksen" käydessään Kontiolahdella 1886. Tämän jälkeen hän kutsui Enoon lestadiolaisia saarnaajia ja alkoi itsekin pitää seuroja kotiseurakunnassaan levittäen samalla Aatu Laitisen toimittamaa "Sanomia Siionista" -lehteä ja muutakin Laitisen toimittamaa kirjallisuutta. Lestadiolaisuus levisi Enossa hyvin suurella voimalla ja 1890-luvun alussa kannattajia laskettiin olleen jo noin 200 henkeä. Juho Ihalaisen ohella toimivat paikallisina saarnaajina hänen veljensä talollinen Heikki Ihalainen sekä Antti Pölönen.16 Värtsilään ja Tohmajärvelle herätysliike saapui Pietarista. Kun Värtsilän tehdas seisoi 1880-luvun alussa noin vuoden ajan, joutuivat tehtaan työmiehet lähtemään ansiotyöhön muualle. Monet heistä matkustivat Pietariin, jossa oli työtä tarjolla. Pietarissa he tapasivat myös lestadiolaisia. Työmiesten palatessa takaisin Värtsilään noin vuonna 1883, oli heidän joukossaan kolme "parannuksen" tehnyttä miestä, Matti Auvinen17, Pekka Koikkalainen18 ja Vepsäläinen-niminen mies. Heistä Matti Auvinen toimi saarnaajana.19 Värtsilästä herätys levisi Tohmajärvelle, jossa lestadiolaisuutta oli Onkamon kylässä vuodesta 1884 alkaen. Tohmajärven Tikkalassa asui vuodesta 1887 alkaen suutari Kaarle Wellingk20, joka teki saarnamatkoja 1890-luvulta alkaen lähiseudulle ja Joensuuhun.21

Vaikka lestadiolaisuuden ensimmäiset herätykset Pohjois-Karjalan alueella tapahtuivat ilmeisesti Nurmeksen seudulla, muodostuivat Liperin ja Joensuun lestadiolaisyhteisöt heti herätyksen tulosta alkaen koko maakunnan lestadiolaisuuden kannalta paljon merkittävimmiksi. Joensuuhun lestadiolaisuus haettiin sukulaisvierailun yhteydessä. Joensuulainen kellosepän vaimo Emilia Björklund teki "parannuksen" käydessään sukulaistensa luona Oulussa vuonna 1875. Hän kutsui saarnaajia pitämään seuroja myös Joensuuhun. Helmikuussa 1876 Emilia Björklundin veli kelloseppä Herman Fredrik Ahlstrand ja oululainen saarnaaja Gustaf Skinnari pitivät kahden viikon ajan miltei päivittäin kotiseuroja. Parannuksentekijöitä kerrotaan olleen varsinkin käsityöläisten ja työväen keskuudessa.22 Oululaisten saarnaajien lähdettyä seurojenpitoa jatkettiin Björklundien kodissa noin seitsemän vuoden ajan, kunnes lestadiolaiskristityt vuokrasivat oman kokous- huoneiston. Paikallisina saarnaajina toimivat nuohoojamestari Heikki Hiltunen (1870-luvun lopulta alkaen)23, edellä mainittu Mikko Hermanni Karjalainen vuodesta 1883 alkaen, lyhyen aikaa Liperistä muuttanut nahkuri Antti Hyttinen vuonna 1881 ja lihakauppias Kusti Asikainen vuodesta 1887 alkaen.24 Oman toimitalon vuokraaminen merkitsi toiminnan vakiintumista. Rauhanyhdistys Joensuuhun perustettiin vuonna 1894. Samana vuonna yhdistykselle hankittiin oma toimitalo ostamalla lestadiolaiselta leipuri Anders Johan Tapaniselta Nikolainkadulta (Kirkkokatu 4) rakennettu kartanomaa. Myös ympäröivien maaseutupitäjien lestadiolaiset osallistuivat rukoushuoneen rakentamiseen vedättämällä lahjoittamiaan rakennuspuita talkootyönä rukoushuonetyömaalle. Joensuun lestadiolaisyhteisö teki ahkerasti seuramatkoja maakunnan muiden lestadiolaisyhteisöjen luo. Kanssakäyminen oli vilkasta Liperiin, Kontiolahden Mönnin ja Selkien kyliin, Tohmajärven Onkamoon sekä Pyhäselän Muloon. Joensuusta muodostui myös keskeinen lestadiolaissaarnaajien etappipaikka heidän matkatessaan pohjoisesta Nurmeksen kautta Viipuriin tai Pietariin tai Liperin ja Leppävirran kautta Kuopioon.25

Liperiin lestadiolaisuus saapui hieman aikaisemmin kuin Joensuuhun. Jo aikaisemmin mainittua nahkuri Antti Hyttistä26 on perimätieto yksimielisesti pitänyt lestadiolaisuuden tuojana. Hän ei kuitenkaan vielä vuonna 1875 ollut aloittanut saarnatoimintaansa. Kuitenkin kyseisenä vuonna oli tuomiosunnuntaina 25.11.1875 luettu saarnastuolista seuraava julistus:

Lestadiolaisuuden tutkija Pekka Raittila lähtee siitä käsityksestä, että "uususkolaisten" (lestadiolaisten) kokoustoiminta oli alkanut Liperissä viimeistään vuonna 1875, ja tähän viittaa edellä mainittu julistus. Raittilan mukaan ensimmäisiä lestadiolaisuuden levittäjiä pitäjässä olivat räätälityöntekijä Antti Räsänen ja hänen vaimonsa. Antti Räsänen oli todennäköisesti se "Räsänen",  jonka eräs ulkopuolinen kirkkoneuvoston kokouksessa 15.9.1877 kertoi johtaneen Lamminniemessä "uususkolaisten" kokousta. Pöytäkirjan kertomatavasta päätellen oli Räsänen tuttu saarnamiehen ominaisuudessa sekä kertojalle että kirkkoneuvostolle.28 Vaikka Antti Räsänen lienee ensimmäinen Liperissä "uutta oppia" saarnannut saarnamies, on täysin selvää, että vasta Antti Hyttisen "parannuksenteko" markkinamatkalla Kuopiossa 1876 käynnisti herätysliikkeen leviämisen pitäjässä. Antti Hyttinen oli käynyt nahkurinopissa ja hän perusti vuonna 1876 kotitaloonsa pienen nahkurinliikkeen, jonka tuotteita hän kävi kauppaamassa Joensuussa ja Kuopiossa. Vuonna 1876 hän oli muutamien muiden miesten kanssa Kuopion markkinoilla myymässä verstaansa tuotteita. Perimätiedon mukaan vietettiin ensimmäinen markkinapäivän ilta juoden ja korttia pelaten. Kun miehet toisen markkinapäivän iltana palasivat majapaikkaansa, huomasivat he pihan toiselle puolelle kokoontuvan melkoisesti väkeä. Tiedusteltuaan asiaa, he saivat kuulla "hihhulien" kokoontuvan sinne seurojen pitoon. Uteliaisuudesta myös Antti Hyttinen meni sinne muutaman toverinsa kanssa. Saarna sattui Antti Hyttisen sydämeen ja hän ei poistunut seuroista toveriensa tavoin puheen loputtua, vaan jäi keskustelemaan puhujien kanssa. Itsensä syntiseksi tuntenut mies tahtoi uskoa syntinsä anteeksi. Kun Hyttinen palasi seurapaikasta, olivat hänen puheensa muuttuneet. Hän kehoitti tovereitansa tekemään parannuksen ja paluumatkallaan markkinoilta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita niin usein, ettei matkanteosta tahtonut tulla mitään. Jokaiselle oli valmiina kysymys: "Millä tiellä vaellat?"29

Antti Hyttisen kerrotaan käyneen ahkerasti kirkossa ja puhuneen kirkonmäelle kokoontuneelle rahvaalle ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen. Ensimmäiset parannuksentekijät olivat Antti Hyttisen naapurista Leena Stiina Hirvonen, Antti Korhonen ja Antti Vänskä. Käsämän lisäksi seuroja pidettiin ahkerasti Taipaleen ja Putaan (Komperon) kylissä. Komperon kylään valmistui ilmeisesti 1880-luvulla pieni ja vaatimaton rukoushuone, jossa kesäisin pidettiin seuroja. Vuosisadan lopulla herätysliike oli levinnyt jo lähes kaikkiin pitäjän kyliin. Seuroja pidettiin Kirkonkylässä Juho Kähkösen talossa ja Lamminniemellä Jaakko Kankaan mökissä. Ruunakankaan kylässä toimi paikallisena saarnaajana Antti Hirvonen (1869 - 1919) ja kylän lestadiolaisten määrä kohosi lähes sataan. Samaan aikaan vaikutti Ristin kylässä paikallisena saarnaajana Antti Piironen (1870 - 1919). Lestadiolaisuutta oli lisäksi Kaatamon, Huistinvaaran, Leppälahden, Honkavaaran, Leppilammen ja Ahonkylän kylissä.30

-------------------

1. Raittila 1967, n:o 410.
2. Raittila 1967, n:o 499.
3. Olli Kuittinen (1841-1892) solmi 1872 avioliiton oululaisen lestadiolaisperheen tyttären kanssa 1872 ja muutti samana vuonna Pudasjärvelle. Tuomas Kuittisesta (1845-1914) kerrotaan, että hän pyrki hankkimaan taloonsa ja pienteollisuuslaitoksiinsa lestadiolaista palveluskuntaa (OMA.Laestadiana 10.).
4. Mäntylä 1953, 25-27.; OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta.
5. Raittila 1967, n:o 300.
6. Mäntylä 1953, 27.; OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta.; SLL 1919, 205.; HÄ 1926, 185.
7. Mäntylä 1953, 27.
8. OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta.; Jakob Adolf Weijola (7.2.1858 - 15.3.1886) tuli Lieksaan Iistä 8.5.1885 armonvuoden saarnaajaksi. Hän kuoli kuumetautiin (Raittila 1967, n:o 645.; Mäntylä 1953, 29.; SLK. Eero Kärki 9.10.1990).
9. Mikko Hiltunen (6.1.1864 - 6.2.1952) oli heränneellä sieluntilalla ollessaan käynyt monta kertaa kysymässä neuvoa seurakunnan papilta. Papin viimeinen neuvo oli mennä Joensuuhun hihhuleiden luo, he kuulemma antavat syntejä anteeksi. Mikko teki työtä käskettyä (SLK. Eero Kärki 9.10.1990).
10. OMA. OTA. Pielisjärven ptptk. 26-28.2.1887 ja ptptk. 20-24.8.1891.; Mäntylä 1953, 29.; Raittila 1967, n:o 441.; SLK. Eero Kärki 9.10.1990.
11. Mäntylä 1953, 30.
12. Kontiolahden Mönnistä olivat kotoisin Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudessa keskeisesti vaikuttaneet veljekset Heikki Haapalainen (28.11.1857 - 1.11.1932), Matti Haapalainen (5.3.1863 - 21.11.1942), Iisakki Haapalainen (2.2.1869 - 2.12.1942) ja Paavo Haapalainen (29.7.1871 - 19.9.1952). Veljekset kääntyivät lestadiolaisuuteen 1880-luvulla. (HÄ 1945, 29.;OMA. Laestadiana 10. Eb:1.; Raittila 1967, n:o 65.; Liperi KA. Rk. 1921-1930, s. 1808.; Outokumpu KA. Rk. 1951-1960, s. 1318.
13. Lehmossa asui lyhyen aikaa vuosina 1882-1883 Pohjois-Karjalan luultavasti tunnetuin 1800-luvun saarnaaja Mikko Hermanni Karjalainen (Raittila 1967, n:o 170).
14. Mäntylä 1953, 30.; Romppalaan lestadiolaisuus levisi 1880-luvun puolivälissä. Herätysliike levisi kylälle Joensuusta käsin. Ensimmäisinä vaikutteiden tuojina olivat Paavo Kainulainen, Mikko Hermanni Karjalainen, Kusti Asikainen ja Heikki Hiltunen. Paikallisena saarnaajana toimi Hemmi (Hemming) Karjalainen (2.1.1842 - 5.1.1912). (Seppo Leivon yhteenveto ja kommentit Erda Merranmaan (o.s. Kinnunen) haastatteluista 28.10.1987, marraskuussa 1987, 7.9.1988 ja 29.9.1988).
15. Raittila 1967, n:o 121.
16. Mäntylä 1953, 31.; Raittila 1967, n:ot 120 ja 393.
17. Matti Auvinen oli syntynyt 24.5.1847 Tohmajärvellä Värtsilässä, muuttanut 23.3.1881 Pietariin, josta hän palasi 15.6.1884 Värtsilään. Matti Auvinen toimi saarnaajana noin vuodesta 1884 aina kuolemaansa 23.5.1911 saakka. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa hän liittyi aluksi narvalaisuuteen, mutta palasi takaisin vanhoillisuuteen vaimonsa kuoleman (1906) jälkeen. (OMA. Laestadiana 10. Ec:1. Juho Nenosen haast. 5.8.1945; Raittila 1967, n:o 18.).
18. Pekka (Petter) Koikkalainen syntyi 17.8.1846 Värtsilässä, josta muutti 8-9.4.1881 Pietariin. Sieltä hän palasi takaisin Värtsilään 15.6.1884, jossa kuoli 7.1.1914. On mahdollista, että myös Pekka Koikkalainen toimi puhujana (OMA. Laestadiana 10. Eb:2.; Ec:1. Juho Nenosen haast. 5.8.1945).
19. Mäntylä 1953, 27-28.
20. Kaarle Wellingk oli syntynyt 28.1.1840 Mynämäellä. Hän muutti Pietarista 5.5.1887 Tohmajärven Tikkalaan, jossa kuoli 1.2.1909. ( AS 1909, 234.; Raittila 1967, n:o 538).
21. Mäntylä 1953, 28.
22. Könönen 1904, 384.; Mäntylä 1953, 20-23.; Naumanen 1994, 9.
23. Heikki Hiltunen syntyi 13.4.1849 Liperin Polvijärven Ala-Sotkuman kylässä itsellisen Johan Hildusen ja hänen kreikkalaiskatolisen vaimonsa Balaga Tirkoinin toiseksi nuorimpana poikana. Asuttuaan välillä Pietarissa hän muutti Turun kautta 23.8.1875 Joensuuhun, jossä hän kuoli 11.12.1908. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa Heikki Hiltunen liittyi vanhoillisuuteen. (Raittila 1967, n:o 100).
24. Mäntylä 1953, 20-23.; Raittila 1967, n:ot 18, 113 ja 170.; Kusti Asikainen oli syntynyt Liperin Siikakoskella 30.8.1854. Asuttuaan lyhyitä aikoja Kaavilla ja Nurmeksessa ja uudelleen Liperissä hän muutti Joensuuhun vuonna 1887. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa Kusti Asikainen valitsi joidenkin vuosien epäröinnin jälkeen esikoisuuden. Hän kuoli 18.9.1926.
25. Mäntylä 1953, 24.; Naumanen 1994, 11.
26. Antti Hyttinen syntyi 6.2.1845 Liperin Käsämässä ja kuoli 25.11.1881 Joensuussa. Joensuun kirkonkirjojen mukaan hän muutti Joensuuhun vasta 7.12.1881 eli kuolemansa jälkeen. Todellisuudessa muutto lienee tapahtunut jo kevättalvella 1881, sillä hänet vihittiin Joensuussa 4.4.1881 joensuulaisen Kustaava Lattusen kanssa. (OMA. Laestadiana 10. Eb:1.; Raittila 1967, n:o 113).
27. Salokas 1940, 418.
28. OMA. Laestadiana 10. Pekka Raittilan käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta. Räätäli Antti Räsänen oli syntynyt 24.9.1848 torpparinpoikana Heinäveden Karviolla, muutti välillä 18.6.1870-3.4.1871 Liperin Korpivaaraan, jossa avioitui Liperin Lamminniemessä syntyneen Valpuri Asikaisen kanssa 6.8.1871. Perhe muutti maaliskuussa 1875 Helsinkiin. Antti Räsänen teki "parannuksen" Kuopiossa 1872 ja aloitti saarnatoimintansa kohta tämän jälkeen. Antti Räsäsellä ja hänen perheellään oli keskeinen merkitys lestadiolaisuuden juurtumiselle usealle paikkakunnalle (Viipuri, Lappeen Haapajärvi, Mikkeli, Kotka, Hamina, Helsinki) Etelä- ja Kaakkois-Suomessa. Vuosisadan vaihteessa Antti Räsänen liittyi uusheräykseen (Raittila 1967, n:o 444).
29. Salokas 1940, 419-420.; Mäntylä 1953, 12-13.
30. Mäntylä 1953, 14-19.

2.3. Tulo nykyisen Outokummun alueelle

Outokumpuun nykyisin kuuluvat Harmaasalon, Kokonvaaran ja Sukkulansalon kylät olivat vuoden 1936 loppuun saakka Liperin seurakuntaa. On todennäköistä, että jo heti herätysten alettua Liperin pitäjässä vuonna 1876, syntyivät näissä kylissä ensimmäiset kosketukset herätysliikkeeseen. Varsinkin Harmaasalon kylään on matka sekä Käsämästä että Taipaleen kylästä suoraan vesi- ja jääteitse vain joitakin kilometrejä. Kylien luterilainen väestö joutui tekemisiin lestadiolaisuuden kanssa myös kirkkomatkoillaan, kun Antti Hyttinen piti Liperin kirkonmäellä parannukseen kehoittavia saarnoja sekä ennen että jälkeen jumalanpalveluksen.31

Perimätiedon mukaan ensimmäiset seurat Harmaasalolla pidettiin 1880-luvulla Mustanlahden saaressa sijainneessa Olkiluodon torpassa. Lestadiolaisuuden tuojana kerrotaan olleen edellä mainittu nahkuri Antti Hyttinen, jolla oli nurmipalsta Harmaasalon kylällä. Hän puhutteli heinänteko-matkoillaan vastaan tulleita kyläläisiä niin ahkerasti, että kerrotaan hänen hevosensakin oppineen pysähtymään itsestään vastaantulijan kohdalla.32 Kauko Mäntylä ajoittaa tutkimuksessaan lestadiolaisuuden tulon Harmaasalolle ja Sukkulansalolle jonkin verran myöhäisempään ajankohtaan, nimittäin saarnaaja Antti Korhosen muuttoon Sukkulansalolle vuonna 1889. Mäntylän käsityksen mukaan liike levisi tällöin Korhosen kotikylälle ja sieltä käsin Harmaasalolle. Koska Harmaasalolaisen Iivana Mutasen saarnatoiminta on alkanut viimeistään 1880-luvulla, täytyy Mäntylän ajoituksen olla liian myöhäinen. Talollinen Iivana Mutanen lienee tehnyt "parannuksen" pudasjärveläisen Paavali Ervastin pitäessä seuroja Harmaasalolla. Lestadiolaisuus sai erittäin vahvan otteen kylän väestöstä, niin että sen asukkaista yli puolet oli lestadiolaisia. Harmaasalon asukkaista huomattava osa oli ortodokseja, mutta tämä ei muodostunut esteeksi herätysliikkeen etenemiselle, sillä kylän saarnamiehenä toiminut Iivana Mutanenkin kuului ortodoksiseen kirkkoon. Luterilaisilla saarnamiehillä ei ollut lupa pitää hartaustilaisuuksia ortodoksisissa taloissa, ja tätä kieltoa ortodoksinen papisto pyrki tarkoin valvomaan. Myös ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien toimintaa yritettiin estää, sillä Iivana Mutanen asetettiin Taipaleen seurakunnan kirkkoherran Venzezlav Diakonowin toimesta "pannaan", ja häneltä kiellettiin kirkossakäynti ja ehtoollinen. Diakonow yritti hajoittaa myös kreikkalais-katoliseen kirkkoon kuuluvien saarnaajien kreikkalaiskatolisissa taloissa pitämiä seuratilaisuuksia, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä.33

Huomattava osa Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven lestadiolaisista kuului ortodoksiseen kirkkoon. Ruotsin luterilaisen valtiokirkon papin toiminnasta alkanut herätys sai voimakasta vastakaikua Pohjois-Karjalan ortodoksisen vähemmistön keskuudessa. Taipaleen, Harmaasalon ja Polvijärven kappeliseurakuntaan kuuluneen Sotkuman kylän väestöstä suuri osa oli ortodokseja ja kaikissa näissä kylissä sai herätysliike vahvan jalansijan.34 Heikki Jussila toteaa, että "siellä oli suuri osa seuraväestä ja uskoon kääntyneistä kreikkalaiskatolisia".35

Silloisen Kuusjärven36 seurakunnan alueella lestadiolaisuus levisi todennäköisesti jo 1880-luvulla. Pitäjän ensimmäisenä lestadiolaisena varmentamaton perimätieto pitää Outokummun Mustakankaan Lappalan isäntää Mikko Lappalaista37. Hänen kerrotaan kääntyneen lestadiolaisuuteen suolanhakumatkallaan Oulussa.38 Piispa Gustaf Johansson puuttui lestadiolaisuuteen pitämässään piispantarkastuksessa 26.-29.9.1891. Hän hyökkäsi voimakkaasti herätysliikettä vastaan todeten:39

Piispaa näyttävät vaivanneen synninpäästön käyttö, varsinkin herätyksen alkuvaiheelle ominainen pelastusvarmuus ja siitä seurannut hengellinen "ylpeys" ja seurakuntaoppi. Piispa Johansson hyökkäsi uudestaan lestadiolaisuutta vastaan seuraavassa piispantarkastuksessa syyskuussa 1897.40 Lehdistössä olleiden kirjoitusten perusteella vaikuttavat sekä 1880- että 1890-luku olleen varsinaista herätysten aikaa sekä Kuusjärvellä että tuossa vaiheessa Liperiin kuuluneessa Harmaasalon kylässä.41 Kuusjärven seurakunnan alueella asui viime vuosisadan lopulla varmuudella vain yksi saarnaaja, ortodoksiseen kirkkoon kuulunut mäkitupalainen Iivana Karpoff, jonka saarnatoiminta lienee alkanut 1890-luvulla. Iivana Karpoff ja kauppias Vasili Lasaroff olivat tiettävästi Vuonoksen kylän ensimmäiset lestadiolaiset.42 On olemassa viitteitä siitä, että seurakunnan alueella olisi työskennellyt myös muita kuin edellä mainittuja saarnaajia. Rauhanyhdistyksen toimintakertomuksessa vuosilta 1948 - 1949 mainitaan "taivaan rauhaan edesmenneinä veljinä" Ivo (Ivan) Pakkanen, Pekka Räsänen ja Pekka Hirvonen tunnettujen saarnaajien Ivo (Iivana) Karpoffin ja Kusti Parviaisen ohella. Heistä kerrotaan, että Jumala on pitänyt heitä tulennäyttäjinä valtakunnassaan ja suruttoman maailman suolana. He ovat pitäneet kynttilää kynttilänjalassa.43 Oheinen päätelmä saa jossakin määrin vahvistusta Pekka (Petter) Hirvosen osalta hänen muistokirjoituksestaan: "Ahkera hän oli puhumaan tiestä ja matkasta kristittyjen keskuudessa ja saarnasi katumuksen ja parannuksen tarpeellisuudesta uskottomille pitäen leiviskänsä vaihetuspöydällä." Lisäksi Pekka Hirvonen itse toteaa Outokummusta 1.2.1929 lähettämässään kirjeessä olleensa "hidas Herran työssä".44

Kuusjärven seurakunnassa herätysliike sai kannatusta lähinnä pitäjän itäosissa, Vuonoksen ja Sysmän kylissä. Näistä kylistä olivat vilkkaat yhteydet Liperiin, ja niissä asui vahva ortodoksinen väestönosa. Sen sijaan pitäjän länsiosiin liike ei onnistunut vielä tunkeutumaan. Tosin on mahdollista, että seurakunnan aivan läntisimmissä osassa Ohtaansalmella saattoi olla jonkin verran lestadiolaisuutta, koska pitäjän rajalla Tuusniemen puolella asui saarnaaja Juho Petter Kettunen. Kettunen muutti vuonna 1901 Ohtaansalmen yli Kuusjärven puolelle.45 Lestadiolaisten määrästä on ensimmäisiä arvioita vasta vuoden 1904 seurakuntakertomuksessa46, joka laadittiin piispantarkastusta varten. Tällöin todettiin:

Kuusjärven lestadiolaisuus joutui 1890-luvulla kirkollisten viranomaisten tarkkailun alle. Syynä oli luterilaiseen kirkkoon kuuluneiden saarnaajien pitämät seuratilaisuudet ortodoksisissa kodeissa. Talvella 1896 ilmoitettiin Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulille, että Kuusjärvellä lestadiolaiset olivat esiintyneet häiritsevästi. Kuusjärven väliaikainen saarnaaja K.F. Järnefelt sai tuomiokapitulilta kirjeen, jossa vaadittiin selvitystä seuraavaan asiaan:47

Asia oli esillä kirkkoraadin 6.4.1896 pitämässä kokouksessa. Siinä annettiin kirkkoraadin jäsenelle Matti Gröhnille tehtäväksi hankkia viikon kuluessa tiedot tuomiokapitulin vaatimiin kysymyksiin ja toimittamaan ne seurakunnan väliaikaiselle papille Järnefeltille.48 Järnefelt kertoi 22.3. ja 13.4. lähettämissään kirjeissä, että kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kuulunut kauppias Vasilei Lasarow49 oli maaliskuun toiseksi viikoksi kutsunut lestadiolaisten seurat Vuonoksen kylässä olevaan Poikapää-nimiseen taloon. Seuroja olivat johtaneet talolliset Iivana Karpoff Kuusjärveltä ja Iivana Mutanen Liperistä, molemmat kreikkalaiskatolisia. Muina puhujina olivat olleet Hartikainen50 Kuopiosta, Jussilainen Leppävirroilta51 ja Sandberg Kemistä, kaikki luterilaisia.52 Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Diakonow oli pyytänyt poliisi A. Ervastia hajoittamaan kokouksen, jos luterilainen tulisi puhumaan kreikkalaiskatoliseen taloon. Ervast ei yksin saanut seuratilaisuutta hajalle, mutta hän haki avukseen Liperin kruununvoudin K.Y.Collanin, ja yhdessä he pakkokeinoja käyttämättä saivat seuraväen poistumaan talosta. Seuraväki siirtyi luterilaisen Kasper Oksmanin53 taloon, jossa mainitut luterilaiset saarnaajat jatkoivat seuroja viranomaisten estämättä. Järnefelt ilmoitti, että hänen tietojensa mukaan kokoukset olivat olleet rauhallisia, eikä järjestyshäiriöitä ollut sattunut. Hän kertoi lisäksi, ettei Kuusjärven luterilaisissa ollut sellaisia henkilöitä, jotka olisivat pitäneet puheita lestadiolaisseuroissa. Puhujina toimivat kreikkalaiskatoliset Iivana Mutanen ja Iivana Karpoff. Luterilainen Antti Korhonen Liperin Sukkulansalolta oli käynyt toisinaan myös Kuusjärven puolella seurojen pidossa. Tuomiokapituli ei ryhtynyt asiassa enää jatkotoimenpiteisiin. Perusteena oli se, että seuroja olivat pitäneet lähinnä kreikkaliskatoliset saarnaajat kreikkalaiskatolisissa taloissa.54

Lestadiolaisuus herätti usein kiinnostusta, mutta myös vastustusta paikallisen väestön keskuudessa. Seuroja häirittiin usein ja sekä seuravieraille että puhujille tehtiin ilkivaltaa. Nuorukaiset saattoivat heitellä seuroissa puhujan kasvoille harakan ja rotan raatoja, lantakokkareita ja liata juomavedet. Lestadiolaisuuteen liittyi lukematon määrä perättömiä tarinoita ja ennakkoluuloja. Kun lestadiolaiset menivät seuroihin, sanottiin heidän menevän "aasintammalla ajamaan", "ahtaasta portista kulkemaan" tai "vällyjen alle makaamaan". Jotkut uskoivat lestadiolaisuuden olevan eräänlainen tarttuva tauti. Kun eräs mies oli kyydinnyt saarnaaja Antti Hyttistä seuramatkalle Liperin Ahonkylään, hän oli ihmetellyt jälkeenpäin sitä, ettei lestadiolaisuus ollut tarttunut häneen, vaikka hän oli kyydinnyt lestadiolaissaarnaajaa pitkän matkan. Lestadiolaisuudesta sepitettiin monenlaisia pilkkalauluja. Ne syntyivät joko kotipaikkakunnalla tai olivat kulkeutuneet muualta Suomesta. Tunnetuin on saarnaaja Iivana Mutasen veljen Olli Mutasen55 kirjoittamapilkkalaulu, joka alkoi: "Hihhulihulluutta, Pohjanmaalta tullutta..."56

Kuusjärven naapuriseurakunnissa lestadiolaisuutta levisi jonkin verran Tuusniemelle57, Kaaville58 ja ennen kaikkea Heinävedelle, jossa se sai kannatusta Vihtarin, Palokin ja Kerman kylissä.59 Polvijärvelle herätysliike levisi lähinnä vuoden 1889 jälkeen, kun Antti Korhonen teki Sukkulansalolta käsin saarnamatkoja seurakunnan alueelle. Lestadiolaisuutta oli ainakin Horsmanahon ja Mutkanvaaran kylissä, jotka rajoittuivat Liperin pitäjään. Polvijärvellä oli lestadiolaisuutta myös Sotkuman, Rukkanivan, Saariniemen ja Tervalammin kylissä. Antti Korhonen voitti Polvijärven seurakunnan papiston luottamuksen puhuttelemalla heitä rakkaudella ja taidolla, niin että hän sai pitää seuroja pappilan tuvassa.60

-----------------------

31. Mäntylä 1953, 14.; Heikki Jussila kertoo kuinka Hyttinen oli velvoitettu pyytämään anteeksi saarnatoiminnallaan seurakunnassa aiheuttamaansa pahennusta. Suuri kansanpaljous oli kokoontunut kuulemaan hänen parannuksentekoaan. Hyttinen astui seurakunnan eteen ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle tämän tilaisuuden ja jatkoi: "Te tiedätte, että olen ollut suuri juoppo ja kaiken pahennuksen matkaansaattaja ja pelimanni ja että olen pahentanut sillä riettaalla elämälläni seurakuntaa. Rukoilen sen anteeksi." (Heikki Jussila. Kutsujan armo. Oulu. 1948. s. 54. Heikki Jussila mainitsee virheellisesti Hyttisen etunimeksi Tuomon).
32. PMS 26/25.6.1986 (Merja Lasaroff: Muistelmia Outokummun kristillisyydestä). Koska Antti Hyttinen kuoli jo 25.11.1881, ovat ensimmäiset seurat olleet Harmaasalolla viimeistään vuonna 1881.
33. Mäntylä 1953, 15, 72, 79-80. Mäntylä kertoo , että Mutanen vapautettiin "pannasta" noin kolmen vuoden kuluttua. Heikki Jussila kertoo myös kreikkalaiskatolisten lestadiolaisten joutumisesta "pannaan" Liperissä tarkoittaen mahdollisesti juuri Mutasen tapausta. Hänen mukaansa lestadiolaiset pääsivät nauttimaan uudelleen ehtoollista vasta yhdeksän vuoden kuluttua. (Jussila 1948, 50).
34. Mäntylä 1953, 15. Kuusjärven-Outokummun historiassa todetaan, että Harmaasalolla lestadiolaisia "oli runsaimmin" ortodoksien parissa (Huttunen & Sivonen 1974, 180).Viinijärveläinen Johannes Surakka muisteli 1950-luvulla ortodoksien suhdetta lestadiolaisuuteen seuraavasti: "Muistan lapsuuteni ajalta, että niitä (ortodokseja) oli suurin osa silloisista uskovaisista. Täällä on näkynyt selvästi, että ei ole ollut mitään eroa kreikkalaisen ja juutalaisen välillä, vaan kaikki ovat olleet vain Jumalan lapsia. Yhdessä he ovat seuratuvan penkissä itkeneet ja nauraneet". (PMS 49/1.12.1955. Rikkaan miehen koira – Kristillisyytemme vaiheita Viinijärvellä).
35. Jussila 1948, 49.
36. Kuusjärvesta tuli vuonna 1886 Liperin kappeliseurakunta ja itsenäisenä kirkkoherrakuntana se alkoi toimia vuodesta 1901. Kunnallinen toiminta käynnistyi Kuusjärvellä 1875. (Huttunen & Sivonen 1974, 66, 152).
37. Kyseessä oli ilmeisesti talollinen Mikko Lappalainen, joka syntyi 2.2.1821 Polvijärvellä ja kuoli 5.9.1895 Kuusjärvellä. Mikko Lappalainen avioitui 3.1.1825 Kuusjärvellä syntyneen Maria Järveläisen kanssa. Maria Lappalainen kuoli 22.4.1908 Kuusjärvellä. (Outokumpu KA. Rk. 1881-1890, s. 247. Sysmä n:o 64, Makumäki.; Rk. 1891-1900, Sysmä n: 64 ja 65.; Rk. 1901-1909, s. 77. Sysmä n: 36.)
38. Liitto 28.6.1986 (Mikael Pentikäinen: Lestadiolaisuutta on molemmissa kansankirkoissa).; Keski-Pohjanmaa 28.6.1986.; Pohjolan Sanomat 28.6.1986.; Kalajokilaakso 28.6.1986.
39. Outokumpu KA. II Cd. Ptptk. 26-29.9.1891 (Gustaf Johansson).
40. Outokumpu KA. II Cd. Ptptk. 13-16.9.1897 (Gustaf Johansson).
41. Muistokirjoitusten perusteella saivat 1880- ja 1890-luvuilla parannuksen armon seuraavat henkilöt: Talollinen Juhana Hyttinen (1859-1922), jonka kerrottiin olleen "uskonkilvoituksessa" neljättäkymmentä vuotta (SLL 8/1922, 127 ), Petter Hirvonen (1863-1929), joka oli kilvoitellut elämän kaidalla tiellä yli 40 vuotta (SLL 3/1930, 59-60) ja Iivana Parviainen (1842-1917). Hän oli "uskomassa" yli 20 vuotta (SLL 10/1917, 298-299).
42. PMS 46/21.11.1973 (Erkki Kinnunen & Eero Hosionaho: Muistelmia Outokummun kristillisyydestä).; Raittila 1967, n:o 174.
43. ORYA. Toimintakertomus v. 1948-49. Kertomuksen lienee laatinut joko silloinen puheenjohtaja Vilho Parviainen tai sihteeri Helmi Rosilainen.
44. SLL 3/1929, 53-54. (Outokummusta 1.2.1929 Petter Hirvonen).; SLL 3/1930, 59-60.
45. Outokumpu KA.; Tuusniemi KA.; MKK. Puhujakortisto.
46. Outokumpu KA. II Dd. Seurakuntakertomus piispantarkastusta varten 22.5.1904.
47. Outokumpu KA. II Ea:1. Tuomiokapitulin kirje 21.3.1896.
48. Outokumpu KA. II Cb:1. Kirkkoraadin kokous 6.4.1896.
49. Maakauppias Vasili Lasaroff oli syntynyt vuonna 1865, avioitunut 24.9.1889 luterilaisen Josefiina Arpiaisen kanssa, joka oli syntynyt 25.12.1862 Pieksämäellä. Perhe muutti 8.7.1892 Liperistä Kuusjärvelle. Asuinpaikka oli Mustajoki, Sysmä n:o 38. Täältä he muuttivat 10.5.1905 Kuopioon. Vasili Lasaroff kuului koko ajan ortodoksiseen kirkkoon. (Outokumpu KA. Rk.1891-1900, 71.; rk. 1901-1909, 79).
50. Kyse on luultavasti Matti Hartikaisesta, joka syntyi 26.1.1840 Tuusniemellä . Hän asui lyhyitä aikoja myös Nilsiässä ja Kaavilla, kunnes muutti 28.11.1878 Kuopioon. Kuopiossa asuessaan hän teki parannuksen 1880-luvun alussa ja aloitti saarnatoimintansa heti parannuksentekonsa jälkeen. Matti Hartikainen kiersi saarnamatkoilla Savossa ja Karjalassa. Hän sai laskea matkasauvansa 7.10.1921. (Raittila 1967, n:o 80.; Kaisto 1985, 9).
51. Jussilaisella tarkoitetaan kansakoulunopettaja Heikki Jussilaa, joka asui vuosina 1887-1908 Leppävirralla. Heikki Jussila viittaa mahdollisesti kyseiseen tapahtumaan kirjassaan "Kutsujan armo": "Kun siellä (Pohjois-Karjalassa) oli suuri osa seuraväestä ja uskoonkääntyneistä kreikkalaiskatolisia, niin siellä olivat ruununpalvelijatkin liikkeellä kansan paljouden joukossa. Mikään ei kuitenkaan voinut virran painoa seisauttaa." (Raittila 1967, n:o 146.; Jussila 1948, 49-50).
52. Kyseessä on Heikki Sandberg (viisas Sandberg), joka kävi saarnamatkoilla Savossa ja Pohjois-Karjalassa varsinkin 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa. Heikki Sandberg (1834 - 1908) liikkui saarnamatkoilla usein Heikki Jussilan kanssa. (Raittila 1967, n:o 456).
53. Talollinen Kasper Oksman oli syntynyt 1.7.1847 Kuusjärvellä ja solminut ensimmäisen avioliiton 1.11.1849 Liperissä syntyneen Maria Asikaisen kanssa. Perhe muutti 18.7.1880 Liperistä Kuusjärvelle, jossa asui tilalla Sysmä n:o 66, Raiskio. Kasper Oksman jäi leskeksi 17.8. tai 17.3.1883 ja avioitui uudelleen 7.8.1892 liperiläisen Ida Serafiina Räsäsen kanssa. Ida Räsänen oli syntynyt 28.11.1869 ja hän muutti Kuusjärvelle 8.12.1892. Kasper Oksman kuoli 17.7.1894, joten talo oli tapahtuma-ajankohtana ilmeisesti lesken omistuksessa. Ida Oksman avioitui uudestaan 4.2.1900 Heikki Haarasen kanssa, joka oli syntynyt 25.12.1873 Liperissä ja muutti 9.4.1901 Polvijärveltä Kuusjärvelle. Ida Haaranen kuoli 21.12.1916, Heikki Haaranen 3.6.1957. Ida ja Heikki Haarasen poika Antti Haaranen (14.5.1905-10.12.1971) oli vaimonsa Aino Mertasen (16.2.1915-10.12.1990) kanssa yhdistyksen jäsen vuodesta 1948 alkaen (Outokumpu KA. Rk. 1881-1890, s. 252, Sysmä n:o 66, Raiskio; Sysmä n:o 38. ORYA. Jäsenkortisto).
54. Salokas 1940, 430-431.
55. Olli Mutanen ja hänen vanhempansa ja muu perhe saivat "parannuksen armon" herätysten alkaessa Liperissä. Olli lankesi kuitenkin hetken perästä, joutui julkisiin synteihin ja hänet tuomittiin useampikertaisesta varkaudesta kahdeksi vuodeksi vankilaan. Hän teki Sörnäisten vankilassa ollessaan parannuksen pastori Artur Leopold Heidemanin tultua vankilan pastoriksi. Olli Mutasen kerrotaan levittäneen lankeemuksensa jälkeen lukuisia perättömiä valheita lestadiolaisista. Hän kertoi perättömiä tarinoitaan myös pastori J.Tanskaselle tämän ollessa väliaikaisena pappina Liperissä vuosina 1877-1878. Tanskanen käytti niitä poleemisessa kirjassaan "Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa; sen esitys ja tarkastus". Olli Mutanen kuoli Sörnäisten vankilassa 17.6.1887. (SS 3/1889, 39-44.; Mäntylä 1953, 38, 73.; Raittila 1967, s.123).
56. Mäntylä 1953, 70-74.; Liperin kirkkoraadin kokouksessa 19.5.1877 antoi kreikkalaiskatolinen Simo Mutanen (1860-1928) lausunnon, joka sisältää tarkat kuvaukset "aasintammalla ajamisesta", "ahtaasta portista kulkemisesta" jne. Simo Mutasen lausuntoon eivät muut todistajat yhtyneet. Kirkkoraati teki kuitenkin päätöksen, jolla Antti Hyttistä kiellettiin pitämästä kokouksia. Kiellon syynä ei näytä niinkään olleen syyte väärän opin levittämisestä, vaan Simo Mutasen lausuntoon perustuen seuroissa ilmenneet "kummalliset kujeet". Simo Mutasen kerrotaan tehneen "parannuksen" muutama viikko ennen kuolemaansa. (Mäntylä 1953, 42-44).
57. Tuusniemelle lestadiolaisuuden toi ilmeisesti Erkki Miettinen, joka oli saanut parannuksen "armon" 1870-luvulla Pietarissa. Erkki Miettinen oli syntynyt 15.1.1841 Tuusniemellä. Hän oleskeli 1860-luvun alusta lähtien Venäjällä noin 20 vuotta. Palattuaan vuonna 1882 Suomeen hän asui Miehikkälässä, Kymissä ja Valkealassa. Erkki Miettinen kuoli 9.11.1911 ja hän kuului uusheräykseen vuosisadan vaihteen hajaannuksen jälkeen. (Raittila 1967, n:o 284).
58. Kaavin pitäjän itäisimmästä kylästä Maarianvaarasta ovat yhteydet suuntautuneet Kuusjärvelle ja varsinkin Outokummun taajaman synnyttyä 1920-luvulla sinne. Maarianvaarassa oli jonkin verran lestadiolaisuutta, joka lienee levinnyt sinne Kuusjärven ja Liperin puolelta. Maarianvaaran kylästä oli kotoisin kaksi melkoisen tunnettua lestadiolaissarnaajaa. Heistä Juho Hakkarainen, joka oli syntynyt 29.8.1852 Maarianvaarassa, sai parannuksen armon Kuopiossa 1886. Juho Hakkarainen asui muutettuaan 1874 Kaavilta useilla paikkakunnilla Pohjois-Savossa, kunnes muutti vuonna 1917 Viipuriin. Viipurista käsin hän teki useita lähetysmatkoja 1920-luvun alussa Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan ja Laatokan-Karjalaan. Näillä lähetysmatkoilla hän vieraili myös kotikylässään.(SLL 3/1920, 79-80; 8/1920, 237-239; 2/1921, 30.; SRKA. C:2.10.10.1920, § 15; 14.11.1920, § 33.; Laestadiana 10. Eb:1). Juho Hakkaraisen lisäksi Maarianvaarasta oli kotoisin saarnaaja Heikki Savolainen, joka avioitui Lappeen Simolan Monolasta kotoisin olleen lestadiolaisperheen tyttären Valpor Monosen kanssa vuonna 1890. Valpor Monosen perhe oli tiettävästi Lappeenrannan seudun ensimmäinen lestadiolaisperhe. Heikki Savolainen oli syntynyt 26.8.1862 ja hän muutti vaimoineen Lappeelle vuonna 1895. Perhe kuitenkin asui Lappeella ilmeisesti avioliiton solmimisesta lähtien, koska perheen lapset on kastettu siellä. Perhe näyttää olleen yksi Lappeenrannan seudun keskeisiä lestadiolaisperheitä. Heikki Savolaisen saarnatoiminta alkoi 1900-luvun alussa ja hän liittyi hajaannuksissa esikoisuuteen. (MKK. Puhujakortisto. Kinnunen 1993, 19.; RSide 4/1980, 13).
59. Heinävesi sijaitsi kahden vahvan lestadiolaispitäjän, Leppävirran ja Liperin välissä.Perimätiedon mukaan lestadiolaisuuden haki silloin Vihtarissa asunut Ulla (Ulli) Tervo, joka meni sielunhädässä Liperin kirkkoherran rovasti Åkerblomin luo. Rovasti oli työlästyneenä todennut: "Mene sinne Hirvolanvaaralle, niin Hyttinen antaa sinulle kerralla synnit anteeksi." Ulla Tervo meni Antti Hyttisen luo ja sai "parannuksen armon". Tämän jälkeen hän alkoi järjestää seuroja kotiseudulleen. Ensimmäisiin seuroihin haettiin saarnamiehet hevosella Viinijärveltä ja näissä seuroissa saivat "parannuksen armon" saarnaajina myöhemmin toimineet Olli Reetrikki Sallinen ja Taavetti Luostarinen. Vihtarin ja Kohmansalon lestadiolaisisännät olivat leppävirtalaisten tavoin "körttipohjaheränneitä". Lestadiolaisuuden tulo pitäjään ajoittuu vuosien 1882-1885 väliin. Ensimmäisinä Heinävedellä vierailleina saarnaajina mainitaan haastatteluissa Antti Korhonen ja Iivana Mutanen Liperistä. (Mäntylä 1953, 57.; Laestadiana10. Ec:2. Olli Reetrikki Sallisen haast. 7.8.1951, Maria Nykäsen haast. 4.8.1951, Riitta Luostarisen haast. 5.8.1951 ja luotsi Tuppuraisen lesken haast. 5.8.1951.; Raittila 1967, n:ot 260 ja 453).
60. Mäntylä 1953, 20.; SLL 9/1928, 173-173 (Polvijärveltä Lempi Saukkonen).; Hilma Korhosen haast. 1992.

3. HERÄTYSLIIKE KRIISISSÄ 1898 - 1911

3.1. Ristiriitojen syyt

Siirryttäessä 1900-luvun puolelle alkavat papiston myönteiset lausunnot herätysliikkeen toiminnasta lisääntyä. Lestadiolaisuuden toimintamuodot olivat vakiintuneet ja varsinaiset suuret herätyksen ajat alkoivat olla ohi. Kuitenkin herätysliike oli 1890-luvun lopulta lähtien syvässä kriisissä. Kriisin eräänä syynä oli liikkeen voimakas ekspansio yli kieli- ja kulttuurirajojen. Seuratoimintaa oli 1800-luvun lopulla ainakin saamen, ruotsin, norjan, viron, venäjän ja englannin kielellä. Lestadiolaisuuden äärirajoina olivat Hammerfest pohjoisessa, Muurmannin rannikko ja Wytegra Äänisjärven rannalla idässä, Viron Narva ja Smoolannin Sommen etelässä sekä Astoria Tyynenn meren rannalla lännessä. Herätysliike vakiintui Skandinaviassa, Baltiassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa hyvin erilaisiin kultuuriympäristöihin. Kaukana toisistaan sijainneet lestadiolaisyhteisöt alkoivat vähitellen kasvaa eri suuntiin saadessaan vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta.1

Voimakkaan laajentumisen lisäksi herätysliikettä koettelivat jo ensimmäisen sukupolven aikana erilaisista kristillisyyden käsityksistä johtuneet sisäiset jännitteet. Erimielisyyksien aiheina olivat ankaran parannussaarnan, liikkeen jäsenille asetettujen normien sekä ehdottoman ja vapaan evankeliumin julistamisen aikaansaama ristiriita. Samoin uudestisyntymisen kokemuksen painottaminen ja seurakunnan korostaminen pelastuksen yhteisönä saivat aikaan erimielisyyksiä. Erot opillisissa painotuksissa johtuivat osittain lestadiolaisyhteisöjen erilaisista kirkkohistoriallisista taustoista. Esimerkiksi Suomen puolella keskeiseksi lestadiolaiskeskukseksi nousseen Kittilän vaikuttajayksilöillä oli herännäistausta ja Pohjois-Satakunnan lestadiolaisuudella oli juuret osittain Emil Teodor Gestrinin pyhä-liikkeessä.2

Liikkeen sisäiset ristiriidat pahenivat vuosisadan vaihteessa, kun ensimmäinen lestadiolaissukupolvi väistyi. Laestadiuksen kuoleman jälkeen liikkeen epäviralliseksi johtajaksi oli noussut Juhani Raattamaa. Hän oli onnistunut pitämään liikkeen koossa "vanhimman" arvovallallaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen (1899) erimielisyydet kärjistyivät johtaen lopulliseen hajaannukseen. Samoihin aikoihin alkoi herätysliikkeessä olla myös merkkejä pysähtymisestä. Liikkeeseen kaivattiin virvoituksen ja uudistumisen aikoja. Lestadiolaisuuden luonne alkoi muuttua herätysliikkeestä enemmän perheperinteen varassa eteneväksi kasvatuskristillisyydeksi.3 Myös se yhteiskunta- rakenteen muutos, joka viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa tapahtui sekä Suomessa että muualla, oli myötävaikuttamassa liikkeen hajoamiseen.

Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa syntyi kolme pääryhmää: "vanhoilliset", "esikoiset" ja "uusheränneet". Hajaantumisprosessi saattoi kestää joillakin paikkakunnilla vuosikausia, mutta jako vakiintui lopulliseksi Oulussa 1911 pidetyn sovintokokouksen epäonnistuttua.4 Vanhoillislestadiolaiset katsoivat sekä uusheränneiden että esikoisten poikenneen uusilla vaatimuksillaan alkuperäisestä opista. Uusheränneiden vanhoillisiin kohdistamat syytökset liian avarasta synninpäästöstä torjuttiin. Sen sijaan katsottiin, että uusheräyksessä asetettiin pyhitys uskon edelle, kiellettiin synninpäästö ja vaadittiin laki vanhurskaan ojennusnuoraksi. Uusheräyksessä oli vanhoillisten mielestä lisäksi voimakas tuomiohenki.5 Esikoissaarnaajien arvovalta torjuttiin toteamalla: "Hän (Jeesus) on ruumiin, nimittäin seurakunnan pää, joka on alku ja esikoinen kuolleista." Vanhoillislestadiolaiset vieroksuivat lisäksi esikoissaarnaajien karkeaa puhetapaa ja äärimmilleen vietyä rigorismia (maailmankielteisyyttä). Katsottiin, että "neuvot, nuhteet ja opetukset on tarpeelliset Jumalan valtakunnassa, mutta nekin tapahtukoon siveydellä ja hiljaisuudessa Raamattujen jälkeen."6

----------------
1. Raittila 1977, 142.; Raittila 1984, 193.; Raittila 1987b.; Talonen 1988a, 42.; Talonen 1988b, 10.
2. Zidbäck 1941, 120.; Virkkala 1945, 26, 32-33.; 1970, 80-99.; Hulkko 1956, 25.; Raittila 1987a
3. Hulkko 1956, 23-24.; Raittila 1987b.
4. Kinnunen 1996, 159.
5. Jussila 1948, 66-67.; Hulkko 1956, 56-60.
6. Typpö 1904, 41, 64-66.

3.2. Hajaannusten seuraukset

Pohjois-Karjalassa vanhoillisuus jäi lestadiolaisuuden pääuomaksi Liperin, Polvijärven ja Kuusjärven seurakunnissa. Joensuussa, Kontiolahdella ja Enossa sai sen sijaan uusheräys ensin vahvan jalansijan. Myöhemmin kuitenkin vanhoillisuus kohosi vahvimmaksi suunnaksi Joensuussa. Kontiolahdella sekä Enossa esikoisuus valtasi alaa uusheräykseltä. Maakunnan eteläosassa narvalaisuus valtasi lyhyeksi aikaa Värtsilän lestadiolaisuuden, mutta 1910-luvulle tultaessa vain vanhoillisuuden kannatus oli vahvaa paikkakunnalla. Tohmajärven lestadiolaisuus "säilyi" ilmeisesti kokonaisuudessaan vanhoillisuuden yhteydessä. Todennäköisesti myös Nurmeksen seudun lestadiolaisten yhteydet suuntautuivat hajaannuksen jälkeen vanhoillisuuteen.7

Myöskään Kuusjärvellä ja Liperissä eivät hajaannusten myrskyt päässeet läpi aiheuttamatta hämmennystä ja erimielisyyksiä. Näihin viittaa Petter Hirvonen kirjeessään Outokummusta 1.2.1929: "Yli 40 vuotta kun tulin elävään uskoon. Siihen tulivat lisäksi opin myrskyt."8 Uusheräyksen keskeiset saarnaajat Pietari Hanhivaara, Heikki Syväjärvi, Fredrik Paksuniemi, Mikko Saarenpää ja Juho Mikkola vierailivat Pohjois-Karjalassa useita kertoja murrosvuosina 1896 -1899 ja heidän tiedetään käyneen myös Liperin puolella ja mahdollisesti myös Harmaasalolla.9 Uusheräys saikin hieman kannatusta sekä Liperissä että Kuusjärvellä. Lähteiden niukkuuden vuoksi on mahdotonta luoda täysin aukotonta kokonaiskuvaa uusheräyksen vahvuudesta näissä pitäjissä. On olemassa viitteitä siitä, että uusheräys olisi ollut vielä varsin vahva Liperissä 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa ainakin Liperin Salokylällä.10 Sen sijaan Kuusjärvellä ilmeisesti asui vain muutamia uusheräykseen kuuluneita perheitä.11 Kuusjärven läntisessä naapuripitäjässä Tuusniemellä jäi uusheräys sitä vastoin lestadiolaisuuden pääuomaksi. Tuusniemeltä kotoisin olleet Erkki ja Olli Miettinen sekä heidän siellä edelleen asunut veljensä Heikki Miettinen, liittyivät kaikki uusheräykseen.12 Esikoisuuden vaikutus jäi vähäisemmäksi kuin uusheräyksen. Nykyisen Outokummun alueella tiedetään olleen vain kaksi esikoislestadiolaista perhettä, toinen Kokonvaarassa ja toinen Outokummussa. Sen sijaan Polvijärvellä esikoisuuden kannatus oli laajempaa, sillä vuonna 1913 Sammakkovaaraan muutti Terijoelta kansakoulunopettaja Juho Hirvonen (30.12.1880 - 9.5.1959), joka oli myöhemmin esikoislestadiolaisuuden keskeisiä saarnaajia Suomessa. Hän aloitti saarnatoimintansa heti Polvijärvelle muutettuaan ja tämän seurauksena esikoisuus sai jonkin verran kannatusta pitäjässä. Esikoisuutta levisi 1930-luvulla myös Mutkanvaaran kylään.13 Uusheräys teki uuden yrityksen jalansijan saamiseksi Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven alueella 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa. Tällöin seudulla kierteli uusheräyksen lähettinä saarnaaja Heikki Haapalainen14. Vanhoillislestadiolaisuutta koetteli 1930-luvun alussa uusi hajaannus, kun liikkeestä erosi niin sanottu pikkuesikoisuus. Se sai kannatusta runsaasti Tornionjokilaaksossa, Ruijassa, Keski-Pohjanmaalla sekä ruotsinkielisten vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Pohjois-Karjalassa suunnan vaikutus jäi vähäiseksi. Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen asiakirjat vaikenevat siitä tyystin. Rauhan Sanassa oli vuonna 1936 jakokoskelaisen M. Sivosen seuramatkakertomus, jossa hän kertoo kierrelleensä Viinijärveä kaksi kuukautta seurojen pidossa. Kertomuksessa tulee selvästi esille katkeruus siitä, ettei pikkuesikoisuus saanut seudulla jalansijaa: "Mutta valtiaat eivät ottaneet meitä vastaan, kun oli päämajasta kielletty, eivätkä itsekään tulleet seuroihin, vaikka heillä lihan työt rehoittivat näkösällä, käräjäjutut, riidat, tappelut yms."15 Outokummussa ja Kuusjärvellä ei pikkuesikoisuus saanut minkäänlaista kannatusta.

----------------------
7. OMA. Laestadiana 10. Helmi Kosusen haast. 7.8.1945 ja 18.2.1963.; Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; Pekka Raittilan käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta.; Ec:2. Irma Tuovisen selvitykset Enon lestadiolaisista Pekka Raittilalle 12 ja 31.10.1965.; SLK. Jaakko Hirvonen: Taustaa Enon kristillisyydestä.; Yhteenveto Erda Merranmaan haastatteluista 28.10.1987, marrask. 1987, 7.9.1988 ja 29.9.1988.; Laasonen 1971, 147.; Naumanen 1994, 12-13.
8. SLL 3/1929, 53-54.
9.Raittila 1967, n:ot 74, 289, 335 ja 448. ; JRYA (uh). Tulo, meno ja omaisuuskirja 1894-1928, merkinnät 25.1.1896, ?.3.1897, 1.10.1897, 13.2.1898, 23.10.1898, 12.4.1899 ja 30.10.1899.
10. Ainakin kolme Liperin vanhoillislestadiolaisuudessa vaikuttanutta saarnaajaa oli aluksi mukana uusheräyksessä. Liperissä vaikuttanut, Kuusjärven Maljasalmella 26.2.1895 syntynyt Paavo Koistinen, oli muuttanut vuonna 1918 Liperin Salokylälle, jossa hän teki "parannuksen" 1920-luvun alussa uusheräykseen, Paavo Koistinen ei kuitenkaan saanut "tunnolleen rauhaa" ja hän meni vanhoillislestadiolaisten seuroihin kuulostelemaan, millaista siellä oli. Seuroissa "terveellinen Sana" sattui tunnolle ja Paavo teki "parannuksen". Paavo Koistisen kotona pidettiin tämän jälkeen ahkerasti seuroja. Uusheräyksen kannattajat vähenivät nopeasti, kun he yksi toisensa jälkeen tekivät "parannuksen" vanhoillislestadiolaisuuteen. (SRKA. Saarnaaja Paavo Koistisen elämänkerta). Myös Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen pitkäikaisen puheenjohtajan Antti Silkelän (vuoteen 1939 Silfstén, 31.5.1889 - 5.12.1959) muistellaan tehneen "parannuksen" ensin uusheräykseen. (JRYA. Muistiinpanot Antti Silkelästä). Kolmas uusheräyksessä vaikuttanut liperiläinen saarnaaja oli Janne (Johannes) Vänskä (3.1.1904 - 22.4.1984), joka teki "parannuksen" vanhoillislestadiolaisuuteen vuoden 1933 alussa. Sitä ennen hän kiersi ainakin Liperissä ja luultavasti myös Joensuussa uusheräyksen saarnaajana. Janne Vänskä kuului uusheränneitten hallussa olleen Joensuun Rauhanyhdistyksen johtokuntaan toimien yhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1931-1933. (OMA.L:1. Paavo Viljanen O.H. Jussilalle 28.3.1933.; Antti Saukkosen haast. 19.7.1997.; JRYA (uh). Kokouspöytäkirjat 1929-1933).
11. HÄ 1/1938, 13 (Hilja Lappalainen: Kuusjärveltä).; Outokumpu KA. II Dd. Srkkert. 12.4.1952 (Toivo Juvonen).
12. Raittila 1967, n:ot 284 ja 285.; MKK. Puhujakortisto.
13. Hilma Maria Korhosen haast. 1992.; Kauko ja Sirkka Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Alma
Parviaisen haast. 5.6.1996.; MKK. Puhujakortisto.; SLK. Puhujakortisto.
14. Heikki Haapalainen (28.11.1857 - 1.12.1941) muutti Liperin kirkolle Kontiolahden Mönnistä 1932. Hän kiersi ahkerasti saarnamatkoilla Liperissä ja Polvijärvellä ennen uusheräykseen liittymistään. Missä vaiheessa Heikki Haapalainen liittyi uusheräykseen, on epäselvää. Maininnat yhteyksistä uusheräykseen alkavat liikkeen lehdessä Huutavan Äänessä vasta 1930-luvulla. Toisaalta muistokirjoituksessa todetaan hänen saaneen uudenheräyksen aikaan uskonuudistusta. Vanhoillislestadiolainen perimätieto kertoo hänen kuitenkin vasta viimeisinä vuosinaan liittyneen uusheräykseen. (HÄ 1/1931, 6.; 3/1935, 44.; 6/1935, 87-88.; VÄ 3/1946, 29. Hilma Maria Korhosen haast. 1992.; Ida Mertasen ja Taimi Haapalaisen haast. talvella 1996.; Raittila 1967, n:o 65.
15. Myös Juho Rautiainen Pielisensuun Noljakasta kirjoitti Rauhan Sana-lehteen. (RSana 3/1936,69.; 4/1936, 91-92.

4. TOIMINTA ELPYY 1912 - 1946

Hajaannusten myrskyjen tauottua jatkui lestadiolaisuuden toiminta ilman sisäisiä ristiriitoja. Perimätieto kertoo, että Harmaasalolla ei uusheräys eikä esikoisuus saaneet lainkaan kannatusta. Niinpä harmaasalolainen Emil Lasaroff (1916 - 1994), jonka suvussa lestadiolaisuutta oli ollut ainakin kolmessa sukupolvessa taaksepäin, totesikin haastattelussaan vuonna 1992: "Kyllä se (paikkakunnan lestadiolaisuus) miun tietääksein ol tätä vanhoo lestatiolaisuutta, ei ollunna miun tietääkseni esikoisuutta, ei uutta herräystä." Kylällä koettiin herätyksen aikoja ja käytännössä lähes joka ainoassa kylän talossa asui herätysliikkeeseen kuuluvia. Perimätiedon mukaan seuratuvat täyttyivät ilta illan jälkeen. Sananjulistus oli erittäin voimallista, eikä kukaan voinut lähteä seuroista tekemättä "parannusta". Harmaasalolta kotoisin ollut Toivo Kuokkanen on muistellut, että vapaussodan jälkeen oli yhtenä iltana yli kaksikymmentä nuorta tehnyt "parannuksen". Saarnaaja Antti Korhonen muutti 1908 Sukkulansalolta Harmaasalon kylään ja hänen johdollaan kylässä kokoonnuttiin joka sunnuntai seuratilaisuuteen. Hänen vävynsä Paavo Haapalaisen saarnatoiminta alkoi ilmeisesti Antti Korhosen kuoleman (1925) jälkeen. Harmaasalolla asuneista saarnaajista Iivana Mutanen muutti Pielisensuuhun vuonna 1899. Seurapaikkoina kylässä olivat Aino ja Paavo Haapalaisen (Taipale n:o 84, Kannas) , Anna ja Antti Korhosen (Taipale n:o 53, Kärkkälä), Anna ja Ville Korhosen, Ukko-Kettusen (= Juho Kettunen ?), Benjam Kontkasen (Taipale 136, Harmaanaho), Pekka ja Natalia Kontkasen (Simukkala, Koivukangas), Juho Hyttisen (Taipale n:o 35, Säkinlahti), Iivo ja Santra Ratilaisen, Heikki Variksen, Simo ja Martta Ratilaisen (Taipale n:o 123, Mustalahti, Kangaslaita), Iivana ja Jekaterina Parviaisen, Juho ja Elisabet Mertasen (Taipale n:o 122, Laikanlahti) ja Kuokkalan (Taipale n:o 57, Naukka) talot. Perttilahdessa seurapaikkana oli Eemil Nevalaisen koti (Taipale n:o 130. Panttikangas). Sätösjoella seuroja pidettiin Juho ja Martta Naumasen (Taipale n:o 56, Haapaniemi) talossa, Kokonvaarassa Anna ja Adam Juvosella (Taipale n:o 32) sekä Arvi ja Anna Pietarisella (Taipale n:o 113, Mustalahti).1

Sysmän kylässä seurapaikkoina olivat Rummukkalan (Sysmä n:o 27, Rummukkala), Heippolan (Sysmä n:o 36), Keijolan (Sysmä n:o 37), Kusti ja Maria Parviaisen (Sysmä n:o 60, Rupanrinne), Nestor ja Ida Soinisen (Sysmä n:o 15, Siltapuro), Josefiina ja Konsta Kontkasen sekä Otto ja Lyydia Juvosen (Sysmä n:o 67, Sirkka-aho) talot.2

Kuusjärven pitäjän läntisissä osissa on muisteltu lestadiolaisuuden alkaneen saada kannatusta sen jälkeen, kun Kusti ja Loviisa Peltonen muuttivat Palopäähän Komperon kylästä Liperistä. He aloittivat seurojen järjestämisen kotikylällään ja talo oli vanhoillislestadiolaisten saarnamiesten vakituinen etappipaikka. Koska Peltoset muuttivat Palopäähän kuitenkin vasta vuonna 1937, ja lestadiolaisuutta tiedetään olleen kylässä jo aikaisemmin3, täytynee perimätiedossa olla virhe. Peltosten muuton seurauksena seuratoiminta vilkastui ja kylässä koettiin herätyksen aikoja. Kusti ja Loviisa Peltosen ohella seudun tunnettuja lestadiolaiskristittyjä olivat Paavo ja Henriikka Räsänen, Kalle Kinnunen sekä kylällä tupaseuroissa jonkin verran saarnannut Antti Juho Hirvonen (18.11.1888 - 2.10.1959). Hän muutti Kuusjärvelle vuonna 1907 ja saarnasi vähäisessä määrin jo ennen sotia. Saarnatoimintansa aloitti mahdollisesti jo Kuusjärvellä asuessaan (1890 - 1902) Liperistä tullut Antti Paavonpoika Hirvonen (14.3.1869 - 30.12.1919). Hän palasi kotitilalleen Liperin Nivalle vuonna 1902. Aikaisemmin mainitun Jussi Pekka Kettusen saarnatoiminnasta 1900-luvun puolella ei ole täyttä varmuutta.4

Myös Polvijärvellä kokoonnuttiin Horsmanahossa ja Mutkanvaarassa lähes joka sunnuntai seuroihin. Antti Korhosen muutettua Harmaasalolle seuratoimintaa ja pyhäkoulua piti Mutkanvaarassa yllä talollinen Pekka Kuikka (4.5.1884 - 22.7.1934). Horsmanahossa asui vuosina 1919 - 1931 talollinen, räätäli Martti Gröhn (13.10.1860 - ?.8.1937), jonka tiedetään tehneen saarnamatkoja Polvijärvellä asuessaan myös Liperiin ja Joensuuhun.5

Vanhoillislestadiolaisten määrä Kuusjärven seurakunnassa näyttää seurakuntakertomusten mukaan kasvaneen koko ajan. Samalla alkavat myönteiset lausunnot herätysliikkeestä. Seurakuntakertomuksissa lestadiolaisten määräksi ilmoitetaan muutamia kymmeniä henkilöitä ja heitä kerrotaan asuvan Liperin ja Polvijärven rajaseudulla. Vuosina 1912 - 1917 kerrotaan tapahtuneen herätyksiä.6 Vanhoillislestadiolaisuuden valtakunnallinen organisoituminen käynnistyi vuonna 1906. Silloin herätysliikkeen toiminnan tehostamiseksi ja lähetystehtävän elvyttämiseksi perustettiin Oulun rauhanyhdistyksellä pidetyssä saarnaajain kokouksessa Lähetystoimen päätoimisto, jonka sijoituspaikaksi tuli Oulu. Lähetystoimen päätoimisto muutettiin myöhemmin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseksi. Vuodesta 1917 alkaen perustettiin paikallisia apulähetystoimikuntia. Ensimmäisten joukossa saatiin apulähetystoimikunta Viipuriin edellä mainittuna vuonna. Viipurissa vuonna 1922 pidettyjen vuosikokousseurojen yhteydessä apulähetystoimikunta siirrettiin Joensuuhun7. Tietoja Lähetystoimen päätoimiston, Karjalan Apulähetystoimikunnan ja SRK:n järjestämistä lähetysmatkoista Kuusjärvelle ja Harmaasalolle on erittäin vähän. Lähetysmiesten matkakertomuksia ei tuolta ajalta ole säilynyt ja Lähetystoimen päätoimiston ja SRK:n johtokunnan kokousten pöytäkirjoissa ovat merkinnät lähetysmatkoista hyvin ylimalkaisia. Kohteina mainitaan usein Pohjois-Karjala tai Joensuun ja Liperin seudut seurapaikkoja tarkemmin erittelemättä.

Ensimmäisen kerran SRK:n johtokunnan kokouksessa käsitellään Kuusjärven asioita 1.11.1925, jolloin Ivar Kovalainen8 pyytää lähetysmiehiä Outokumpuun. Ensimmäinen SRK:n pöytäkirjoissa näkyvä lähetysmatka tehtiin talvella 1928, jolloin saarnaaja J. Markuksela on ollut Rautavaaralla ja Outokummussa lähetysmatkalla 38 vuorokautta ja Isak Perälä 33 vuorokautta. Vuonna 1932 päätettiin Polvijärvelle ja Outokumpuun lähettää saarnaajat Antti Ohtonen ja Otto Karvonen.9 Siionin Lähetyslehdessä on jonkin verran lisäksi tietoja lähetysmatkoista ja paikkakunnalla vierailleista puhujista. Kaavin Maarianvaarasta kotoisin ollut Juho Hakkarainen kiersi Kaavin, Polvijärven ja Liperi pitäjissä keväällä 1920 kertoen Siionin Lähetyslehdessä matkastaan seuraavasti:

Vuonna 1922 kirjoitti harmaasalolainen Salamo Surakka11:

Vuonna 1930 kävivät Harmaasalolla lähetysmatkalla John Ryselin ja Heikki Jussila Oulusta, Roope Vepsäläinen Kajaanista, Eetu Tuunanen Harlusta, Heikki Kemppinen Parikkalasta ja Sakari Ainali Himangalta.13 Vuosisadan alkuvuosikymmeninä tiedetään Harmaasalolla ja Kuusjärvellä vierailleen edellä mainittujen lisäksi saarnamatkoilla Juho Näpän, Juho Nenosen, Pekka Aulassalon, Matti Pylkäksen, Otto Hokkasen, Olli Sallisen, Arvi Hintsalan, Vilhelm Markkasen ja Juuso Markkasen. Vuonna 1936 kiersi apulähetystoimikunnan matkalla saarnaaja Otto Raudasoja, jonka matkaa varten laadittiin yksityiskohtainen luettelo seurapaikoista. Hänen oli tarkoitus pitää seuroja Polvijärven Mutkanvaarassa saarnaaja Pekka Kuikan lesken luona, Harmaasalolla Antti Korhosella ja Paavo Haapalaisella ja Kontkasen leskellä (Natalia Kontkasella), Sirkka-ahossa Otto Juvosella, Outokummussa Parviaisella ja Kuusjärven Sysmässä Variksen lesken luona.14 Saarnaaja Pekka Kuikka Polvijärven Mutkanvaarasta valittiin Karjalan apulähetystoimikunnan jäseneksi vuonna 1931. Seuraavana vuonna hänen tilalleen apulähetystoimikuntaan valittiin Harmaasalolta Paavo Haapalainen. Apulähetystoimikunta katsoi, että molemmat ovat myös sopivia henkilöitä kiertämään lähetysmatkoilla Pohjanmaalta tulevien lähetysmiesten kanssa.15

Pohjois-Karjalassa toimi aina 1940-luvulle saakka vain kaksi Rauhanyhdistystä, toinen Värtsilässä ja toinen Joensuussa. Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistys pyrki hankkimaan jäseniä myös ympäröivästä maakunnasta. Harmaasalon ja Taipaleen kyliin valittiin vuonna 1927 Salamo Surakka
hankkimaan yhdistykselle jäseniä sekä keräämään jäsenmaksuja.16 Yhdistyksen johtokuntaan saatiin Harmaasalon edustaja vuodesta 1932, jolloin johtokunnan varajäseneksi valittiin Paavo Haapalainen.17 Kuusjärven puolella asuneista vanhoillislestadiolaisista vain muutamat olivat liittyneet Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen jäseniksi. Yhdistyksen pöytäkirjoista löytyvät ainoastaan Konsta Parviaisen ja Nestor Soinisen nimet.18

Ensimmäiset paikalliset suuret seurat järjestettiin Outokummussa Karjalan apulähetystoimikunnan toimesta kesällä 1937. Apulähetystoimikunnan puheenjohtaja Antti J. Silfstén oli tarjonnut seurojen järjestämistä Outokummun lestadiolaiskristityille, jotka eivät uskaltaneet ryhtyä hankkeeseen taloudellisten tappioiden pelossa. Outokumpulaisten varovaisuus oli turhaa, sillä seurat tuottivat voittoa, joka jäi järjestäjän eli apulähetystoimikunnan käyttöön. Seurapaikkana oli Outokummun Työväenyhdistyksen talo. Suuret paikalliset seurat järjestettiin Outokummussa myös vuonna 1939.19 Vaikka vanhoillislestadiolaiset järjestäytyivät virallisesti vasta vuonna 1947, kerättiin seuratoimintaa varten varoja epävirallisen "kipukassan" avulla. Outokummussa "kipukassaa" hoiti 1930-luvulla Nestor Soininen, Harmaasalolla Paavo Haapalainen. Outokummussa kassamaksu oli kymmenen markkaa ( vuoden 1993 rahassa n. 15 markkaa) perheeltä ja se kerättiin kerran kuukaudessa. Siitä maksettiin puhujapalkat ja matkat, jos kolehti ei riittänyt. Outokummussa kokoonnuttiin joka pyhä seuroihin. Jos paikkakunnalla ei ollut vierailevia puhujia, palvelivat joko Iivana Karpoff tai Kusti Parviainen. Parviaisilla oli seuravieraita varten lankuista tehdyt seurapenkit, jotka olivat säilössä rakennuksen sillan alla. Parviaisten kodin ohella seurapaikkoina olivat 1930-luvun lopulla Vanha- ja Uusi-Rummukkala sekä Konsta ja Josefiina Kontkasen pieni mökki. Jokasunnuntaisiin seuroihin kokoontui keskimäärin 20 henkeä ja niissä luettiin Raamatun ohella myös Lutherin ja Laestadiuksen postilloja.20

Vanhoillislestadiolaisten määrä kasvoi 1930-luvulla ja sotavuosina Outokummussa muuttoliikkeen seurauksena.21 Kalle ja Elli Piiroinen perheineen muuttivat vuonna 1933 Liperistä, Toivo ja Ida Kuokkanen perheineen vuonna 1937 Harmaasalolta, Einar ja Tyyne Piiroinen, Kalle Vänskä sekä Kerttu Hakkarainen Liperistä vuonna 1937, Eino ja Helena Piiroinen perheineen Liperistä vuonna 1938 ja Mikko ja Aino Piiroinen perheineen Värtsilästä 1941. Vuonna 1942 Outokumpuun muuttivat Sulo ja Iida Korhonen perheineen Räisälästä, Kalevi ja Taimi Vartiainen Liperistä, Matti ja Hilma Tolvanen Jääskestä sekä Kalle ja Ester Laaksonen Urjalasta. Antti ja Aino Kinnunen perheineen tulivat Liperistä vuonna 1943.22 Muuttoliike ja 1946 alkaneet herätyksen ajat johtivat vuonna 1947 Rauhanyhdistyksen perustamiseen, toiminnan organisoitumiseen ja vireytymiseen.
-------------------------

1. Liperi KA. Rk. 1921-1930.; Outokumpu KA. Rk. 1931-1940 ja 1941-1950.; Emil Lasaroffin haast. 1992., Toini Lasaroffin haast. 1.8.1996.; Hilma Maria Korhosen haast. 1992. Elsa Kuokkasen kirje syyskuussa 1997PMS 46/21.11.1973 (K(auko) T(ieranta): Portin vartija -Siionin muurin vartija):; PMS 26/25.6.1986. (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä).
2. Outokumpu KA. Rk. 1921-50. Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30.-31.7.1996.
3. Esimerkiksi Heikki Turunen (s. 1908) on muistellut etsineensä tunnonrauhaa 18-vuotiaana keskusteluissa papiston kanssa. Se ei auttanut. Jumala johdatti hänet kuitenkin Paavo Räsäsen luona pidettyihin lauluseuroihin, joissa hän teki "parannuksen" ja sai tunnolleen rauhan (PMS 18/3.5.1978).
4. MKK. Puhujakortisto.; Outokumpu KA, rk. 1941-1950, s. 277 (Maljasalmi n:o 21).; SLL 4/1920, PMS 46/21.11.1973 (K(auko) T(ieranta): Portin vartija - Siionin muurin vartija).; Irja Räsäsen kirje 13.6.1997 ja puhelinhaastattelu 12.6.1997.; Hoppa & Lehtonen & Lyytikäinen & Tanskanen 1996, 11.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.
5. MKK. Puhujakortisto.; JRYA. Muistiinpanot Martti Gröhnistä.; Hilma Maria Korhosen haast. 1992.
6. Outokumpu KA. II Dd. Srkkert. vuosilta 1912 -1917 (Päiväämätön ja allekirjoittamaton), srkkert. piispantarkastusta varten 5.8.1919 (T.Vilho Laine) ja 5.9.1925 (J.M.Taipale).
7. Vkptk 1906, § 1 - 2.; Vkptk 1917, 14.; Vkptk. 1922, § 7. (apulähetystoimikunnan jäseniksi valittiin Paavo Kainulainen ja Juho Nenonen Joensuusta, Antti Silfstén ja Antti Korhonen Liperistä sekä Juho Leskinen Värtsilästä).
8. Mäkitupalainen, palstatilallinen Kaarlo Iivari Kovalainen oli syntynyt 20.3.1893 Säräisniemellä, solmi avioliiton 4.11.1917 Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenen Nina Surakan (s. 27.8.1897) kanssa. Kaarlo Iivari Kovalainen muutti 14.5.1924 Utajärveltä Kuusjärvelle, vaimo siirtyi Taipaleen ortodoksisesta seurakunnasta Kuusjärven luterilaisen seurakunnan jäseneksi 27.4.1925. Kovalaiset eivät enää 1940-luvulla olleet lestadiolaiskristittyjen yhteydessä. (Outokumpu KA. Rk. 1941-50, 2290.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996).
9. SRKA. C:2. 1.11.1925, § 38; 9.3.1928, § 107; 18.3.1928, § 116; 10.2.1932, § 93. Otto Karvosen muistellaan vierailleen usein puhumassa. Syynä oli ilmeisesti se, että hänen vaimonsa oli kotoisin Sätösjoelta. Otto Karvosen matka ei kuitenkaan toteutunut, sillä Karjalan apulähetystoimikunnan kokouksessa 21.2.1932 hänen todettiin estyneen lähtemästä matkalle ja lähetysmatkalle lähti Juho Nenonen Joensuusta. (JRYA. Apulähtmk.ptk. 21.2.1932, § 2). 
10. SLL 8/1920, 238-239.; (Juho Hakkarainen)
11. Salamo Surakka oli syntynyt 15.1.1891, hän oli Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsen. Salamo Surakka solmi avioliiton 7.10.1917 luterilaisen Hilma Juvosen kanssa, joka tiettävästi oli myös lestadiolainen. Hilma Juvonen oli syntynyt 18.9.1894 Liperissä. Salamo Surakka oli perustamassa Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistystä, mutta jättäytyi pois lestadiolaiskristittyjen yhteydestä 1950-luvulla. Hän sai kuitenkin "palaamisen armon" ennen kuolemaansa. (Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 1553. Sysmä n:o 67. Purola.; ORYA. Jäsenkortisto.; Martti Huttusen haast. 4.8. 1997)
12. Salamo Surakka viittaa kirjeessään kehitykseen, jonka seurauksena seudun lestadiolaisuuden painopiste siirti vähitellen Harmaasalolta Outokumpuun. Harmaasalon kylällä lestadiolaisuus oli vahvimmillaan 1900-luvun alussa. 1920- ja 1930-luvuilla suuri osa kylän lestadiolaisperheiden nuorista "meni maailmaan". Joitakin heistä palasi varsinkin 1940-luvulla, kun seudulla oli herätyksen ajat. (Emil Lasaroffin haast. 1992.; Toini Lasaroffin haast. 1.8.1996.; PMS 26/25.6.1986 (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä)).
13. SLL 5/1930, 115 - 116 (Toivo Kuokkanen: Liperistä).
14. JRYA. Apulähtmk.ptk. 6.12.1936, § 1.; Emil Lasaroffin haast. 1992.; Kaarina Kontkasen haast. heinäkuussa 1996.
15. JRYA. Karjalan apulähtmk.ptk. 8.3.1931, § 1.; 21.2.1932, § 1.; 4.12.1932, § 3.
16.Vanhoillislestadiolaiset perustivat Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen 30.11.1921. Yhdistyksen toimialueseen katsottiin kuuluvan myös Liperin. Liperiläisiä oli yhdistyksen perustavassa kokouksessa ilmeisesti vain yhdistyksen puheenjohtajaksi valittu Antti J. Silfstén. Toiminta uusheränneitten kanssa Joensuun Rauhanyhdistyksessä oli käynyt mahdottomaksi, sillä yhdistyksen johtokunta hylkäsi 36 vanhoillislestadiolaisen jäsenanomuksen 19.4.1920 ja uudestaan 23 vanhoillislestadiolaisen jäsenanomuksen 21.11.1921. Osa yhdistyksen vanhoillislestadiolaisista jäsenistä erotettiin ylimääräisessä kokouksessa 28.8.1920. Syynä jäsenyysanomusten hylkäämiseen ja erottamisiin oli uusheränneitten pelko yhdistyksen siirtymisestä täysin vanhoillislestadiolaisten käsiin. Uusheränneitten johdossa olleeseen yhdistykseen kuului tuossa vaiheessa vain parikymmentä jäsentä. Värtsilään oli perustettu Värtsilänkylän ja sen ympäristön Rauhanyhdistys 24.6.1924. (JNSRYA (uh). Kokouspöytäkirjat.; JRYA. Jhtkkok.ptk. 6.2.1927, § 4.; VNKA. Yhdistysrekisteritoimiston arkisto. Värtsilänkylän ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen asiakirjat (Rn:o 11 232).
17. Paavo Haapalainen toimi johtokunnan varajäsenenä aina vuoteen 1949, jolloin hänen todettiin kuuluvan toiseen yhdistykseen (Outokummun) ja hänen tilalleen valittiin Erkki Kaasinen. Paavo Haapalainen ei käytännössä kuitenkaan osallistunut johtokunnan työskentelyyn, sillä hän ei ollut pöytäkirjojen mukaan mukana yhdessäkään johtokunnan kokouksessa. (JRYA. Ylkok.ptk. 4.12.1932, § 2.; 6.2.1949, § 2.; Jhtkkok.ptk. 1932-1949).
18. JRYA. Vkok.ptk. 28.2.1933, § 4, 6.; 23.2.1941, § 4. Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.
19. JRYA. Apulähtmk.kok.ptk. 6.12.1936, § 2.; 25.7.1937, § 3.; 19.2.1939, § 4.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.
20. Taimi Haapalaisen haast. talvella 1996.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996. Humoristisen nimensä kassa oli saanut niistä tuntemuksista, joita maksajilla oli maksua suorittaessaan. Raha oli 1930-luvun pulavuosina työläisperheissä erittäin tiukassa. Suuri osa Outokummun taajaman lestadiolaiskristityistä kuului työväestöön.
21. Kuusjärven kunta oli voimakkaan muuton kohteena kaivoksen tarjotessa työmahdollisuuksia ympäristön työväestölle. Kunnassa oli asukkaita 1910 noin 3 000 ja vuonna 1950 yli 12 000. Outokummun kaivoksella oli tärkeä merkitys jatkosodan aikana Saksan sotateollisuudelle ja tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman korkeana. Niinpä kaivosta vaivasi sotavuosina ankara työvoimapula. Henkilökunnan määrä moninkertaistui 1930-luvun ja sotavuosien aikana. Sodan jälkeen pitivät sotakorvaustoimitukset kaivostoiminnan täydessä vauhdissa. (Kuisma 1985, 225 - 229, 234, 236, 442).
22. Outokumpu KA. Rk. 1931-50. Eino Piirosen ja Antti Kinnusen on muisteltu olleen töissä Liperin Siikakosken verkatehtaalla. Tehtaan lopetettua toimintansa vuosien 1933 - 34 aikoihin hankki sen johtaja Rurik Saraste työpaikat vanhoillislestadiolaisille isojen perheiden huoltajille Outokummun kaivokselta. Antti Kinnunen teki vuosien ajan päivittäisen työmatkansa (34 kilometriä) polkupyörällä kodistaan Siikakoskelta (Erkki Kinnusen haast. 19.7.1994).

II JÄRJESTÖLLISEN TOIMINNAN KAUSI 1947 - 1997

    1. JÄRJESTÄYTYMISEN ALKUVAIHEET 1947 - 1959

         1.1. RAUHANYHDISTYS PERUSTETAAN

Joukko Kuusjärven vanhoillislestadiolaisia kristittyjä kokoontui 14.4.1947 Sysmän kylässä porttivahti Toivo Kuokkasen asuntoon perustamaan rauhanyhdistystä. Kokouksessa oli läsnä kaikkiaan 73 henkeä. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Uuno Hirvonen ja sihteeriksi Helmi Rosilainen. Vuosijäsenmaksuksi päätettiin 50 markkaa tai kertamaksuna 500 markkaa. Yhdistykselle valittiin viisijäseninen johtokunta, johon tulivat valituiksi Uuno Hirvonen, Vilho Parviainen, Alma Parviainen, Liisa Soininen ja Helmi Rosilainen. Johtokunnan kokoonkutsujaksi valittiin Vilho Parviainen.1 Yhdistyksen perustamiseen oli kysytty apua viinijärveläisiltä, jotka lähettivät oman perustamiskokouksensa pöytäkirjasta jäljennöksen. Niinpä Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen perustavan kokouksen pöytäkirja on yhdistyksen nimeä lukuunottamatta sanasta sanaan samanlainen kuin Viinijärven. Jäljennöksen lähettänyt Johannes Surakka antoi myös käytännön ohjeita yhdistyksen rekisteröimiseksi.2

Perustamiskokouksen jälkeen käännyttiin myös SRK:n puoleen ja pyydettiin ohjeita. SRK lähettikin valmiiksi painattamiaan kaavakkeita, jotka olivat osittain täytetty jo valmiiksi lyijykynällä. Rauhanyhdistys saatiin rekisteröidyksi ja sen säännöt hyväksyttiin 26.2.1948 . Yhdistys hyväksyttiin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen jäseneksi 12.4.1948.3 Perustamisessa ei oltu täysin yksimielisiä, sillä muutamat vanhoillislestadiolaiset katsoivat, ettei yhdistystä tarvitse perustaa, kun Joensuussa on jo sellainen. Joensuun yhdistyksen uskottiin pystyvän hoitamaan myös Kuusjärven vanhoillislestadiolaisten asiat.4

Samoihin aikoihin myös Harmaasalolla heräsi ajatus oman rauhanyhdistyksen perustamisesta. Hankkeen puuhamiehenä toimi Viljo Mertanen, joka totesi kirjeessään SRK:lle:

Harmaasalolaisten hanke ei kuitenkaan toteutunut, vaan Harmaasalon ja Kokonvaaran vanhoillislestadiolaiset liittyivät Outokummun sen ympäristön Rauhanyhdistyksen jäseniksi. Asia oli esillä yleisessä kokouksessa 11.4.1948. Silloin todettiin, että harmaasalolaiset ja kokonvaaralaiset saavat toimia Outokummun yhdistyksen alaisina. Kylän luottamusmiehiksi valittiin Harmaasalolle Antti Ratilainen ja Kokonvaaraan Matti Haapalainen. Koska Harmaasalolle ja Kokonvaaraan puuhattiin omaa rauhanyhdistystä, puuttuvat näiden kylien vanhoillislestadiolaisten nimet Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen perustamiskokouksesta.6 Vuonna 1952 valittiin Harmaasalolle ja Kokonvaaraan erillinen toimikunta seura- ja ompeluseuratoimintaa järjestämään. Siihen tulivat valituiksi Juho Naumanen, Antti Ratilainen ja Natalia Kontkanen Harmaasalolle sekä Matti Haapalainen ja Simo Ratilainen Kokonvaaraan.7

-------------------------

1. ORYA. Perustamiskokouksen pöytäkirja 14.4.1947.
2. Viinijärven Rauhanyhdistys perustettiin 12.12.1943. ORYA. Johannes Surakan päiväämätön kirje ilmeisesti vuodelta 1947.
3. SRKA. E:5. Vilho Parviaisen kirje 14.4. ja SRK:n vastauskirjeen konsepti 5.8.1947.; ORYA: Yhdistyksen rekisteröinti- ja perustamisasiakirjat.; Kauno Kemppaisen kirje 12.4.1948. Yhdistyksen perustamisaika oli koko vanhoillislestadiolaisuudessa toiminnan vilkastumisen ja monipuolistumisen aikaa. Herätyksiä oli monin paikoin ja Karjalasta evakuoidun väestön välityksellä herätysliike levisi uusille alueille. 1940- ja 1950-luvut olivat myös voimakkaan organisoitumisen aikaa. (Pentikäinen 1997, 125).
4. Kauko ja Sirkka Tierannan haast. 14.6.1997.
5. SRKA. E:5. Viljo Mertasen kirje 8.12.1947.
6. ORYA. Perustamiskokouksen osanottajat.; Ylkok.ptk. 11.4.1948.
7. ORYA. Syyskok.ptk. 14.12.1952, § 6.

1.2. HERÄTYKSEN AIKAA

Yhdistyksen jäsenmäärä kohosi heti ensimmäisenä toimintavuonna varsin korkeaksi; jäseniä oli yhteensä 140 henkeä. Tämän jälkeen jäsenmäärä kasvoi useita vuosia, ja nousi 177 henkilöön vuoden 1951 alussa.8 Jäsenmäärän kasvun taustalla olivat voimakkaat herätykset, joita seudulla oli vuodesta 1946 aina 1950-luvun alkuun. Seuroja pidettiin ahkerasti. Seuramatkoja tehtiin kuorma-auton lavalla ja polkupyörillä ja parannuksentekijöitä oli varsinkin nuorison parissa. Seuramatkojen aikana laulettiin Siionin Lauluja ja uskovaisten kanssakäyminen oli hyvin vilkasta.

Vanhoillislestadiolaisuus levisi Kuusjärvellä myös uusille alueille. Herätysliike sai jalansijaa esimerkiksi Suvisrannalla, jossa seurapaikkoina olivat Toivo ja Helmi Tuonosen (Sysmä n:o 49, Kesseli), Tauno ja Hilkka Tuonosen (Sysmä n:o 49, Rantakesseli) sekä Kusti ja Anna Naumasen (Sysmä n:o 546) kodit. Herneahon tien varressa seuroja pidettiin Ilmari ja Anna Kuosmasen (Sysmä n:o 32,7Pajukoski), Armas Ja Aune Kontkasen, sekä Mikko ja Ida Kinnusen (Sysmä n:o 2810, Jokiniemi) kodeissa, Lukanvaaran tien varressa Mikko ja Anna Koistisen ( Sysmä n:o 472, Mäntylä) kodissa. Aikaa kuvaa hyvin eräs Outokummusta lähetetty kirje:9

Vanhoillislestadiolaiset nuoret tekivät ahkerasti seuramatkoja lähiympäristössä pidettyihin isoihin seuroihin. Näitä seuraretkiä on muistellut Erkki Kinnunen seuraavasti:10

Rauhanyhdistyksen perustamisen eräänä tavoitteena oli oman rukoushuoneen saaminen seuratilaisuuksia varten. Seuroja pidettiin 1940-luvun lopulla lähinnä yksityiskodeissa, mutta myös Outokumpu Oy:n omistamalla niin sanotulla Yläsaunalla sekä Kalattoman, Harmaasalon, Vanha-Sysmän, Myhkylän ja Kuusjärven kouluilla.11 Isommat seurat jouduttiin pitämään työväentalolla ja elokuvateatterissa, koska ne olivat ainoat riittävän isot kokoustilat Outokummun taajamassa. Rukoushuonehanke oli esillä vuoden 1948 syyskokouksessa:

Muistitiedon mukaan suunnitelmissa oli myös jo olemassa olevan kiinteistön osto. Esillä olivat Kokonvaaran koulu ja Matti Tolvasen Kalattomalla sijainnut iso kiinteistö. Nämä ostohankkeet kariutuivat. Rukoushuoneen hankkiminen oli esillä johtokunnan kokouksessa maaliskuussa 1949, jolloin valtuutettiin Otto Juvonen kysymään tonttia Outokumpu Oy:ltä. Hankkeen annettiin raueta, kun saatiin tietää, että Kuusjärven seurakunta aikoo rakentaa seurakuntatalon Outokumpuun. Seurakunta oli luvannut, että rauhanyhdistys saa pitää siinä seuroja. Päätökseksi tuli, että yhdistyksen "pääasiana pidettiin seuroja, eikä talon rakentamista tällaisena vaikeana aikana"13

-------------------
8. ORYA. Vuosikert. 1948-51.
9. Elsa Kuokkasen kokoelma. Päiväkirjamerkinnät 28-29.5.1950.; Saara Kuokkasen kirje 15.4.1949.; Ida Mertasen ja Taimi Haapalaisen haast. talvella 1996.; Hilkka Tuonosen ja Pentti Kuosmasen haast. talvella 1996.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Outokumpu KA. Rk. 1941-50.; Pohjois-Karjalassa toimi 1940-luvun lopulla useita tulisieluisia nuoria vanhoillislestadiolaisia pappeja, joita Jumala käytti välineenä monilla seuduilla jo hiillokseksi muuttuneen herätyksen puhaltamiseksi uudelleen liekkiin. Varsinkin Kauko Mäntylä, Onni Majava ja Veikko Simola ovat jääneet rakkaaseen muistoon.
10. Erkki Kinnusen kirje 3.8.1997.
11. Emil Lasaroffin haast. 1992.; Toini Lasaroffin haast. 1.8.1996.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; PMS 25/25.6.1986 (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä).
12. ORYA. Syyskok.ptk. 19.12.1948, § 16.; Kokousta varten oli laadittu toimitalohankkeesta esitys, jossa ehdotettiin erillisen toimikunnan valitsemista hankkeen toteuttajaksi. Toimikuntaan tulisi valita tarmokkaita miehiä Outokummusta ja sen ympäristöstä, Harmaasalolta, Kokonvaarasta, Törisevästä, Vuonoksesta ja Palopäästä. Toimikuntaan tulisi esityksen mukaan valita vähintään kymmenen jäsentä ja siihen tulisi valita myös naisedustajia. Sen tehtäväksi tulisi kysellä Kuusjärven kunnalta ja Outokumpu Oy:ltä sopivaa tonttia lahjaksi. Mikäli tonttia ei saataisi lahjaksi, katsottiin myös oston tai vuokraamisen olevan mahdollista. Sopivan paikan katsottiin sijaitsevan puolen kilometrin säteellä Outokummun keskustasta, esimerkiksi työväentalon läheisyydestä tai Kalattomantien varrelta. Esityksessä kaavailtiin varojen keruuta keräyslistoilla ja lahjakorteilla. Hanketta varten toivottiin talollisilta puutavaralahjoituksia, jotka oli tarkoitus koota yhdistyksen silloisen puheenjohtajan (Vilho Parviaisen) maalle. Pöytäkirjoista ei selviä miten esitykseen suhtauduttiin. Toimikuntaan ei kuitenkaan ilmeisesti perustettu. Esityksen oman toimitalon hankkimisesta oli tehnyt Antti Karvinen. (ORYA. SRK:n historiatoimikunnan kysely 1976).
13. ORYA. Jhtkkok.ptk. 1.3.1949, § 3.; Syyskok.ptk.18.12.1949, § 12-13.

 
1.3. PAIKALLISET ISOT SEURAT

Paikallisten suurten seurojen järjestäminen aloitettiin heti ensimmäisenä toimintavuotena. Seurat pidettiin työväentalolla, missä myös osa seuravieraista yöpyi. Puhujiksi saatiin pastorit Kauko Mäntylä Viinijärveltä ja Onni Majava Enosta sekä saarnaajat Pekka Aulassalo Viinijärveltä, Olli Sallinen Leppävirralta ja Kustaa Ahokas Outokummusta. Tervehdyspuheen esittäjäksi valittiin saarnaaja Paavo Haapalainen Harmaasalolta. Seuroista päätettiin ilmoittaa Siionin Lähetyslehdessä, Karjalaisessa ja Karjalan Maassa. Seurojen ajankohdaksi valittiin elokuun 7. - 9. päivä. Isot seurat kokosivat Outokumpuun vanhoillislestadiolaisia ympäri koko maakunnan ja seuravieraiden määrä kohosi joinakin vuosina jopa tuhanteen henkeen. Seuroja varten valittiin erillinen seuratoimikunta, jossa käytännössä lähes jokainen uskovainen sai jonkin tehtävän aina talouspäälliköstä (vuonna 1948 Sulo Korhonen) seuravieraiden majoittajaan (Kauko Tieranta), järjestyksen valvojiin (Mikko Piiroinen ja Vilho Voutilainen), leipojiin (Tyyne Piiroinen, Maria Smolander, Alma Parviainen, Lyyli Rummukainen, Ida Korhonen, Anna Piiroinen, Ester Laaksonen, Anna Hämäläinen, Liisa Tolvanen ja Jenny Haaranen) ja korvikkeen keittäjiin (Hanna Hopponen) saakka.14

Vuonna 1949 pidettiin kahdet isot seurat kevätseurat 25. - 26.5 ja syysseurat 27. - 29.8. Koska elettiin vielä sodanjälkeistä niukkuuden aikaa, ei seurojen kustantaminen ollut itsestään selvää. Syysseuroja varten anottiin lääninhallitukselta rahankeräyslupaa. Rahankeräyslistoja hankittiin 25 kappaletta. Syysseuroissa palvelivat Matti Pylkäs, Juho Näppä, Kustaa Ahokas ja Frans Leppänen. Kevätseuroihin pyydettiin Kauko Mäntylää, Onni Majavaa, Onni Elomaata, Toivo Leppästä ja Kustaa Ahokasta. Avajaispuheen piti seurakunnan pastori Olavi Krogerus.15 Vuoden 1949 jälkeen luovuttiin kaksien isojen seurojen järjestämisestä vuosiksi. Seurojen ajankohtaa muutettiin ja ne vakiintuivat heinäkuun kolmanneksi tai neljänneksi viikonlopuksi.16 Isot kevätseurat järjestettiin uudestaan vuonna 1956.17

Suurten seurojen sananpalvelijoina vierailivat Outokummussa lähes vuosittain pastorit Kauko Mäntylä ja Onni Majava. Usein kävivät myös kirkkoherra Veikko Pentikäinen sekä pastori Kaarlo Pelkonen. Miltei vakituisiin seurapuhujiin kuului myös Pekka Aulassalo ja usein isoissa seuroissa nähtiin palvelemassa myös Frans ja Toivo Leppänen sekä Heikki Koukkari. SRK:n lähetysmatkoilla ja rauhanyhdistyksen kutsumana kävivät edellisten lisäksi useita kertoja Otto Karvonen, Eino Rouvinen, Ville Suutari, Kustaa Ahokas ja Erkki Reinikainen.18 1950-luvulla vakituisina seurapaikkoina olivat Kalattoman, Palorannan ja Kokonvaaran kansakoulut sekä Otto Kuokkanen Palopäässä, Juho Naumanen Sätösjoella, Antti Ratilainen, Natalia Kontkanen Harmaasalolla, Matti Haapalainen ja Martta Ratilainen Mustassalahdessa, Aino Malinen Apajalahdessa, Josefiina Kontkanen Kalattomalla, Tauno ja Toivo Tuononen sekä Eero ja Lempi Naumanen Suvisrannalla, Mikko Kinnunen ja Ida Kinnunen, Armas ja Aune Kontkanen sekä Ilmari ja Anna Kuosmanen Herneahon tien varressa. Keskimääräinen seuraväen määrä näyttää kotiseuroissa olleen 30:n ja 60:n välillä. Kalattoman kansakoululla sen sijaan saattoi olla jopa 200 seuravierasta.19 Seurakunta-keskuksen valmistuttua Outokummun keskustaan 1955 pyydettiin sieltä kiinteää suurten seurojen pitoaikaa elokuun ensimmäiseksi viikonlopuksi. Samalla esitettiin, että yhdistyksen seuratilaisuudet ilmoitettaisiin kirkollisissa ilmoituksissa. Samoin toivottiin kiinteitä seuravuoroja, jotka saatiin kuukauden ensimmäiseksi maanantai-illaksi ja kolmanneksi tiistai-illaksi. Rauhanyhdistyksen seurat päätettiinkin ottaa mukaan kirkollisiin ilmoituksiin.20

-------------------------
14. ORYA. Ylkok.ptk. 11.4.1948.; 28.6.1948.; Karjalainen 8.8.1967.
15. ORYA. Jhtkkok.ptk. 2.1.1949, § 3-7.; 22.7.1949, § 3.
16. ORYA. Syyskok.ptk. 18.12.1949, § 7.; Jhtkkok. 17.7.1951, § 1., Vkok.ptk. 3.3.1952, § 6.;Vkok.ptk. 22.2.1953, § 7.; Vkok.ptk. 14.2.1954, § 6.; Syyskok.ptk. 19.12.1954, § 7
17. ORYA.Ylim.kok.ptk. 16.10.1955, § 5.
18. ORYA. Seurapäiväkirja 17.4.1955 - 7.11.1961.; Kokouspöytäkirjat 1948-1964.
19. ORYA. Seurapäiväkirja 17.4.1955 - 7.11.1961. Kaarina Kontkasen haast. 30.7.1996. Ida Mertasen ja Taimi Haapalaisen haast. talvella 1996.

1.4. Kahden kirkon jäseniä

Rauhanyhdistyksen jäsenmäärä oli korkeimmillaan vuosina 1950-51, jolloin yhdistykseen kuului 177 jäsentä. Tämän jälkeen alkoi jäsenmäärän voimakas lasku, joka johtui osittain voimakkaaastan poismuutosta. Paikkakunnalta muutti pois useita lestadiolaisperheitä (esimerkiksi Ahokkaat, Korhoset, Kettuset, Tenhuset). Samoin monien lestadiolaisnuorten (esimerkiksi Einari, Erkki ja Annikki Kinnunen, Väinö Itkonen) täytyi lähteä etsimään toimeentuloa muualta. Vuonna 1946 alkaneet herätykset laantuivat 1950-luvun alkuvuosina, vaikka yhä edelleen löytyi silloin tällöin henkilöitä, joiden tunnon saarnattu Jumalan sana herätti. Ilmeisesti jäsenmaksujen keräämisaktiivisuudessa oli myös voimakasta vuosittaista vaihtelua. Jäsenmäärä asettui 1950-luvun puolivälissä puolentoistasadan tienoille. Jäsenistössä tapahtui voimakas muutos 1950-luvun alkupuolella. Vuosina 1948 - 1950 yhdistykseen kuuluneista 177 jäsenestä peräti 79 ei ole enää jäsenenä vuonna 1957. Sen sijaan yhdistykseen on liittynyt 59 uutta henkilöä.21 Voimakas muutos jäsenistössä viittaa siihen, että osa niistä henkilöistä, jotka olivat saaneet "parannuksen armon" 1946 alkaneissa herätyksissä, luopuivat. Suuri uusien jäsenten määrä kertoo kuitenkin herätysten jatkuneen vielä 1950-luvun alkupuoliskolla. Parannuksentekijät vähenivät vuosikymmenen lopulla selvästi, sillä vuosina 1957 - 60 yhdistykseen liittyi vain 4 henkilöä. Muutenkin jäsenistön muutos oli vähäistä. Paikkakunnalta muutti ainoastaan viisi yhdistyksen jäsentä ja matkasauvansa sai laskea samoin viisi henkilöä.22

Rauhanyhdistyksen jäsenistä huomattava osa kuului tai oli kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Perustamiskokouksen osanottajista sekä vuosien 1948 - 50 ja 1957 jäsenistä on 195 henkilön syntymäseurakunta pystytty selvittämään, ja heistä 47 oli syntyperältään ortodokseja. Lisäksi huomattavalla osalla luterilaisista lestadiolaisyhteisön jäsenistä aviopuoliso tai toinen vanhemmista oli ortodoksisen kirkon jäsen. Useimmat lestadiolaiseen herätysliikkeeseen liittyneet ortodoksit siirtyivät vähitellen luterilaisen kirkon jäseniksi. Usein kirkkokunnan muutos liittyi avioitumiseen luterilaisen kanssa. Mikäli lestadiolaisperheessä toinen aviopuolisoista kuului luterilaiseen kirkkoon, kastettiin lapset luterilaisen kirkon jäseniksi. Vähittäinen siirtyminen luterilaisen kirkon jäseneksi on johtanut siihen, että ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia jäseniä on lestadiolaisyhteisöissä tänä päivänä varsin vähän.23 Myös Liperin ja Polvijärven puolella lestadiolaisuutta oli paljon ortodoksien keskuudessa. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana 1950-luvulla toiminut rovasti Erkki Piiroinen arvioi seurakuntansa jäsenistä noin parin sadan olleen aktiivisia lestadiolaisia ja lisäksi seurakunnassa oli paljon jäseniä, jotka olivat lestadiolaisuuteen "kallellaan". Myös seurakunnan työntekijöissä oli aktiivisia lestadiolaisia ja osa luottamushenkilöistä oli "lestadiolaishenkisiä".24

Edellä mainituista 195:sta alkuaikojen jäsenestä runsas 2/3 oli syntyisin joko Kuusjärven (61), Taipaleen (43) tai Liperin seurakunnista (31).25 Myös Kaavi (5), Polvijärvi (6), Heinävesi (4), Juuka (4) ja Kymi (4) ovat seurakuntia, joista oli syntyisin useita lestadiolaiskristittyjä. Loput jäsenistä olivat syntyisin lähes yksinomaan Pohjois-Karjalasta, Viipurin läänin alueelta tai Savosta. Vain kaksi yhdistyksen jäsentä oli kotoisin herätysliikkeen perinteiseltä vahvalta kannatusalueelta Oulun ja Lapin läänistä. Vaikka lestadiolaisuus on saanut alkunsa Ruotsin Lapin perukoilla alkaneista herätyksistä, olivat Outokummun lestadiolaisyhteisön juuret siis syvällä pohjoiskarjalaisessa, luterilais-ortodoksisessa maaperässä.26

Rauhanyhdistyksen jäsenistä suuri osa kuului alkuvuosina työväestöön ja lähes kaikki kävivät töissä Outokumpu Oy:llä. Yhteisöön kuului lisäksi muutamia kauppiaita (Matti ja Hilma Piiparinen, Ville ja Helmi Toivanen sekä Irma ja Toivo Tenhunen), virkamiehiä, opettajia, konttoristi ja kanttori (Helmi Rummukainen, Kalle Sutinen, Helinä Sallinen, Tauno Naumanen, Toivo Wallin) ja työnjohtajia (Erkki Tolppanen, Hannes Tolvanen) sekä autoilijoita (Vilho Parviainen, Väinö Piironen). Moni kaivoksessa työssä käyvä harjoitti lisäksi pienimuotoista maataloutta. Varsinaisia päätoimisia maanviljelijöitä kuului yhdistyksen jäsenistöön runsaat kaksikymmentä perhettä. 27

Vanhoillislestadiolaisten sananpalvelijoina toimivat 1940-luvulla Kusti Parviainen (k. 1947), Paavo Haapalainen (k. 1952) ja Joensuusta 1949 muuttanut Kustaa Ahokas. Palopäässä ja Kuusjärven kirkonkylän puolella puhelivat tupaseuroissa myös Antti Hirvonen sekä Heikki Räsänen. 1950- luvun alussa aloitti saarnatoimintansa maanviljelijä Otto Juvonen Vuonoksesta. Vuosina 1940 - 1945 asui Outokummussa lisäksi värtsiläläinen saarnaaja Juho Leskinen, joka joutui muuttamaan kotiseudultaan sen jäätyä Neuvostoliitolle. Vuoden 1946 alussa asetettiin puhujan tehtävään lisäksi portinvartija Toivo Kuokkanen. Hänen työsarkansa ei ollut pitkä, sillä Toivo Kuokkanen pääsi vanhurskasten lepoon jo 26.7.1950. Lisäksi toimivat 1940-luvun lopulla lyhyen aikaa puhujina myös Uuno Hirvonen sekä Mikko Piiroinen. Kun Kustaa Ahokas oli muuttanut vuonna 1953 Jyväskylään ja Antti Hirvonen oli saanut laskea matkasauvansa vuonna 1959, jäi Otto Juvonen Outokummussa pitkäksi aikaa ainoaksi sananpalvelijaksi.28

------------------------

20. ORYA. Johtk.kok.ptk. 25.7.1955, § 8-9.; 12.9.1955, § 2.; 16.10.1955, § 3.
21. ORYA. Jäsenkortisto 1957-1996.; Toimintakertomukset 1948-1956.
22. ORYA. Jäsenkortisto 1948-50.; 1957.
23. MKK. Kortisto Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenistä.
24. Rovasti Erkki Piiroisen puh.haast. 31.7.1996.
25. Liperin seurakunnasta liitettiin vuoden 1937 alusta Harmaasalon, Kokonvaaran ja Sukkulansalon kylät Kuusjärven seurakuntaan. Merkittävä osa Liperissä syntyneistä yhdistyksen jäsenistä oli kotoisin näistä kylistä. (MKK. Kortisto Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenistä).
26. MKK. Kortisto Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenistä.
27. MKK. Kortisto Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenistä.; ORYA. Jäsenkortisto 1948-50, 1957.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996, 14.6.1997.; Kaarina Kontkasen haast. 30.7.1996.; Olavi Juvosen haast. heinäk. 1996.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1997.; Toini Lasaroffin haast. 1.8.1996. Emil Lasaroffin haast. 1992.
28. MKK. Puhujakortisto. Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; 14.6.1997.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; PMS 46/21.11.1973 (K(auko) T(ieranta): Portin vartija – Siionin muurin vartija).

 2. HILJAISEN TOIMINNAN VUODET 1960-1972

    2.1.Pappislinja saa aikaan epätietoisuutta

Vanhoillislestadiolaisuudessa ilmeni 1950-luvulla erimielisyyksiä, joiden taustalla olivat erilaiset käsitykset kasteesta, seurakuntaopista ja lähetystyöstä. Erimielisyyksien siemeniä oli jäänyt liikkeen sisälle jo 1930- ja 1940-lukujen rajankäynneissä pikkuesikoisuuteen. Ristiriitojen seurauksena erosi vanhoillislestadiolaisuudesta ryhmittymä, josta käytetään nimityksiä pappislinja tai elämänsanalaisuus. Nimitykset tulevat ryhmittymän kuukausijulkaisusta Elämän Sana sekä siitä, että noin 2/3 vanhoillislestadiolaisista papeista liittyi siihen. Ryhmittymän kannatus jäi lopulta melko vähäiseksi ja siihen liittyi vain kymmenkunta rauhanyhdistystä.1

Outokummussa hajaannuksen seurauksena erosi yhdistyksestä heti vain muutamia jäseniä. Sen vaikutus tuntui kuitenkin vielä vuosia myöhemmin, kun jotkut yhdistyksen jäsenet jättäytyivät vähitellen pois uskovaisten kanssakäymisestä. Vähitellen tapahtuneen luopumisen taustalla on arveltu olleen vuosikymmenen vaihteen tapahtumat. Ristiriitojen ollessa voimakkaimmillaan jättivät muutamat vanhoillislestadiolaisuuden lehtien tilaamisen pois ja halusivat "katsoa, mikä tästä tullee".Muutaman vuoden kuluttua, kun tilanne oli rauhoittunut, totesivat useimmat, että "suap tulla". 2 Rauhanyhdistyksen pöytäkirjoista ei löydy suoranaista viittausta pappislinjan aiheuttamiin ristiriitoihin. Lopulliseen eroon johtaneessa puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksessa Oulussa 29.12.1960 oli yhdistyksen edustajana Otto Juvonen. Palattuaan sieltä hän selosti kokouksen päätöksiä johtokunnalle, joka yksimielisesti hyväksyi päätökset.3 Pinnan alle jäi kuitenkin kytemään erimielisyyksiä, joita selvitettiin useissa kokouksissa 1960-luvun alussa.4

------------------------------------

1. Hulkko 1965, 12-15, 21-23.; Savela 1990, 48.; Laajemmin hajaannuksesta ja sen taustoista ks. Kupsala 1995, 169-176.
2. ORYA. Jäsenkortisto 1948-50, 1957-1996. Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996 ja 14.6.1997. SRK:n historiatoimikunnan kyselyyn on pappislinjalaisten määräksi annettu viisi henkilöä. (ORYA. SRK:n historiatoimikunnan kysely 1977).
3. ORYA. Jhtk.kok.ptk. 26.12.1960, § 3.; jhtk.kok.ptk. 5.1.1961, § 3.; Erimielisyydet heijastuivat kielteisenä suhtautumisena Lestadiolaisen ylioppilaskodin pyyntöön yhdistyksen saamiseksi kannattajajäseneksi (Lestadiolainen ylioppilaskoti oli pappislinjalaisten hallussa), aikaisemmin esitetyn puhujapyynnön perumisena (ORYA. Jhtk.kok.ptk. 10.4.1960, § 5.; jhtkkok.ptk. 7.7.1960, § 11.

2.2. Vakiintunutta toimintaa

Rauhanyhdistyksen toimintaa 1960-luvulla voi kuvata hyvin perinteiseksi. Seuroja pidettiin 2 - 4 kertaa kuukaudessa. Seurapaikkoina olivat 1960-luvulla Juho ja Martta Naumanen Sätöksessä, Eemil ja Toini Lasaroff sekä Natalia Kontkanen Harmaasalolla, Ilmari Kuosmanen Herneahossa ja Otto Juvonen Sirkka-ahossa. Seurakuntatalolla oli Rauhanyhdistyksen vakituiset seuravuorot joka kuukauden ensimmäinen ja kolmas tiistai. Kesäseuroja pidettiin edelleen elokuun ensimmäisenä viikonloppuna seurakuntatalossa. Seurat alkoivat perjantai-iltana ja päättyivät maanantai-iltana. Seurojen väkimäärä oli esimerkiksi vuonna 1961 650 henkeä. Vapun tienoilla pidettävien kevätseurojen järjestämisestä keskusteltiin vuoden 1970 vuosikokouksessa. Ensimmäiset kevätseurat järjestettiin 2. - 5.5.1970 ja niissä palvelivat sotilaspastori Erkki Puukko sekä saarnaajat Hannes Kamula ja Eino Rouvinen. 1960-luvulla vierailivat Outokummussa usein sananpalvelijoinaVeikko Hämäläinen, Heikki Koukkari ja Paavo Koistinen. Kesäseurojen yhteydessä 1967 pidettiin yhdistyksen 20-vuotisjuhlaseurat, joissa palvelivat kirkkoherra Kauko Mäntylä, pastorit Jaakko Suomala ja Niilo Hintikka sekä saarnaajat Arvi Hintsala ja Eino Vaherjoki. Seuroissa oli sanankuulijoita lähes tuhat henkeä.5 Joensuussa 1964 pidettyjen suviseurojen järjestelyihin Outokummun vanhoillislestadiolaiset osallistuivat jo suunnitteluvaiheesta alkaen. Yhdysmiehiksi suviseuroihin valittiin Armas Kontkanen, Viljo Mertanen, Emil Lasaroff, Matti Haapalainen, Antti Karvinen, Asser Pajarinen, Olavi Koponen, Eero Nykänen, Kauko Tieranta, Veikko Lämsä ja Uuno Simonen. Seurat pidettiin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 1964 Joensuun luterilaisen kirkon takana olleella kentällä ja niihin saapui 25 000 - 30 000 seuravierasta.6

Toimitalohanke nousi uudestaan esille vuonna 1965, jolloin vuosikokouksessa toimintasuunnitelmaan esitettiin lisäys, että "perustettaisiin rahasto, jota kartutettaisiin mahdollisen oman toimitalon rakentamiseksi". Asia siirrettiin kuitenkin myöhemmin käsiteltäväksi. Seuraavan kerran oman kiinteistön hankkiminen oli esillä vuonna 1968, jolloin eräät yhdistyksen jäsenet olivat esittäneet keskeneräiseksi jääneen Outokummun Työväenyhdistyksen toimitalon ostamista pakkohuutokaupasta. Mahdollista ostoa selvittämään asetettiin toimikunta. johon valittiin Armas Kontkanen, Emil Lasaroff, Erkki Tolppanen, Hannes Tolvanen ja Veikko Lämsä. Rauhanyhdistyksen tarjoukseksi sovittiin 30 000 - 32 000 markkaa. Seuraavassa johtokunnan kokouksessa annettiin Armas Kontkaselle ja Emil Lasaroffille valtuudet huutaa talo 34 000 markan hinnalla. Hanke raukesi kuitenkin liian korkeaan hintaan. Vuonna 1972 tuli osoitteessa Hovilankatu 7 myyntiin omakotitalo, jonka ostamiseen kohtuullisella hinnalla valtuutettiin Erkki Tolppanen ja Emil Lasaroff. Tämäkään hanke ei toteutunut.7 Koska Kuusjärven kunta muuttui vuonna 1967 Outokummun kauppalaksi, päätettiin yhdistyksen nimi muuttaa Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksestä Outokummun Rauhanyhdistykseksi. Oikeusministeriö vahvisti nimenmuutoksen 18.10.1968.8

Yhdistyksen jäsenmäärä säilyi koko 1960-luvun ja 1970-luvun alun suunnilleen samansuuruisena kuin edellisellä vuosikymmenellä vaihdellen 150:n molemmilla puolilla. Vuosien 1960 - 1972 välisenä aikana yhdistykseen liittyi 86 henkilöä, 39 jäsentä sai laskea matkasauvansa, 19 muutti toiselle paikkakunnalle, 11 jäsentä erotettiin lähinnä maksamattomien jäsenmaksujen takia, kuusi vanhusta siirrettiin vapaajäseniksi ja kaksi henkilöä erosi yhdistyksestä. Näin ollen rauhanyhdistyksen jäsenistä vaihtui 13 vuoden aikana yli puolet. Uusista jäsenistä monet olivat sivukylien vanhoillislestadiolaisia, jotka vasta tässä vaiheessa liittyivät Rauhanyhdistyksen jäseniksi. Myös parannuksentekijöitä oli jonkin verran.9 Outokummun vanhoillislestadiolaisten sananpalvelijana 1950-luvun alusta toiminut Otto Juvonen sai laskea matkasauvansa 29.12.1969. Samana vuonna muutti Outokumpuun kappalaisen virkaa hoitamaan hänen poikansa pastori Pertti Juvonen perheineen. Hän toimi sananpalvelijana myös Outokummun Rauhanyhdistyksen seuratilaisuuksissa, kunnes hänet valittiin Viinijärven kirkkoherraksi vuonna 1973.10
--------------

4. ORYA. Jhtk.kok.ptk. 5.3.1960, § 3.; 2.2.1962, § 5-6.; Vkok.ptk. 12. 2.1961, § 9.; 25.2.1962, § 9.; 24.2.1963, § 9.; 25.2.1962, § 1-2.
5. ORYA. Seurapäiväkirja 17.4.1955-7.11.1961.; Jhtkok.ptk. 24.4.1970, § 4.; 15.2.1970, § 9.; Karjalainen 6.8.1967 ja 8.8.1967.; PMS 35/20.8.1967.
6. ORYA. Jhtkkok.ptk. 30.8.1962, § 4.; 20.8.1963, § 3.; Vkok.ptk. 23.2.1964, § 9, 15.;Pieviläinen 1994, 41-42.
7. ORYA. Jhtkkok.ptk. 21.2.1965, § 9.; 16.11.1968, § 6.; 20.11.1968, § 4.; 6.3.1972, § 4.
8. ORYA. Ylim.ylkok.ptk. 26.5.1968, § 4.; Jhtkkok.ptk. 17.12.1968, § 8.
9. ORYA. Jäsenkortisto 1957-1996.
10.Pertti Juvosen haast. 31.7.1996.

3. VILKKAAN JA MONIPUOLISEN TOIMINNAN VUODET 1973 - 1997

3.1. Oma toimitalo

Outokummun Rauhanyhdistykselle puuhattiin omaa toimitaloa useissa eri yhteyksissä 1940-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Haave yhdistyksen omasta kokoontumistilasta toteutui vuoden 1972 lopulla. Hovilankadun ja Työmiehenkadun kulmassa (Hovilankatu 17) sijainnut omakotitalo ja Kulmatontti-niminen tila RN:o 450 oli myynnissä, ja sen katsottiin soveltuvan yhdistyksen silloisiin tarpeisiin. Kauppahinnaksi sovittiin ensin 42 000 markkaa, mutta lopulliseksi hinnaksi tuli 43 000 (nykyrahassa noin 230 000) markkaa. Kauppa solmittiin 20.11.1972. Kiinteistöstä huolehtimaan valittiin hoitokunta, johon kuuluivat Erkki Tolppanen, Eero Hosionaho, Eero Nykänen, Merja Lasaroff, Erkki Kinnunen, Taisto Tuononen, Kauko Tieranta ja Helvi Voutilainen.1

Rauhanyhdistyksen ostama talo oli ollut asuinkäytössä. Rakennusta alettiin heti muuttaa kokoontumistilaksi. Muutostöihin ryhdyttiin ilman asianomaisia lupia ja tämän seurauksena rakennustarkastaja ja palopäällikkö suorittivat rakennuksessa tarkastuksen, ja niin kauppalan järjestysoikeus velvoitti yhdistyksen palauttamaan rakennuksen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa toukokuun 1973 loppuun mennessä. Rakennuksen käytölle kokoushuoneistona saatiin kuitenkin viiden vuoden poikkeuslupa. Talon luoteen puoleiselle seinustalle rakennettiin uusi sisäänkäynti. Rakennuksen ensimmäisen kerroksen huoneet muutettiin kokouskäyttöön sopiviksi. Tupaantuliaisseurat pidettiin toimitalolla 27.5.1973 ja seuroissa palvelivat omien puhujaveljien lisäksi Onni Kraft Liperistä ja Arvi Pärssinen Viinijärveltä. Toimitalon huoneet olivat pieniä ja sokkeloisia. Niihin katsottiin mahtuvan kerralla vain 58 henkilöä.2 Rakennukselle anottiin lääninhallitukselta vuonna 1977 poikkeuslupaa, jotta talon käyttöä voitiin jatkaa kokoushuoneistona. Lääninhallitus myönsi kahden vuoden jatkoajan poikkeusluvalle sillä ehdolla, että tontille rakennetaan 13 autopaikkaa ja pihaantulo siirretään Hovilankadulta Työmiehenkadulle.3

Yhdistys pyrki koko ajan löytämään tilavamman kiinteistön käyttöönsä. Vuonna 1977 aloitettiin neuvottelut Jyrinharjulla sijainneesta entisestä suojeluskuntatalosta, joka oli johtaja Jaakko Kuivilan omistuksessa. Neuvotteluja oli käynyt rakennustoimikunnan valtuuttamana Vilho Parviainen. Alustavissa keskusteluissa oltiin päädytty 100 000 markan kauppahintaan.4 Kiinteistökaupasta päättämään kutsuttiin yhdistyksen ylimääräinen kokous 11.12.1977. Kokouksessa käsiteltiin kiinteistökaupasta tehty esisopimusluonnos ja todettiin johtaja Kuivilan nostaneen hintapyyntöään 130 000 markkaan. Yleinen kokous hyväksyi esisopimus- ja kauppakirjaluonnokset. Yhdistyksen nimenkirjoittajille annettiin valtuudet kaupan allekirjoittamiseen.5 Aiottu kauppa ei kuitenkaan toteutunut, ja tämän jälkeen yhdistys pyrki hankkimaan tontin uudisrakennusta varten. Asiasta neuvoteltiin kaupungin kanssa, mutta kaupunkia ei tyydyttänyt Rauhanyhdistyksen esittämä tarjous ja kauppaa ei syntynyt.6 Vuoden 1978 loppupuolella Itä-Suomen lehtihuolto Oy:n johtaja Leo Tolonen otti yhteyttä tarjoten kirja- ja lehtipainona olevaa entistä työväentaloa (Hovilankatu 15) Rauhanyhdistykselle. Hintapyyntö oli 330 000 markkaa. Asiaa käsiteltiin johtokunnan kokouksessa 19.10.1978, ja johtokunta päätti suosittaa kiinteistön ostoa. Tätä varten kutsuttiin yhdistyksen ylimääräinen kokous koolle 17.11.1978. Kokouksessa oli läsnä 62 yhdistyksen jäsentä, jotka vilkkaan keskustelun jälkeen antoivat yksimielisesti valtuudet kaupan solmimiseen.7 Esisopimus allekirjoitettiin 28.12.1978 ja varsinainen kauppakirja allekirjoitettiin 15.5.1979. Näin siirtyi entinen Outokummun Työväenyhdistyksen kiinteistö, jossa oli pidetty monet Rauhanyhdistyksen seurat 1930 - 1950-luvuilla, Outokummun Rauhanyhdistyksen haltuun.8 Kaupan rahoittamiseksi yhdistys joutui ottamaan velkaa 300 000 markkaa.9 Kiinteistön lopullisen Rauhanyhdistykselle siirtymisen esteeksi näyttivät kuitenkin nousevan poikkeuslupa-asiat. Kaupunginhallitus oli antanut kielteisen päätöksen poikkeuslupa-anomukseen vedoten siihen, että rakennus sijaitsi liike- ja asuinkerrostalorakennusten korttelialueella. Lääninhallitus hyväksyi kuitenkin poikkeuslupa-anomuksen todeten kiinteistön olleen ennen lehti- ja kirjapainotaloksi siirtymistä kokoushuoneisto. Rakennus muutettaisiin siis vain alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.10 Koska Rauhanyhdistyksen omistama kiinteistö Hovilankatu 17:ssa tuli tarpeettomaksi, se pyrittiin myymään. Monien vaiheitten jälkeen kiinteistö myytiin 3.4.1980 tehdyllä kauppakirjalla Siiri ja Esa Räsäselle.11

Heti Hovilankatu 15:n kiinteistön hankkimisen jälkeen, ryhdyttiin siinä mittaviin saneerauksiin. Saneerauspiirustukset ja rakennuslupahakemukset olivat valmiina jo ennen kauppakirjan allekirjoitusta. Rakennuksen sähkösuunnitelmien laatiminen annettiin joensuulaiselle insinööri Kauko Talonpojalle ja LVI-suunnitelmien teko heinäveteläiselle Jorma Havukaiselle.12 Rakennusluvat ja sähkötyöluvat saatiin nopeasti ja saneeraus pääsi hyvin käyntiin. Toimitalon käyttöönottotarkastukset voitiin suorittaa 8. - 9.4.1981. Outokummun kaupungin rakennuslautakunta myönsi lopullisen käyttöönottoluvan kesällä 1981. Avajaisseurat saneeratulla toimitalolla pidettiin 13.9.1981.13 Outokummun Rauhanyhdistyksen toimitalon hankkiminen ja saneeraus tapahtui samaan aikaan, kun koko Suomen vanhoillislestadiolaisuudessa oli voimakas omien toimitalojen rakentamisen ja hankkimisen kausi. Tämä tulee esille myös Outokummun Rauhanyhdistyksen pöytäkirjoissa keräys-, avustus- ja kolehtipyyntöinä.14

---------------
1. ORYA. Jhtkkok.ptk. 15.11.1972.; 19.11.1972, § 4.; Martta Korhosen ja Outokummun Rauhanyhdistys ry:n välinen kauppakirja 20.11.1972.; Ylim.ylkok.ptk. 3.12.1972. § 4-6.
2. ORYA. Ote Outokummun kauppalan järjestysoikeuden istunnosta 25.1.1973, § 2.; 22.2.1973, § 4, § 134.; Outokummun kauppalan järjestysoikeuden lupa Outokummun Rauhanyhdistys ry:lle rakennustyöhön 22.2.1973.; Poikkeuslupahakemus lääninhallitukselle 22.11.1977.; Jhtkkok. 20.5.1973, § 2.
3. ORYA. Lääninhallituksen päätös 19.12.1977 Outokummun Rauhanyhdistys ry:n hakemukseen 22.11.1977.; Ote Outokummun kauppalan järjestysoikeuden istunnosta 22.2.1973, § 134.
4. ORYA. Jhtkkok.ptk. 24.11.1977, § 4.
5. ORYA. Ylim.ylkok.ptk.11.12.1977, § 3-9.
6. ORYA. Ylim.ylkok.ptk. 30.8.1978, § 8-9.; Jhtkkok.ptk. 20.9.1978, § 12-13.; Viranomaisten kanssa oli neuvoteltu jo vuonna 1976, jolloin tiedusteltiin mahdollisuutta rakentaa olemassaolevalle tontille. Outokummun kauppalan kiinteistöinsinööri Antero Kniivilän mukaan se ei ollut mahdollista. Johtokunnan jäsenet Eero Hosionaho ja Erkki Kinnunen tiedustelivat mahdollisuutta naapuritontin ostoon, mutta sen omistaja ei halunnut sitä myydä. Kiinteistöinsinööri Kniivilä tarjosi sen sijaan useita kauppalan omistamia tontteja, jotka olimahdollista vaihtaa yhdistyksen nykyisen kiinteistön kanssa. Johtokunta kävi näitä katsomassa ja esitti kauppalalle 5 000m2:n tonttialuetta Pohjoisaholta Veljekset Hiltunen Oy:n autohallia vastapäätä. Vuoden 1977 vuosikokouksessa tehtiinkin yksimielinen päätös uuden toimitalon rakentamisesta. Kaupunki oli tarjonnut silloisesta tontista ja rakennuksesta 90 000 markkaa. Tonttikauppaa varten valittiin toimikunta, johon valittiin Raimo Vänskä, Sakari Kanniainen, Eero Hosionaho, Eero Nykänen, Erkki Kinnunen ja Pentti Piironen. Asia oli esillä ylimääräisessä yleisessä kokouksessa 24.4.1977, jossa myös esiteltiin tontille tehtyjä alustavia uudisrakennusluonnoksia ja perustettiin rakennustoimikunta ja rakennusrahasto. (ORYA. Jhtkkok.ptk. 17.10.1976, § 2.; Jhtkkok.ptk. 4.11.1976, § 3-5.; Vkok.ptk. 13.2.1977, § 20.; Jhtkkok.ptk. 24.3.1977, § 6.; Ylim.ylkok.ptk. 24.4.1977, § 3-7.).
7. ORYA. Jhtkkok.ptk. 17.10.1978, § 2-6.; Ylim.ylkok.ptk. 17.11.1978, § 5-9.
8. ORYA. Itä-Suomen Lehtihuolto Oy:n ja Outokummun Rauhanyhdistys ry:n välinen esisopimus 28.12.1978 ja kauppakirja 15.5.1979.
9. ORYA. Jhtkkok.ptk. 17.11.1978, § 3.; Ylim.ylkok.ptk. 17.11.1978, § 7.
10. ORYA. Jhtkkok.ptk. 30.1.1979, § 10.; Vkok.ptk. 22. 2.1979, § 26.; Pohjois-Karjalan Lääninhallituksen päätös Outokummun Rauhanyhdistys ry:n poikkeuslupa-anomukseen 23.3.1979.
11. ORYA. Jhtkkok.ptk. 21.5.1979, § 5.; Ylim.ylkok.ptk. 15.6.1979, § 5-8 (Yleinen kokous päätti johtokunnan esityksestä kiinteistön hintapyynnöksi 90 000 markkaa, jota voidaan alentaa enintään 80 000 markkaan).; Jhtkkok.ptk. 21.6.1979, § 4.; Jhtkkok.ptk. 9.7.1979, § 9.; Jhtkkok.ptk. 8.11.1979, § 5.; Ylim.ylkok.ptk. 15.3.1980, § 4.; Outokummun Rauhanyhdistys ry:n ja Siiri ja Esa Räsäsen välinen kauppakirja 3.4.1980 (lopullinen hinta oli 73 000 markkaa).
12. ORYA. Jhtkkok.ptk. 3.5.1979, § 12.; Jhtk. ja rktmk.kok.ptk. 21.5.1979, § 12.
13. Jhtkkok.ptk. 30.8.1979, § 5.; Jhtk. ja rktmk.kok.ptk. 22.9.1979, § 4.; Jhtkkok.ptk. 14.4.1981, § 9.; Jhtkkok. 17.6.1981, § 5.; Jhtkkok.ptk. 14.7.1981, § 5.; Jhtkkok.ptk. 20.8.1981, § 7.; Toimitalon kokonaispinta-ala on 533 m2, seurasalin istumapaikkojen määrä 165 ja kahvion 120 (ORYA. Ilmoitus Rauhanyhdistyksen toimitalosta SRK:lle).
14. Esimerkiksi johtokunnan kokouksessa 10.10.1980 käsiteltiin kuuden rauhanyhdistyksen rahankeräyspyynnöt (ORYA: Jhtkkok.ptk. 10.10.1980, § 8).

3.2. Varoja myyjäistoiminnalla

Yhdistyksen taloudelliset voimavarat olivat Hovilankatu 17 kiinteistöä ostettaessa vielä vähäiset. Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistykseltä saatiin lainaa 10 000 markkaa.15 Rauhanyhdistys järjesti myös valtakunnallisen keräyksen toimitalon hankkimisesta ja saneeraamisesta aiheutuneiden kulujen peittämiseksi. Keräyksen ajankohdaksi anottiin 1.2.1973 - 31.1.1974.16 Myyjäistoiminta muodostui kuitenkin ennen pitkää merkittävimmäksi varojenkeruumuodoksi. Myyjäisten järjestäminen vierailla paikkakunnilla oli ensimmäisen kerran esillä vuosikokouksessa 1977, jossa esitystä kannatettiin.17 Ensimmäinen myyjäismatka suoritettiin 16. - 17.4.1977 Alajärvelle, jossa paikalliselle väestölle tarjottiin uusia makuelämyksiä esimerkiksi lanttukukkojen muodossa.18

Seuraavaksi vierailtiin marraskuussa 1977 Nivalassa. Myyjäistoimintaa organisoimaan perustettiin myyjäistoimikunta toukokuussa 1978. Toimikuntaan valittiin Tapani Kinnunen, Rauha Kinnunen, Tuulia Kinnunen, Aila Huttunen, Martti Huttunen ja Elvi Piironen. Samassa yhteydessä päätettiin lähettää kirjeet useille rauhayhdistyksille pyytäen myyjäistenpitomahdollisuutta.19 Vuosina 1978 - 79 tehtiin myyjäismatkat Tampereelle, Haapajärvelle, Kuopioon, Perhoon, Jyväskylään, Pudasjärvelle ja Varkauteen.20 Varojen keräämiseksi järjestettiin myös arpajaiset Outokummun alueella. Arpoja oli myynnissä kaiken kaikkiaan 1500 kappaletta. Arpajaisten päävoittona oli sänkypeitto. Outokummun Rauhanyhdistys sai lisäksi Kajaanin suviseurojen (1978) tuotosta 10 000 markan avustuksen SRK:n kautta.21

Myyjäisten pitoa jatkettiin 1980-luvun alkuvuosina. Outokummun vanhoillislestadiolaiset vierailivat esimerkiksi pelkästään vuonna 1980 Iisalmen, Kinnulan, Viinijärven, Heinäveden, Haukiputaan Kellon, Rovaniemen, Pattijoen ja Rekolan rauhanyhdistyksillä myyjäismatkoilla. Ponnistus oli inhimillisesti katsoen valtava, sillä jokaisiin myyjäisiin leivottiin satoja piirakoita ja lukemattomat määrät kala- ja lanttukukkoja, pikkuleipiä, korvapuusteja, kuiva- ja täytekakkuja, kääretorttuja, marjapiirakoita ja ruis- ja hiivaleipiä. Vaikka myyjäismatkoilla tunnettiin joskus väsymystä, kuvaa myyjäistoimikunnan sihteeri Elvi Piironen Outokummun vanhoillislestadiolaisten tuntoja vuonna 1981 seuraavasti:22

Merkittävä osuus varojen keruussa on ollut myös omalla paikkakunnalla järjestetyillä myyjäisillä, joissa varsinkin karjalanpiirakat ovat tehneet tuhatmäärin kauppansa. Piirakoita on paistettu kerralla 2 000 - 3 000 kappaletta. Piirakanpaisto on ollut ennen kaikkea näppäräsormisten vanhusten harteilla, jotka ovat jaksaneet nousta aamuvarhaisella vaativaan urakkaansa.23 Vuosina 1981 - 82 käytiin myyjäismatkoilla vielä Joensuussa, Haapavedellä, Pielavedellä, Leppävirralla, Liperissä, Lahdessa, Kokkolassa, Ranualla, Raahessa, Oulussa ja Oulaisissa.24 Tämän jälkeen myyjäismatkat vähenivät ja niitä tehtiin enää yhdet tai kahdet vuodessa. Torniossa 30 - 31.3.1985 pidettyjen myyjäisten jälkeen lopetettiin myyjäismatkat vuosikymmenen ajaksi, kunnes ne herätettiin uudestaan henkiin saneeraushankkeen vuoksi.25
-----------------------------

15. ORYA. Jhtkkok.ptk. 6.12.1972, § 7.
16.ORYA. Ylim.ylkok.ptk. 3.12.1972, § 6.; Jhtkkok.ptk. 18.2.1973, § 8.; Outokummun Rauhanyhdistys ry:n kirje Sisäasiainministeriölle 20.12.1972.
17. ORYA. Vkok.ptk. 13.2.1977, § 24.; Jhtkkok.ptk. 15.5.1978, § 3-4.
18. ORYA. Jhtkkok.ptk. 24.3.1977, § 4.
19. ORYA. Jhtkkok.ptk. 26.4.1977, § 5. Myyjäistenpitomahdollisuuksia avautui niin hyvin. että johtokunta teki lokakuussa 1980 päätöksen, ettei myyjäisiä tarvitse anoa enää uusille paikkakunnille (Jhtkkok.ptk. 10.10.1980, § 7).
20. ORYA. Johtkkok.ptk. 15.10.1978, § 5.; Jhtkkok.ptk. 28.3.1979, § 5.; Myyjäistmk.ptk. 10.1.1979, § 1-2.; 25.2.1979, § 1.; 19.3.1979, § 1.; 20.8.1979, § 1.; 3.10.1979, § 5-7.; 23.10.1979, § 3-4.
21. ORYA. Jhtkkok.ptk. 15.11.1979, § 4.; Jhtkkok.ptk. 10.1.1980, § 8.
22. ORYA. Jhtkkok.ptk. 10.1.1980, § 5.; Myyjäistmk.ptk. 9.1.1980, § 1-2.; 11.2.1980, § 7.; 19.3.1980, § 4.; 19.8.1980, § 2.; 9.9.1980, § 2-3, 7-8.; 30.9.1980, § 2-10.; 20.10.1980, § 1-8.; 10.11.1980, § 2-8.; Kertomus myyjäistoiminnasta (Päiväämätön, todennäköisesti vuodelta 1980).
23. ORYA. Myyjäistmk. Työvuorolistat.; PMS 26/25.6.1986. (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä).
24. ORYA. Myyjäistmk.ptk. 22.1.1981, § 2.; 5.3.1981, § 10-11.; 18.9.1981, § 2.; 27.10, § 2.; 10.1.1982, § 2.; 31.1.1982, § 1-8.; 18.3.1982, § 3-5.; 1.9.1982, 2-8.; 23.9.1982, § 4.; 4.10.1982, § 4-5.
25. ORYA. Myyjäistmk.ptkt. 1982-1985.; Jhtkkok.ptk. 1.2.1996, § 20.

3.3. Uusia työmuotoja

Rauhanyhdistyksen ainoina työmuotoina oli ennen oman toimitalon hankkimista seurojen ja ompeluseurojen järjestäminen. Rauhanyhdistyksen jäsenet toimivat seurakunnan pyhäkoulunopettajina ja muissa tehtävissä, mutta tämä toiminta ei ollut varsinaisesti yhdistyksen omaa toimintaa. Uudet tilat mahdollistivat toiminnan monipuolistamisen. Toimitalolla aloitettiin pyhäkoulun pitäminen. Ensimmäisiksi pyhäkoulunopettajiksi valittiin Maija-Riitta Hamunen, Ulla Juvonen ja Lea Kinnunen. Varsinaista päiväkerhotoimintaa edeltänyt lastenkerho kokoontui keskiviikkoiltaisin kello 18.00 - 19.00 vetäjinään Marja-Leena Homanen, Lea Kinnunen ja Ulla Juvonen. Vuonna 1975 ajankohta siirrettiin torstai-iltaan kello 17.00 - 18.00 ja vuonna 1978 päiväkerhon kokoontumisaika oli siirretty lauantaipäivälle kello 11.00 - 13.00.26 Säännöllinen seura- ja ompeluseuratoiminta käynnistyi toimitalolla. Kuitenkin päätettiin, että niinä pyhäiltoina, jolloin pastori Pertti Juvosella on palvelusvuoro iltakirkossa, ei yhdistyksellä järjestetä seuroja. Vuonna 1975 teki vuosikokous päätöksen, jonka mukaan aloitettiin lauantaiseurojen järjestäminen. Seuroista vastasivat nuoret, joiden keskuudesta valittiin luottamushenkilöiksi Merja Lasaroff ja Kalle Juvonen.27

Raamattutuluokkatyö pääsi alkuun syksyllä 1978. Raamattuluokka kokoontui lauantai-iltaisin klo

19.00 ja ensimmäisiksi opettajiksi valittiin Sakari Kanniainen, Raimo Vänskä, Erkki Kinnunen,

Eero Hosionaho, Harri Lasarov ja Tapani Kinnunen. Samana vuonna perustettiin myös

nuorisotyötoimikunta vetämään yhdistyksessä tehtyä lapsi- ja nuorisotyötä. Ennen raamattuluokan

aloittamista yhdstyksellä toimi myös raamattupiiri, joka niin ikään kokoontui toimitalolla lauantai-

iltaisin kello 19.00. Siihen osallistuivat sekä nuoret että vanhat. Piirin vetäjänä toimi Raimo

Vänskä.28
-------------------------------
26. ORYA. Vkok.ptk. 18.2.1973, § 20.; Jhtkkok.ptk. 10.2.1974, § 17.; 12.10.1975, § 8.; Vkok. ptk. 23.2.1978, § 18.

27. ORYA. Vkok.ptk. 18.2.1973, § 21.; 2.3.1975, § 12.

28. ORYA. Jhtkkok.ptk. 12.10.1975, § 7.; Vkok.ptk. 23.2.1978, § 22.; Jhtkkok.ptk. 20.9.1978, § 7-9.

Uutena toimintamuotona alkoi vuonna 1977 diakoniatyö. Diakoniatyötä olivat aikaisemmin tehneet

yhdistyksen yksittäiset jäsenet. Myös yhdistys oli avustanut vähävaraisia ja vanhuksia joululahjana

annetulla avustuksella. Yhdistys on auttanut lisäksi taloudellisiin vaikeuksiin joutuneita perheitä

tarpeen vaatiessa ja osallistunut herätysliikkeen piirissä järjestettyihin avustuskeräyksiin.29

Varsinainen toimielin diakoniatyötä varten valittiin vuosikokouksessa 1977. Perustettuun

diakoniatoimikuntaan tulivat jäseniksi Erkki Kinnunen, Raimo Vänskä, Eero Hosionaho, Elvi

Piironen ja Elsa Kuokkanen. Vanhustenkerho (keskiviikkokerho) aloitti toimintansa kevätalvella

1987.30

Outokummussa järjestettiin Savo-Karjalan rauhanyhdistysten seurakunta- ja neuvottelupäivät

vuonna 1976. Tilaisuus pidettiin kansalaiskoululla. Alustuksen aiheesta "Hengen Raittius" piti

Tarmo Huovinen Liperin Ahonkylästä. Savo-Karjalan rauhanyhdistysten seurakuntapäivät aiottiin

järjestää Outokummussa myös vuonna 1983, mutta aikeesta luovuttiin sopivien tilojen puuttumisen

vuoksi. Toisen kerran Savo-Karjalan Rauhanyhdistysten seurakuntapäivät pidettiin Outokummussa

1.2.1987. Tilaisuus pidettiin urheilutalolla. Oman yhdistyksen piirissä päätettiin järjestää kerran

vuodessa yhteinen seurakuntapäivä vuodesta 1978 alkaen. Myöhemmin yhdistys on järjestänyt vuo-

sittain nuoriso- ja seurakuntapäiviä.31 Yhdistyksen sananpalvelijoista oli Otto Juvonen saanut

laskea matkasauvansa vuonna 1969. Edellisenä vuonna oli seurakunnan kappalaiseksi valittu hänen

poikansa Pertti Juvonen, joka palveli Outokummun vanhoillis-lestadiolaisia seuratilaisuuksissa aina

vuonna 1973 tapahtuneeseen muuttoonsa saakka.32 Uudeksi sananpalvelijaksi asetettiin Eero

Hosionaho vuoden 1972 lopulla. Tässä tehtävässä hän palveli vuoteen 1980, jolloin hän muutti per-

heineen takaisin synnyinseudulleen Nivalaan.33 Vuonna 1974 muutti Outokumpuun kotiseudulleen

--------------------

29. Esimerkiksi vuonna 1968 annettiin kuudelle henkilölle joululahjarahaa 250 markkaa (nykyrahassa noin 1 700 markkaa). (ORYA. Jhtkkok.ptk. 17.12.1968, § 6).; Avustuksista ja keräyksistä; Jhtkkok.ptk.5.1.1983, § 13.

30. ORYA. Vkok.ptk. 13.2.1977, § 14.; Jhtkkok.ptk. 1.4.1987, § 16.

31. ORYA. Jhtkkok.ptk. 23.11.1975, 3.; 4.12.1975, § 3.; Vkok.ptk. 23.2.1978, § 21.; Jhtkkok.ptk. 6.2.1981, § 16.; 30.12.1981, § 13.; 3.2.1982, § 14.; 3.12.1986, § 11.; 23.1.1987, § 17.; 29.2.1988, § 7.

32. ORYA. Jhtkkok.ptk. 1968-1973.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1996.

33. ORYA. Ylim.ylkok.ptk. 3.12.1972, § 11.: Vkok.ptk. 22.2.1981, § 8.

takaisin Raimo Vänskä perheineen. Hänet oli asetettu puhujan tehtävään edellisellä asuinpaikka-

kunnallaan Oulun läänin Pyhäjärvellä.34 1980-luvulta lähtien ovat sananpalvelijana toimineet

lisäksi Erkki Kinnunen (vuodesta 1981), Väinö Hintikka (vuodesta 1988) ja Raimo Kinnunen

(vuosina 1988 - 1994).35 Tällä hetkellä Outokummun Rauhanyhdistyksen sananpalvelijoina

toimivat Erkki Kinnunen, Raimo Vänskä ja Väinö Hintikka.

Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenmäärässä tapahtui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa

laskua. Syynä olivat osittain yhdistyksen sisäiset ristiriidat ja paikkakunnalta tapahtunut voimakas

poismuutto. Alhaisimmillaan jäsenmäärä oli vuonna 1982, jolloin vuoden lopussa jäseniä oli 115.

Vuosikymmenen loppupuolella jäsenmäärä kääntyi uudelleen nousuun ja 1990-luvun lopulla se on

ollut noin 150 henkeä. Useat vanhoillislestadiolaisuudesta 1970-luvulla lähteneet löysivät 1980-

luvulla takaisin hengelliseen kotiinsa.36

Yhdistyksen juoksevia asioita hoitamaan perustettiin vuonna 1983 työvaliokunta. Siihen valittiin

johtokunnasta Raimo Vänskä, Martti Huttunen, Erkki Kinnunen, Sakari Kanniainen ja Eero

Nykänen.37 Lähinnä lähestyvien suviseurojen vuoksi nostettiin johtokunnan jäsenmäärää neljällä

hengellä eli kahteentoista vuonna 1982. Johtokunnan vahvuus säilyi kyseisen suuruisena vuoteen

1996, jolloin se palautettiin takaisin kahdeksaan.38 Yhdistyksen pitkäaikaisina sihteereinä ovat

toimineet Uuno Simonen (1952-1977) ja Eero Nykänen (vuodesta 1978). Taloudenhoitajana oli

pitkään Erkki Kinnunen (1974-1991) ja rahastonhoitajina Rauha Kinnunen (1971-1976), Sakari

Kanniainen (1977-1982) sekä Irene Nykänen (vuodesta 1983). Yhdistyksen puheenjohtajina ovat
-------------------------
34. ORYA. Jhtkkok.ptk. 5.9.1974.

35. ORYA. Vkok.ptk. 22.2.1981.; Jhtkkok.ptk. 3.1.1988, § 7.; 31.1.1988, § 3.; 13.12.1994, § 108.

36. ORYA. Jäsenkortisto (Vuosina 1972-1977 erosi tai erotettiin 47 yhdistyksen jäsentä. Noin 15 tapauksessa oli kyse ns. kososlaisuuteen liittyvistä erimielisyyksistä. Loput henkilöt olivat luopuneet vanhoillislestadiolaisuudesta. Eronneista tai erotetuista 11 liittyi myöhemmiin uudestaan yhdistyksen jäseneksi.) Jhtkkok.ptk. 1972-1979.; Vuosikertomukset 1973-1996.

37. ORYA. Jhtkkok.ptk. 8.3.1983, § 5.

toimineet Erkki Tolppanen (1968-1973), Eero Hosionaho (1974-1980), Raimo Vänskä (1981-

1987), Martti Huttunen (1988-1992) ja Sakari Kanniainen (vuodesta 1993).39

 
4. SUVISEURAT OUTOKUMMUSSA 27. - 30.6.1986

4.1. Monivuotiset valmistelut

Ajatus suviseurojen järjestämisestä Outokummussa virisi 1970-luvulla. Aikaisemmin oli Pohjois-

Karjalassa järjestetty kahdet suviseurat. Ne pidettiin sekä vuonna 1947 että vuonna 1964

Joensuussa. Seurapaikkana oli molemmilla kerroilla Joensuun luterilaisen kirkon viereinen kenttä.

Vuoden 1947 suviseuroja leimasivat vasta koetun sodan jälkeiset vaikeudet ja säännöstely.

Seuravieraita oli 10 000 henkeä. Vuonna 1964 seuravieraiden määrä kohosin 30 000 henkeen.

Outokummun suviseuroista keskusteltiin ensimmäisen kerran yhdistyksen ylimääräisessä yleisessä

kokouksessa marraskuussa 1978, jolloin päätettiin tutkia mahdollisuuksia suviseurojen

järjestämiseen. Alkuperäisissä suunnitelmissa suviseurat aiottiin järjestää vuonna 1985.

Järjestämisvuotta kuitenkin vaihdettiin Kuusamon Rauhanyhdistyksen kanssa. Kuusamolaisilla oli

ollut vaikeuksia järjestää suviseurat alkuperäisten suunnitelmiensa mukaan vuonna 1986.1 Seurojen

pitopaikaksi kaavailtiin joko Harmaasalon tai Suvisrannan kyliä. Alueen maanomistajat ilmaisivat

periaatteellisen halukkuutensa maanvuokraukseen ja neuvottelut heidän kanssaan käynnistyivät.

Maanomistajien kanssa käydyissä keskusteluissa ilmeni, että Harmaasalon alueen vuokrapyyntö

nousi liian korkeaksi. Sen sijaan Suvisrannalla sijainneen 75 hehtaarin peltoaukean vuokrapyyntö

osoittautui kohtuulliseksi ja sopimukset alueiden vuokraamisesta allekirjoitettiin pääosin vuoden

1983 aikana.2

Suviseurojen valmistelu aloitettiin SRK:n kanssa jo varhain, sillä johtokunta päätti jo kesäkuussa
---------------------
38. ORYA. Vkok.ptk. 21.2.1982, § 10.; 25.2.1996, § 6.

39. ORYA. Vkok.ptkt. ja Jhtkok.ptkt. 1952-1996.

1. ORYA. Suviseurojen tiedotustoimikunnan tiedote "Suviseurojen historiaa" 26.6.1986.; Ylim.ylkok.ptk. 2.11.1978, § 11.; Jhtkkok.ptk. 30.4.1980, § 16.; 30.12.1981, § 3.

2. ORYA. Jhtkkok.ptk. 11.11.1981, § 12.; 30.12.1981, § 3.; 31.1.1983, § 10, 13.; Vkok.ptk. 6.2.1983, § 12.; Jhtkkok.ptk. 3.5.1983, § 8-9.; 22.6.1983, § 5.; 17.8.1983, § 5.

1980 ottaa yhteyttä SRK:n työvaliokuntaan pyrkimyksenään selvittää, mitä yhdistyksen tulisi tehdä

suviseurojen järjestämiseksi. Outokummun vanhoillislestadiolaiset tarvitsivat myös lähialueen

muiden rauhanyhdistysten apua viedäkseen läpi mittavat seurajärjestelyt. Tätä varten pidettiin

Outokummun Rauhanyhdistyksellä Joensuun apulähetysalueen rauhanyhdistysten johtokuntien

yhteinen neuvottelutilaisuus 28.5.1981. Varsinainen toimikunta suviseuroja valmistelemaan

perustettiin samana kesänä ja siihen valittiin Martti Huttunen puheenjohtajaksi sekä Raimo Vänskä,

Sakari Kanniainen, Erkki Kinnunen ja Eero Nykänen jäseniksi.3 Suviseurojen järjestelykokous,

johon kutsuttiin Joensuun apulähetysalueen rauhanyhdistysten johtokunnat ja SRK:n edustajat

pidettiin 9.9.1983 Outokummun Rauhanyhdistyksellä. Paikalla oli noin viisikymmentä alueen

rauhanyhdistysten johtokuntien jäsentä. Kokouksen puheenjohtajana toimi pastori Teuvo Mononen

ja SRK:n edustajana paikalla olleen pääsihteeri Voitto Savelan alustuksen pohjalta hahmoteltiin

järjestelyorganisaatiota ja suunniteltiin vastuun jakamista eri rauhanyhdistysten kesken.4

Kokouksessa valittiin Raimo Vänskän johdolla toimiva työryhmä jatkamaan suviseuravalmisteluja.

Myöhemmin valittiin eri toimikunnille puheenjohtajat ja seuroja valmistelemaan vuonna 1981

perustettu toimikunta voitiin lakkauttaa.5

Suviseurajärjestelyistä pyrittiin tiedottamaan sekä kunnallisille että seurakunnallisille viranomaisille

ajoissa. Seurakunnnan luottamushenkilöille ja keskeisille viranhaltijoille järjestettiin

informaatiotilaisuus 8.5.1984 Rauhanyhdistyksellä. Siinä kerrottiin yhdistyksen toiminnasta ja

annettiin ennakkotietoa vuoden 1986 suviseuroista. Seurakunnan edustajat ilmoittivat suhtautuvansa

myötämielisesti suviseurahankkeeseen. Outokummun seurakunta tuki myöhemmin

suviseurajärjestelyjä pienellä raha-avustuksella.6 Tiedotustilaisuus viranomaisille ja lehdistölle

pidettiin 7.5.1985 Outokummun kirkon seurakuntasalissa. Tilaisuudessa totesi päätoimikunnan

---------------------------------

3. ORYA. Jhtkkok.ptk. 14.5.1981, 10.; 14.7.1981, § 7.

4. ORYA. Jhtkkok.ptk. 17.8.1983, § 6.; 7.9.1983, § 3.; PMS 14.9.1983.

5. ORYA. Jhtkkok.ptk. 4.1.1984, § 3.; Vkok.ptk.12.2.1984, § 4.

6. ORYA. Jhtkkok.ptk. 4.4.1984, § 6.; 15.6.1984, § 9.; 15.10.1984, § 7. Saatu avustus oli suuruudeltaan 8 000 markkaa (ORYA. Jhtkkok.ptk. 23.1.1985, § 10).

puheenjohtaja Raimo Vänskä seurojen järjestämisen tarkoituksesta seuraavaa: "Toivomuksemme on

se, että myös näillä seuduilla asuvat saisivat kuulla elävää Jumalan sanaa. Toivomme, että yksikin

epäuskoinen saisi Jumalan sanan kautta päästä Jumalan lapseksi omistamaan vanhurskautta, rauhaa

ja iloa Pyhässä Hengessä." Tiedotustilaisuuden seurauksena suviseurat ja vanhoillislestadiolaisuus

saivat laajasti myönteistä julkisuutta seudun lehdistössä.7 Paikallisissa lehdissä uutisoitiin hyvin

vuoden 1985 suviseurat Kuusamossa ja kerrottiin suviseuravastuun ja -tarpeiden siirtymisestä

Outokumpuun.8

Valmisteluja haittasi kostea syksy, joka vaikeutti koneiden käyttöä seurakentällä. Niinpä

esimerkiksi telttapaalujen junttaus jouduttiin tekemään hartiavoimin. Vuodenvaihteeseen mennessä

suviseuratalkoisiin oli käytetty jo 9 500 talkootuntia. Talkootyöhön käytetty tuntimäärä oli

vähäinen aikaisempiin vuosiin verrattuna. Tämä selittyi seura-alueen kunnostamisen

"helppoudella".9 Keväällä valmisteluja haittasivat routavauriot ja myrskyt, mutta kesäkuun alussa

voitiin todeta valmistelujen olevan aikataulussa. Talkootöissä oli päivisin mukana noin

parikymmentä talkoolaista, iltaisin heidän määränsä kohosi noin viiteenkymmeneen.10 Järjestelyt

etenivät etukäteiskaavailujen mukaan ja suviseurateltta saatiin pystytettyä tiistaina 23.6. Seurat

käynnistyivät aattoseuroilla keskiviikkona 25.6.1986 kello 18.00.11

4.2. Herra on minun kallioni

Suviseurojen tunnukseksi valittiin toisesta Samuelin kirjasta kohta, jossa Daavid kiitosvirressään

kiittää Jumalaa synkkien pilvien väistyessä todeten:"Herra on minun kallioni." Moni

----------------------------

7. Karjalainen 9.5.1985.; Sanon Sanomat 9.5.1985.; Karjalan Maa 8.5.1985.; Outokummun Seutu 35/10.5.1985:; PMS 15.5.1985.

8. Karjalan Maa 30.6.1985.; Karjalainen 2.7. ja 3.7.1985.; Outokummun Seutu 5.7.1985.

9. Outokummun Seutu 15.10.1985.; PMS 8.1.1986.

10. Karjalan Maa 5.6.1986.

11. Outokummun Seutu 24.6.1986.; Suviseurat Outokummussa 27.6.-30.6.1986, seuraohjelma.

outokumpulainen oli vuosikymmenien saatossa saanut leipänsä louhimalla kalliosta arvokkaita

metalleja. Lisäksi monelle seudun asukkaalle on ainoaksi turvalliseksi perustaksi löytynyt sama

kallio kuin Daavidilla: "Herra on minun kallioni."12

Outokummun suviseuroissa vallitsi helteinen ja aurinkoinen sää, ja lämpötila nousi varjossakin

lähes kolmeenkymmeneen lämpöasteeseen. Tämä aiheutti myös ongelmia, sillä alueella syttyi

huolimattoman tulenkäsittelyn seurauksena tulipalo. Seurakentän reunassa sijainnut lato syttyi

torstai-iltana 26.6. räjähdysmäisesti tuleen. Tilanne oli hetken aikaa uhkaava, ja korkealle

kohonneet liekit sytyttivät ladon lähellä sijainneen myymäläteltan tuleen. Myös lähistölle

parkkeeratut autot jouduttiin siirtämään käsipelissä turvaan. Tulipalo saatiin järjestäjien ja

palokunnan ripeän toiminnan avulla sammumaan nopeasti, ja vauriot jäivät lopulta pieniksi.13

Suviseurojen avajaisseurat pidettiin perjantaiaamuna. Toivottaessaan suviseuravieraat tervetulleiksi

totesi SRK:n puheenjohtaja Erkki Reinikainen suviseurojen järjestämisen tarkoituksesta:

Outokummun suviseuroissa oli seuravieraita kotimaan lisäksi ainakin Ruotsista, Norjasta,

Yhdysvalloista ja Kanadasta. Väkimäärä kohosi lehtitietojen mukaan noin 80 000 henkeen.15

Tiedotusvälineissä nousi suviseurojen yhdeksi keskeiseksi teemaksi herätysliikkeen

puolustautuminen sitä vastaan esitettyjä rajuja syytöksiä vastaan. Samalla siirryttiin entistä
-----------------------------------------
12. PMS 24.4.1985.

13. Kaleva 27.6.1986.; Ilkka 28.6.1986.

14. Suviseurajulkaisu 1986, 9.

avoimempaan käytäntöön tiedottamisessa.16 Jokaisena seurapäivänä järjestettiin tiedotustilaisuus.

Perjantaina 27.6. käsiteltiin vanhoillislestadiolaisuutta Pohjois-Karjalassa sekä suviseurajärjestelyjä

Outokummussa, lauantaina kotia ja koulua kasvatustyössä sekä sunnuntaina sielunhoitoa ja

palvelutyötä vanhoillislestadiolaisuudessa. Maanantaina tiedotustilaisuuden aiheena oli SRK:n ja

sen jäsenyhdistysten talous ja varainhoito. Suviseurat kiinnostivat tiedottajia, sillä esimerkiksi

lauantaina suviseuroissa oli paikalla 16 tiedottajaa.17

Suviseurojen yhteydessä pidetyssä SRK:n vuosikokouksessa myönnettiin vuonna 1987 toimintansa

aloittaneelle Ranuan kristillisen kansanopiston kannatusyhdistykselle 5,5 miljoonan markan

omavelkainen takaus ja näin voitiin toteuttaa mittava hanke, jolla rakennettiin kolmas

vanhoillislestadiolainen kansanopisto maahamme. Vuosikokoukseen osallistui 349 kokousedustajaa

205 rauhanyhdistyksestä. Vuosikokous julkaisi kannanoton, jossa ilmaistiin huoli moraalin

laskemisesta ja siveellisyyskäsitysten murentumisesta sekä Jumalan sanan kunnioituksen

vähentymisestä.18 Suviseurojen yhteydessä järjestettiin myös perinteinen puhujien ja

seurakuntavanhinten kokous. Kokouksen alustuksen aiheesta "Älkää maailmaa rakastako" piti

kirkkoherra Teuvo Aho Haapavedeltä. Alustusta ja keskustelua seurasi noin 700 osanottajaa.19

Suviseuroissa saarnattiin Jumalan sanaa monilla erilaisilla lahjoilla. Saarnoissa kaikui turvallisen

--------------------------

15. Väkimäärä ilmoitettiin 80 000 hengeksi (Ilkka 30.6.1986.; Aamulehti 30.6.1986), jopa 85 000 hengeksi (HS 30.6.1986.; Satakunnan Kansa 30.6.1986). Suviseurojen kävijämäärä uutisoitiin 1980-luvulla todennäköisesti reilusti todellista suuremmaksi. 1980-luvun lopulla lienevät arviot kävijöiden määrästä olleet jo varsin lähellä todellista tilannetta. Kirkon tutkimuslaitoksen 1989 tekemän tutkimuksen mukaan oli suviseuroissa enimmillään 52 800 henkeä samanaikaisesti. Väkimäärä oli 5 000 pienempi kuin järjestäjien esittämä arvio. Sen sijaan useilla muilla hengellisillä kesäjuhlilla saattoivat järjestäjät ilmoittaa väkimäärän jopa kaksi tai kolme kertaa suuremmaksi kuin tutkijan esittämä arvio. (HS 18.7.1989).

16. Hyvin kuvaavia ovat suviseuroista kertovien artikkelien otsikot: "Vanhoillislestadiolaiset esille. Vaitiolo loppuu nyt" (Aamulehti 30.6.1986).; "Lestadiolaisuus avautumassa" (Pohjalainen 30.6.1986).; "SRK avoimeen tiedottamiseen" (Keski-Pohjanmaa 30.6.1986).; "Vanhoillislestadiolaisuus aikoo vastata syytöksiin" (Lapin Kansa 30.6.1986).

17. ORYA. Suviseurat Outokummussa 27. - 30..6.1986. Tiedotustoimikunnan pöytäkirjat.; PMS 27/2.7.1986.

18. SRKA. C:1. Vkok.ptk. 28.6.1986, § 6a, § 19, Liite 1a.

19. PMS 27/2.7.1986.

tuttu, elävä, voimallinen sanoma anteeksiantamuksesta ja seurakunnassaan elävästä Vapahtajasta.

Suviseuratyön päätösseuroissa voitiin todeta, että Jumala oli antanut seurasiunauksensa. Seuroilla

oli myös keskinäistä kanssakäymistä ja yhteydenpitoa virkistävä merkitys. Suviseuratyöhön

osallistuneet totesivatkin muiston seuroista säilyvän pitkälle tulevaisuuteen.20

III KAHDEN KUOREN SISÄLLÄ

1. LESTADIOLAISUUS JA LUTERILAINEN SEURAKUNTA

Lestadiolaisuuden eräänä tunnusmerkkinä on pidetty kaksijakoista suhtautumista kirkkoon. Tämä

oli tyypillistä kaikille suomalaisille herätysliikkeille herätyksen alkuvaiheessa. Kirkko hyväksyttiin

instituutiona, mutta sen uskonnolliseen toimintaan oltiin tyytymättömiä.1 Laestadiuksen saarnoille

oli samoin tunnusomaista kaksijakoisuus. Niissä käytettiin hyvin suorasukaista kieltä kuvattaessa

"syntielämää". Toisaalta saarnoille oli ominaista Jeesuksen kärsimisen ja ristinkuoleman vaikuttava

kuvailu.2 Laestadius katsoi ihmisen tahdon olevan sidottu pahaan, ja sen vuoksi ihmisen

pelastamiseksi tarvitaan jumalallinen sovitus. Sovitukseen kuuluu kolme osaa: Jumalan sydämen

sisäisen ristiriidan (ankaran vanhurskauden ja armahtavan laupeuden välillä) laukeaminen,

Kristuksen kärsimys Getsemanessa ja Golgatalla sekä ihmisen sydämessä tapahtuva,

elämyksellisesti koettava omakohtainen sovitus. Sydämessä koettava sovitus on uskon

omakohtainen perusta. Jumalan armon toteutuminen edellyttää armonjärjestykseksi nimitettävän

muutosprosessin kokemista. Armonjärjestyksen keskeiset vaiheet ovat katumus, uudestisyntyminen

ja elävä usko jokapäiväisenä elämänparannuksena. Ilman armonjärjestyksen kokemista ihmisen

luottamus Jumalan armoon on kuollutta uskoa. Erityisesti armonjärjestyksen alkuvaihe, totinen

katumus, on Laestadiuksen mielestä välttämätön omakohtaisen sovituksen tapahtumiseksi.3
------------------------------
20. PMS 18/29.4.1987.

1. Juntunen 1982, 11-12.; Suolinna 1975a, 40-41.

2. Raittila 1976, 17.

3. Juntunen 1982, 257-259.

Alusta lähtien lestadiolaisuuden sitoi kirkkoon selvimmin sakramenttiyhteys. Törmätessään

baptistisiin ryhmiin Haaparannan ja Tromssan seudulla 1860-luvulla herätysliike torjui lyhyen

alkuhämmennyksen jälkeen näiden ryhmien kastekäsitykset ja pysyi kirkon perinteisessä

käytännössä. Lestadiolaisuuden alkuheräykselle, kuten leviämisvaiheellekin, oli tyypillistä

ehtoolliskäyntien lisääntyminen. Ehtoollisesta muodostuikin kastetta merkittävämpi side

lestadiolaisuuden ja kirkon välille. Myös ulkopuoliset kiinnittivät huomiota lestadiolaisten ahkeraan

ehtoollisella käyntiin. Samalla he valittivat lestadiolaisten muuten käyvän vähän kirkossa. 4

Lestadiolainen herätys oli osa kirkon työmuotoja ja tavoitteita. Se erosi tässä separaatioliikkeistä.

Liike syntyi rovasti Laestadiuksen toiminnasta nimenomaan kirkkoherrana ja visitaattorina.

Samalla

kirkkoon syntyi kuitenkin uusi uskonyhteisö, jolla oli omaa, kirkosta riippumatonta toimintaa.

Herätykseen liittyneet maallikot kiersivät raittiusasiamiehinä pitämässä Laestadiuksen kirjoittamia

puheita Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapin seurakunnissa. Tämä kaksijakoinen suhde kirkkoon -

kirkon sisällä ja kirkon rinnalla - kuvaa yhä hyvin lestadiolaisuuden toimintaa.5

Laestadiukselle valtiokirkko oli osa esivaltaa ja siten sillä oli ulkonaista järjestystä säilyttävä

merkitys. Huolimatta patriarkaallis-konservatiivisesta yhteiskuntakäsityksestään hän vaati uskonnon

vapautta ja papiston itseoikeutetun valtiopäiväedustuksen lakkauttamista. Hän hyväksyi

valtiokirkkojärjestelmän, vaikka arvosteli kirkkoa siitä, ettei se ollut uskollinen tunnustukselleen.6

Lestadiolaisuuden levitessä Kuusjärven seurakuntaan 1880-luvulla muodostuivat papiston ja

herätysliikkeen kannattajien suhteet jännittyneiksi. Suhteisiin vaikutti ilmeisesti lähinnä

hiippakunnan piispan Gustaf Johanssonin erittäin kielteinen asenne herätysliikkeeseen eikä niinkään

välien tulehtuminen paikallisesti. Aikaisemmin kerrottiin piispan lestadiolaisuutta arvostelleesta

puheenvuorosta vuoden 1891 piispantarkastuksessa. Vuoden 1897 piispantarkastuksessa arvioi

piispa edelleen herätysliikettä kielteisessä sävyssä. Ennen kaikkea lestadiolaisuuden leviäminen

--------------------------

4. Raittila 1976, 211-213.; Juntunen 1982, 262.

5. Raittila 1976, 203.; Lohi 1989, 241.

ortodoksisen väestön keskuuteen näyttää huolestuttaneen häntä. Toisaalta piispa Johansson näki

herätysliikkeessä kehitystä "parempaan" suuntaan:7

Vuoden 1897 jälkeen ei lestadiolaisuus ole noussut keskustelunaiheeksi piispantarkastuksissa. Vielä

vuoden 1904 seurakuntakertomuksessa liike käsitellään lahkolaisliikkeiden yhteydessä, sen jälkeen

kirkollisten herätysliikkeiden toiminnasta tai seurakunnan uskonnollisesta elämästä kertovien

otsikoiden alla. Lestadiolaisista todetaan vuoden 1919 seurakuntakertomuksessa, että he ovat

"vakavamielistä väkeä ja pitävät seurojaan hyvin ahkerasti".8 Koko 1920-, 1930- ja 1940-lukujen

ajan arviot lestadiolaisista olivat myönteisiä. Vuonna 1925 totesi kirkkoherra Juuso Matias Taipale,

että lestadiolaisia on "jonkin verran ja ovat vakavamielisiä kristittyjä". Kirkkoherra Taipale näki

lestadiolaisuuden panoksen seurakunnassa myönteisenä. Hän näki sen vaikutuksen seurakunnan

uskonnolliseen elämään hyvänä. Vuonna 1948 kirkkoherra Taipale kertoi seurakunnassa

vaikuttavista vanhoista hengellisistä liikkeistä: "Renqvistiläisyys vanhastaan, sittemmin

herännäisyys ja lestadiolaisuus vaikuttavat maltillisessa ja myönteisessä hengessä seurakunnan

yhteiseen elämään."9

Vanhoillislestadiolaisuuden ja seurakunnan välit näyttävät viilentyneen 1950-luvulla. Tämän

kehityksen syyt eivät käy selville seurakuntakertomuksista. On mahdollista, että syynä oli
---------------------------
6. Hulkko 1956, 126-128.; Juntunen 1982, 201.; Talonen 1988a, 52-53.

7. Outokumpu KA. II Cd. Ptptk. 13-16.9.1897. Lestadiolaisuuden leviäminen ortodoksien keskuuteen oli saanut aikaan kyselyjä ortodoksisen kirkon taholta (ks. sivu ?)

8. Outokumpu KA. II Dd. Srkkert. 5.8.1919 (T.Vilho Laine).

9. Outokumpu KA. II Dd. Srkert. 31.3.1927.; 1928 (päiväämätön).; 1.8.1931.; 30.3.1932.; 5.5.1942.; 12.4.1947.; 30.6.1948.

vanhoillislestadiolaisuuden organisoituminen paikkakunnalla omaksi yhdistykseksi, jonka

kirkkoherrat kokivat eristäytymiseksi seurakunnan muusta toiminnasta. Rauhanyhdistyksen

alkuvaiheisiin ajoittuu myös seurakunnan kirkkoherran vaihtuminen. Pitkäaikainen kirkkoherrra

Juuso Matias Taipale joutui eroamaan sairauden takia ja häntä seurannut Pentti Virtaniemi näyttää

asennoituneen edeltäjäänsä kielteisemmin vanhoillislestadiolaisuuteen. Samoin seurakunnan

nuorisopappina toiminut Toivo Juvonen katsoi vanhoillislestadiolaisten eristäytyvän jyrkästi

seurakuntaelämästä.10 Sen sijaan seurakunnan virallisena apulaisena vuosina 1945 - 1952

toimineella Olavi Krogeruksella oli luottamukselliset suhteet herätysliikkeeseen.11

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1960-luvun alussa puhjenneet erimielisyydet heijastuivat myös

seurakunnan papiston ja herätysliikkeen välisiin suhteisiin. Kirkkoherra Virtaniemi totesi vuonna

1962 seurakuntakertomuksessaan:12

------------------------------
10. Outokumpu KA.II Dd. 11.8.1955 (Pentti Virtaniemi: Vanhalestadiolaisuutta myös, tahtoo eristäytyä seurakunnan toiminnasta).; 12.4.1952 (Toivo Juvonen: Outokummun ja sen ymp. Rauhanyhdistys edustaa vanhoillista lestadiolaisuutta. Se eristäytyy jyrkästi seurakuntaelämästä).; Huttunen & Sivonen 1974, 170.; Haastatteluissa useat henkilöt toteavat toisaalta sekä Virtaniemen että Juvosen suhtautuneen Juuso Matias Taipaletta suopeammin lestadiolaisuuteen (Esim. Alma Parviaisen haast. 5.6.1996 ja Kauko ja Sirkka Tierannan haast. 30. - 31.7.1996).

11. ORYA. Jhtkkok. 1948-1952.; Hilkka Tuonosen ja Pentti Kuosmasen haast. talvella 1996.

12. Outokumpu KA. II Dd. Srkkert. 17.10.1962 (Pentti Virtaniemi). Rauhanyhdistyksen kokouspöytäkirjoissa tai haastatteluissa ei ole tullut esille mitään, mikä viittaisi vanhoillislestadiolaisten päättäneen jättäytyä pois seurakunnan pyhäkoulutyöstä tai keräyksistä. Toisaalta vanhoillislestadiolaisuuden piirissä nousi niin sanotun pappislinjan erkaantumisen vastavaikutuksena muutamilla paikkakunnilla esiin ryhmittymiä, jotka arvostelivat kansankirkkoa ja sen papistoa voimakkaasti. Jumalanpalveluksiin osallistumista pidettiin pahana ja saatettiin jopa tarkkailla rauhanyhdistyksen toiminnassa mukana olleiden kirkossa käyntiä (Kupsala 1995, 174-175). On mahdollista, että näiden ryhmittymien vaikutus heijastui lyhyen aikaa myös Outokummun Rauhanyhdistyksen toiminnassa.

Myös 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa oli seurakunnan ja rauhanyhdistyksen suhteissa

jonkin verran jännitteitä. Tässä muodostivat vuonna 1986 pidetyt suviseurat käännekohdan

Suviseurat ja niiden yhteydessä järjestetyt tiedotustilaisuudet edesauttoivat luomaan

totuudenmukaista kuvaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Seurakunnan tuki suviseurahankkeelle oli

poistamassa ennakkoluuloja yhdistyksen jäsenten keskuudesta. Seurakunta ja sen toiminta nähtiin

tärkeänä ja sitä arvostettiin.13 Vuonna 1988 saattoi seurakunnan kirkkoherra Eino Miettinen todeta:

"Rauhanyhdistys lähestynyt seurakuntaa viime vuosina".14

Luterilaisen seurakunnan luottamustehtävissä on toiminut vanhoillislestadiolaisia ainakin vuodesta

1945 alkaen. Tällöin valittiin kirkkovaltuustoon Mikko Piiroinen. On mahdollista, että valtuustossa

ja kirkkoraadissa on ollut lestadiolaisia jo aikaisemmin, mutta täyttä varmuutta heidän

kuulumisestaan herätysliikkeeseen ei ole.15 Oman ehdokaslistan on rauhanyhdistys asettanut

kirkollisvaaleissa vuodesta 1970 alkaen. Ehdokaslistalta on tullut valituksi kaksi tai kolme

ehdokasta. Pitkäaikaisia kirkkovaltuutettuja ovat olleet maanviljelijä Otto Juvonen, työnjohtaja

TAULUKKO 1.

Vanhoillislestadiolaiset Outokummun (Kuusjärven) kirkkovaltuuuston jäsenet 1945 -1997

nimi valtuutettuna vuosina Nimi valtuutettuna vuosina

Mikko Piiroinen 1945-1949 Eero Hosionahoa 1975-1981

Otto Juvonen 1948-1953 Kauko Tieranta 1975-1978

Vilho Parviainen 1949-1953 Uuno Simonen 1975-1978

Erkki Tolppanen 1955-1974 Raimo Vänskä 1979-1987, 1991-1994

Matti Haapalainen 1958-1965 Erkki Kinnunen 1983-1990, 1995-

Tauno Naumanen 1958 Sakari Kanniainen 1987-1990

Armas Kontkanen 1968-1974 Anneli Hintikka 1991-1994, 1995-1996

Veikko Lämsä 1969-1974 Martti Huttunen 1997-

-----------------------------

13. Erkki Kinnusen, Raimo Vänskän ja Martti Huttusen haast. 4.8.1997.

14. Outokumpu KA. II Dd. Srkkert 18.11.1988 (Eino Miettinen).

15. Valtuutetuksi valittiin vuonna 1934 mm. Aatu Juvonen. Samannimisiä asui pitäjän alueella ainakin kaksi henkilöä. Heistä toinen oli vanhoillislestadiolainen, toinen ei. Samoin valittiin talollinen Mikko Lappalainen. Hänen kuulumisensa lestadiolaisuuteen lienee epätodennäköistä. (Outokumpu KA. Kirkonkok. 18.2.1932, § 4).

Erkki Tolppanen, insinööri Raimo Vänskä ja sahatyöntekijä Erkki Kinnunen. Rauhanyhdistyksellä

on ollut vuodesta 1967 edustaja myös kirkkoneuvostossa. Tässä luottamustehtävässä oli pitkään

konttoristi Uuno Simonen.16

TAULUKKO 2.

Vanhoillislestadiolaiset Outokummun (Kuusjärven) kirkkoneuvoston jäsenet 1967-1997

Nimi jäsen vuosina Nimi jäsen vuosina

Uuno Simonen 1967-1978 Erkki Kinnunen 1983-1986

Raimo Vänskä 1979-1980 Martti Huttunen 1989-1994

Sakari Kanniainen 1981-1982 Eero Nykänen 1995-

2. LESTADIOLAISET YHTEISKUNNALLISINA VAIKUTTAJINA

Lars Levi Laestadiuksen parannussaarnat kohdistuivat myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Perimätieto kertoo Laestadiuksen olleen puutteessa eläneitten ja köyhien ystävä sekä auttaja.

Samoin hän suomi saarnoissaan ankarasti rikkaiden ahneutta, joka johti itsekkääseen

suhtautumiseen köyhiä kohtaan. Kommunismia ja sosialismia Laestadius ei kuitenkaan hyväksynyt,

koska hän näki niiden kiinnittävän liikaa huomiota maallisiin ongelmiin hengellisten

kustannuksella. Lisäksi sosialismissa ilmeni hänen mielestään runsaasti kateutta.1

Poliittis-yhteiskunnalliset kysymykset olivat Laestadiukselle kuitenkin toisarvoisia. Tärkeintä oli

yksilön uskonnollinen kääntyminen. Uskonnollinen herätys loi samalla mahdollisuudet

yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiselle. Laestadius näki kielteisenä sen, että maalliset

viranomaiset puuttuivat uskonnollisiin asioihin ja erimielisyyksien selvittelyyn. Hän pelkäsi

viranomaisten tukahduttavan herätyksiä ja estävän herätysliikkeiden toiminnan.2

Laestadiuksen jälkeen herätysliikkeen johtoon noussut Juhani Raattamaa korosti lain noudattamisen

----------------------------

16. Outokumpu KA. III Ca:1.; Fa:8.; ORYA. Ylkok. 1970-.

1. Talonen 1988a, 53.; 1993, 12.

2. Juntunen 1982, 192-193.; Talonen 1988a, 54.

tärkeyttä sekä "kristillisen esivallan" merkitystä herätysliikkeen suojelijana. Raattamaa oli keskit-

tynyt saarna- ja opetustoimeensa ja osoitti huomattavasti vähemmän mielenkiintoa yhteiskunnal-

lisiin asioihin kuin Laestadius. "Elävän kristillisyyden" toimintamahdollisuus oli tärkeintä suhtautu-

misessa hallitus- ja yhteiskuntajärjestelmiin.3 Patriarkaallis-konservatiivinen yhteiskuntanäkemys

on sävyttänyt myös myöhemmin herätysliikkeen poliittisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Esi-

valtauskollisuus joutui ensimmäisen kerran varsinaisesti koetukselle routavuosien aikana. Yleisesti

ottaen lestadiolaisvaikuttajat valitsivat perinteiseen esivalta-ajatteluun tukeutuen vanhasuomalaisen

myöntyväisyyspolitiikan. Tästä käsityksestä poikkesi merkittävimmin ranualainen K.A. Lohi.4

"Raattamaalainen" esivaltakäsitys tulee selvästi esille esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen

saarnaajan Vilhelm Markkasen puheenvuorossa vuonna 1906 Oulussa pidetyssä

vanhoillislestadiolaisten kokouksessa:

Kokouksessa torjuttiin myös yksimielisesti kirkosta eroaminen.5

Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909.

Ylivieskassa 1908 todettiin, "ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvol-

lisuuksista eikä vaaleista, mutta on otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa".6 Seuraavana

vuonna Torniossa ja Haaparannalla pidetyssä vuosikokouksessa käsiteltiin poliittista osallistumista

laajasti. Käytetyissä puheenvuoroissa totesi mm. kemijärveläinen Kalle Helisten: "Ei suinkaan

kristityt hyl-kää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät

ulkonaisis-sakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä." Helisten vetosi siihen,

ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisa asioita, vaan otti niihin osaa. Vuosikokouksessa

laadittiin vaaleihin osallistumisesta seuraava loppuponsi:

----------------------------

3. Talonen 1978, 257-264.; 1988a, 54-55.; 1993, 13-14.

4. Talonen 1988a, 55-57.

5 Vkptk. 1906, 4.

6. Vkptk 1908, 10.

Ensimmäisissä vaaleissa sai vanhasuomalainen puolue lähes rikkumattoman vanhoillislestadio-

laisten kannatuksen. Nuorsuomalaisten ote vanhoillislestadiolaisista jäi hyvin ohueksi. Vähitellen

myös maalaislitto nousi merkittäväksi puolueeksi herätysliikkeen keskuudessa. Puolueen

perustamisessa oli Pohjois-Suomen lestadiolaisvaikuttajilla ollut keskeinen merkitys.8 Sosialismiin

suhtautui jo vanhoillislestadiolaisuuden järjestäytymiskokous 1906 erittäin kielteisesti:

Sosialismiin palattiin vuoden 1908 ja 1909 vuosikokouksissa. Vuoden 1908 kokouksessa saarnaajat

Juho Kanniainen, John Ryselin, Kalle Helisten ja Matti Kuula näkivät sosialismin synkin värein.

Sosialismi oli hylättävä, koska se "taivaan majesteettia pilkkaa ja maallista majesteettia, pyhää ja

kaikkea kallista solvaa ja kalvaa". Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna

"Jumalan evankeliumi".10 Vuonna 1909 sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Samoin

katsottiin siinä vallitsevan jumalankielteinen henki. Keskusteluissa varoitettiin vanhoillislestadiolai-

sia tilaamasta sosiaalidemokraattisia lehtiä ja samoin varoitettiin puolueen arpojenkin

ostamisesta.11
---------------------------------
7. Vkptk 1909, 6, 14-15.

8. Talonen 1988a, 70-75.; Kinnunen 1996, 217-218.

9. Vkptk 1906, § 4.

10. Vkptk 1908, 10.

11. Vkptk 1909, 14-15, 30-31.

Huolimatta herätysliikkeen kielteisestä kannasta työväenliikkeeseen ja sosialidemokraatteihin saat-

toivat liikkeen yksittäiset kannattajat antaa tukensa vaaleissa vasemmistolle. Vuoden 1909 vuosiko-

kouksessa valittikin saarnaaja Kalle Helisten, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tu-

kemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on väitöskirjassaan löytänyt tietoja

laajahkosta myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä,

Oulunsalosta ja Pudasjärveltä. Myös Lappeenrannan seudulla oli vasemmistolla yksittäisiä

kannattajia lestadiolaisten keskuudessa.12

Monet vanhoillislestadiolaiset saivat elantonsa kaivoksen työntekijöinä. Jotkut heistä olivat

ilmeisesti poliittiselta kannaltaan lähellä työväenliikettä ja sosialidemokraatteja huolimatta

herätysliikkeen kielteisestä kannasta. Huoli heidän mielipiteistään ja siitä, että työväenaate tempaa

tällaiset kristityt mukaansa tulee esille parissa Siionin Lähetyslehteen lähetetyssä kirjeessä. Vuonna

1930 viittasi Otto Juvonen kirjoittamassaan Juho Juvosen muistokirjoituksessa tähän:

Toisena huoleenaiheena näyttävät 1920-luvulla olleen muut uskonnolliset suunnat ja niiden

vaikutus lestadiolaisyhteisöön. Vuonna 1920 kirjoitti S. Juvonen seuraavasti: "Täällä vallitsee

vakava eksytyksen henki. Kaikkia Raamatun sotkijoita pidetään Jeesuksen opetuslapsina. Vieläpä

on joku useita vuosikymmeniäkin elämän tiellä kilvoitellut kulkenut heidän jälissään."14 Kun

paikkakunnalle perustettiin kristillinen työväenyhdistys, totesi Petter Hirvonen kirjeessään

1.2.1929: "Perustettiin tänne kristillinen työväenyhdistyskin, joka toimii kristillisyyden nimisenä.

Niin on kuin Raamattu sanoo: Jos taitaisi tapahtua, niin valitutkin eksytettäisiin."15 Vasemmiston

kannatusta
-----------------------------
12. Talonen 1988a, 133-135.; Kinnunen 1996, 224.

13. SLL 9/1930, 211-212 (Otto Juvonen).

14. SLL 6/1920, 182-183 (S.Juvonen: Kuusjärven Outokummusta).

15. SLL 3/1929, 53-54 (Petter Hirvonen: Outokummusta 1.2.1929).

ilmeni vanhoillislestadiolaisten keskuudessa jonkin verran 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla.

Suhtautuminen vasemmistoon oli esillä myös yhdistyksen neuvonpitokokouksissa 1970-luvulla.

Myös rauhanyhdistyksen toimihenkilöissä oli sellaisia, jotka perimätiedon mukaan kannattivat

työväenliikettä. Olipa joukossa henkilöitä, joita pidettiin kommunisteina. Niinpä 1940-luvun lopulla

varoitti puhujana toiminut Toivo Kuokkanen vasta parannuksen tehneitä vasemmistohengestä ja

kehoitti uskovaisia äänestämään vaaleissa maalaisliittoa.16

Suurin osa vanhoillislestadiolaisista äänestikin vaaleissa joko maalaisliittoa tai kokoomusta.

Toisaalta, kun vanhoillislestadiolainen pastori Kauko Mäntylä oli kansanpuolueen

eduskuntavaaliehdokkaana, olivat vanhoillislestadiolaiset hänen takanaan yhtenä miehenä tehden

hänen hyväkseen työtä yli puoluerajojen. Kunnanvaltuustossa ja kunnanhallituksessa on

vanhoillislestadiolaisia ollut varsin vähän. Vuodesta 1977 alkaen on kuitenkin valtuustossa ollut

yksi valtuutettu, joka on ollut yhdistyksen jäsen. Alla olevaan taulukkoon on koottu vuodesta 1935

alkaen ne valtuutetut ja kunnanhallituksen jäsenet, jotka varmuudella ovat olleet rauhanyhdistyksen

jäseniä:17

TAULUKKO 3

Vanhoillislestadiolaiset kunnanhallituksen ja -valtuuston jäsenet 1935-1997

nimi valtuutettu kunnanhallituksen jäsen

Ratilainen Simo, maanviljelijä 1937-45

Koistinen Mikko, muurari 1938-39

Tolppanen Erkki, maanviljelijä, työnjohtaja 1946-1949 (varajäsen)

Juvonen Pertti, pastori 1973

Huttunen Martti, maanviljelijä 1977-1984

Ruokolainen Hilkka,pankkitoimihenkilö 1985-1988

Kinnunen Raimo, koulunjohtaja 1989-1996

Turunen Kaisa, erityisluokanopettaja 1997-

---------------------------------------------
16. Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30. - 31.7.1996,
14.6.1997.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1996. Ainakin yksi yhdistyksen jäsen oli ehdokkaana sosialidemokraattien listoilla kunnallisvaaleissa. Lisäksi sosialidemokraattien kunnanvaltuuteettuna toimi pitkään henkilö, jonka koti oli vakituinen seurapaikka aina 1970-luvulle saakka (Kuusjärven (Outokummun) kkert. 1935-1996.; Pohjois-Karjala 90/8.8.1972.; ORYA. Seurapäiväkirja 17.4.1955-7.11.1961.). Myös Liperin Viinijärvellä oli Rauhanyhdistyksen toiminnassa aktiivisesti mukana vasemmistolaisesti ajattelevia henkilöitä.

17. Kuusjärven (Outokummun) kkert. 1935-1996. ORYA. Jäsenkortisto.

IV EDESMENNEITÄ SANANPALVELIJOITA

Maanviljelijä, kirvesmies Kustaa Ahokas oli syntynyt 8.12.1905 Uukuniemen Niukkalassa Pekka ja

Selma Ahokkaan perheeseen. Avioliiton hän solmi samasta kylästä kotoisin olevan Anna Helena

Matikaisen kanssa vuonna 1926. Kustaa Ahokkaan naapurissa asui useita uskovaisia perheitä ja

seuroja pidettiin joka sunnuntai Jooseppi Kokon toimiessa paikallisena puhujana. Kustaa Ahokas

sai parannuksen armon 1920-luvun puolivälissä ja hänet asetettiin puhujan tehtävään joko vuonna

1926 tai 1927 Niukkalan Ukontuvassa. Kustaa Ahokas kiersi jo 1930-luvulla lähetysmatkoilla

Laatokan Karjalassa, Itä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Sodan jälkeen Ahokkaat muuttivat

Joensuun seudulle Pielisensuun Kettuvaaralle, jossa perhe asui vuosina 1946 - 1949. Outokumpuun

he muuttivat vuonna 1949 asuivat siellä ensin Sänkinotkonkadulla ja sitten Pekkalankadulla. Kustaa

Ahokas kävi töissä kaivoksessa, mutta kiersi paljon myös saarnamatkoilla. Ahokkaat muuttivat

vuonna 1953 Jyväskylän seudulle, jossa he asuivat sekä Jyväskylän kaupungissa että maalaiskunnan

puolella Vaajakoskella. Anna Helena Ahokkaan laskettua matkasauvansa (1962) Kustaa Ahokas

solmi toisen avioliiton Hilja Korhosen kanssa 1963. Liitosta ei tullut pitkä, sillä Kustaa Ahokas

kuoli 11.3.1964.1

Maanviljelijä, räätäli Martti Gröhn syntyi 13.10.1860 Juuan Paalasmaassa. Hän muutti vuoden 1885

tienoilla Liperin Leppilammelle, josta 13.10.1919 Polvijärven Horsmanahoon (Sotkuma n:o 60.

Huotala). Polvijärveltä hän palasi takaisin Liperiin 16.5.1931. Martti Gröhn solmi Liperissä

9.11.1884 avioliiton 21.11.1858 Liperissä syntyneen Maria Makkosen kanssa. Maria Makkonen oli

muistokirjoituksen mukaan saanut parannuksen armon vuosien 1883-1884 tienoilla. Martti Gröhnin

parannuksentekoajankohta ei ole tiedossa. Saarnatoimintansa Martti Gröhn aloitti viimeistään

Polvijärvellä asuessaan: "Ukko muuten teki saarna- ja räätälimatkoja jo Polvijärvellä ollessaan

pääasiassa Liperin eri puolille pitäjää silloisen saarnaaja Leskisen (ilmeisesti Juho Leskinen)

kanssa. Joensuun puolessa hän kulki saarnamatkoilla muurari Nenosen kanssa". Maria Gröhn sai

laskea matkasauvansa 19.9.1928 Polvijärvellä, Martti Gröhn elokuussa 1937.2

Talollinen Paavo Haapalainen oli syntynyt 29.7.1871 Kontiolahden Mönnissä. Äiti oli

lapsuudessaan ollut kuulemassa Henrik Renqvistiä, jolloin hän saanut herätyksen. Äiti kasvatti

lapsiaan Jumalan pelkoon, opetti heitä pitämään polvirukouksia illalla vuoteeseen käytäessä,

aamulla herättäessä ja käytäessä ruokailuun. Perheen lapsista Matti Haapalainen sai parannuksen

"armon" 1880-luvun alussa, kun joensuulainen Heikki Hiltunen oli talossa pitämässä seuroja. Pian

lähes koko perhe oli tehnyt parannuksen, heidän joukossaan myös Paavo Haapalainen. Paavo

Haapalainen avioitui 27.6.1902 saarnaaja Antti Korhosen Aino-tyttären kanssa, ja he muuttivat

Liperin Harmaasalolle. Avioliitto kesti vajaat 40 vuotta, sillä Aino Haapalaisen kilvoituksen matka

päättyi 12.1.1942. Paavo ja Aino Haapalaisen perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta.

Jälkipolvilla ei ole varmaa tietoa siitä, milloin Paavo Haapalaisen saarnatoiminta alkoi, mutta hän

toimi paikallisena puhujana kotikylällään Harmaasalolla viimeistään saarnaaja Antti Korhosen

kuoleman (1925) jälkeen. Paavo Haapalainen toimi Joensuun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen

johtokunnan varajäsenenä vuosina 1932 - 49 sekä Karjalan apulähetystoimikunnan jäsenenä 1932 -

1947. Karjalan apulähetystoimikunta katsoi hänet yhdessä Pekka Kuikan ja Juho Nenosen kanssa

"kelvolliseksi" kulkemaan Pohjanmaalta tulevien lähetysmiesten kanssa lähetysmatkoilla. Hän ei

tiettävästi kulkenut kuitenkaan saarnamatkoilla kotiseutunsa ulkopuolella. Paavo Haapalaisen puhe

----------------------------

1. Otto Matikaisen puhelinhaast. 14.9.1994.; MKK. Puhujakortisto.

2. Polvijärvi KA.; SLL 10/1928, 191.; JRYA. Muistiinpanot Martti Gröhnistä.

oli verkkaista, sanat tippuivat harvahkosti. Jokapyhäiset seurat alkoivat kello 11 ja kestivät "pitkän"

tunnin. Paavo Haapalaisen on muisteltu puhutelleeen kaikki tuntemattomatkin kysyen uskon

perustaa ja muistuttaen parannuksen tekemisestä. Hänellä oli henkilökohtaisen kontaktin luomisen

taito. Omassa elämässään hän esimerkillisesti toteutti sitä mihin hän uskoi. Paavo Haapalaisen

kilvoituksen matka päättyi 19.9.1952 Kuusjärven Harmaasalolla.3

Kuusjärven Palopäässä paikallisena puhujana toimi talollinen, hauturi Antti Juho Hirvonen. Hän

muutti vuonna 1907 Tuusniemeltä Kuusjärvelle, jossa hän asui kuolemaansa 3.10.1959 saakka.

Antti Juho Hirvonen oli syntynyt 18.11.1888 Tuusniemellä ja solminut avioliiton 28.7.1912

Kuusjärvellä Hilda Maria Voutilaisen kanssa. Antti Juho Hirvosen puolison taival päättyi

15.9.1935. Siitä, milloin Antti Juho Hirvonen sai parannuksen armon, ei ole säilynyt tietoa

jälkipolville. Puhujan tehtävään hänet asettivat Palopään lestadiolaiskristityt. Saarnatoimintansa hän

aloitti mahdollisesti jo 1930-luvulla, mutta on toisaalta muisteltu sen alkanee vasta sotien jälkeen.

Antti Juho Hirvonen toimi puhujana vain Kuusjärven ja Palopään kylissä.4

Maanviljelijä Antti Hirvonen syntyi 14.3.1869 Liperissä, josta hän muutti 1891 Kuusjärvelle. Antti

Hirvonen solmi avioliiton kuusjärveläisen Iida Maria Pakarisen kanssa 3.7.1890. Perheeseen syntyi

seitsemän lasta. Parannuksen armon Antti Hirvonen sai vuoden 1889 tienoilla. Hän oli joutunut

sorsametsällä veden varaan, mistä oli ollut seurauksena kuoleman pelko ja parannuksenteko. Antti

Hirvonen asetettiin puhujan tehtävään vuosisadan vaihteessa (siis mahdollisesti jo Kuusjärvellä

asuessa) ja hän kiersi puhumassa Liperissä, Kuusjärvellä, Joensuussa ja Polvijärvellä. Hirvosen

perhe muutti 5.6.1902 Liperin Nivalle ja Antti Hirvonen toimi Liperin Ruunakankaan

ensimmäisenä puhujana.5

Talollinen Uuno Hirvonen oli Outokummun vanhoillislestadiolaisten sananpalvelijana 1940-

luvulla. Hän oli syntynyt 14.11.1913 Heinävedellä ja avioitunut 18.7.1945 haapavetisen Hanna

Väliahdetin kanssa. Uuno Hirvosen isä oli saarnaajanakin mahdollisesti toiminut Pekka Hirvonen.

Uuno Hirvosen vanhemmat asuivat Liperissä, Enossa, Heinävedellä, Joensuussa sekä Kuusjärvellä.

Kirkonkirjat he siirsivät Joensuusta 27.5.1923 Kuusjärvelle, mutta lienevät asuneet paikkakunnalla

jo aikaisemmin, sillä perheeseen syntyivät 1920 ja 1922 lapset Kuusjärvellä. Uuno Hirvosen

saarnatoiminnan alkamisajankohta ei ole tiedossa. Puhujana toimiminen päättyi vähitellen

"itsestään" 1940-luvun lopulla tai 1950-luvun alussa. Uuno Hirvonen oli rauhanyhdistyksen

perustajajäsen ja ensimmäinen varapuheenjohtaja. Hanna ja Uuno Hirvonen luopuivat 1970-luvun

------------------------------

3. Liperi KA. Rk. 1921-30, s. 1808. Kokonvaara. Kannas. Taipale n:o 84.; JRYA. Apuläh.tmk.ptk. 21.2.1932. Yl.kok.ptk. 4.12.1932.; Vkok.ptk. 16.2.1947.; Vkok.ptk. 6.2.1949.: Mäntylä 1953, 81-82..

4. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 277. Maljasalmi n:o 21.; PMS 46/21.11.1973.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Vieno Räsäsen ja Salme Siveniuksen puhhaast. 21.7.1997.

5. MKK. Puhujakortisto.; SLL 1920.; Liperin Rauhanyhdistyksen juhlakirja 1996, 11.

6. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 573.; Sulo Korhosen haast. 28.6.1997.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; ORYA. Jhtkkok.ptk. 30.1.1979, § 20.; 3.5.1979, § 5.

lopulla vanhoillislestadiolaisuudesta ja anoivat eroa Outokummun rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Uuno Hirvonen kuoli 8.5.1983 ja Hanna Hirvonen 18.1.1994 Outokummussa.6

Maanviljelijä Paavo Hyttinen syntyi uskovaiseen kotiin Liperin Harmaasalolla 15.10.1894.

vanhemmat olivat saaneet parannuksen "armon" joitakin vuosia aikaisemmin. Hyttisten kodin ovet

olivat aina avoinna lestadiolaiskristityille ja talo oli yksi kylän vanhimmista seurapaikoista. Paavo

Hyttinen avioitui 8.7.1922 polvijärveläisen Senja Pajarisen kanssa. Paavo Hyttisen saarnatoiminta

alkoi joko 1920- tai 1930-luvulla. Puhujana hän ei ollut enää 1940-luvun lopulla ja hän irroittautui

kokonaan lestadiolaisuudesta mennen muistitiedon mukaan "toiseen äärimmäisyyteen". Sen sijaan

hänen vaimonsa kilvoitteli loppuun saakka. Perimätieto kertoo toisaalta, että Paavo Hyttinen olisi

saanut palaamisen armon kuolinvuoteellaan. Paavo Hyttinen kuoli 20.8.1978 ja Senja Hyttinen

20.5.1979.7

Maanviljelijä Otto Juvosen työ sananpalvelijana alkoi 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Otto

Juvonen oli syntynyt 11.5.1898 Liperissä lampuoti Adam (Aatu) ja Anna (o.s. Jolkkonen) Juvosen

perheeseen. Otto Juvonen muutti vanhempiensa mukana Kuusjärvelle 10.4.1906. Muuton jälkeen

perheen äiti siirtyi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenyydestä Kuusjärven luterilaisen

seurakunnan jäseneksi. Otto Juvosen vanhemmat olivat vanhoillislestadiolaisia ja perheen koti oli

vuosikymmenien ajan Vuonoksen kylän vakituisena seurapaikkana. Avioliiton Otto Juvonen solmi

9.2.1919 Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenen Lyydia Surakan kanssa. Perheeseen syntyi

kaikkiaan kymmenen lasta. Otto Juvonen oli nuoruudessaan joitakin vuosia "maailmassa" saaden

kuitenkin palaamisen armon. Hän toimi lähes parikymmentä vuotta Outokummun ja sen ympäristön

Rauhanyhdistyksen puheenjohtajana. Samoin hän oli lähes parinkymmenen vuoden ajan

Outokummun seurakunnan kirkkovaltuuston jäsen. Otto Juvosen saarnoja on muisteltu hyvin

raamatullisiksi. Hän kiersi varsinkin 1960-luvun alkuvuosina paljon SRK:n lähetysmatkoilla.

Lyydia Juvonen sai laskea matkasauvansa 22.11.1965 ja Otto Juvonen 29.12.1969.8

 -------------------------

7. Paavo Hyttinen erosi kirkosta 20.12.1954. Eron syyksi hän oli ilmoittanut lestadiolaisuuden. Lisäksi hän oli kertonut, ettei hän ymmärrä urheilevaa kirkkoa. Paavo Hyttinen liittyi takaisin luterilaisen kirkon jäseneksi 13.4.1973. Liperi KA. Rk. 1931-40, s. 1494. Taipale n:o 35. Säkinlahti.; Outokumpu KA. Anneli Hintikan tiedonanto 9.9.1997.; SLL 8/1922, 127. (K.N: Juhana Hyttisen muistokirjoitus).; Kaarina Kontkasen haast. 30.7.1996.; Toini Lasaroffin haast. 1.8.1996.; Emil Lasaroffin haast. 1992. ; PMS 46/21.11.1973 (Erkki Kinnunen & Eero Hosionaho: Muistelmia Outokummun kristillisyydestä).; PMS 26/25.6.1986. (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä).; ORYA. Jhtkkok.ptk. 7.2.1980, § 5.; Harri Lasarovin haast. 2.8.1997.

8. Outokumpu KA. Rk 1941-50, s. 1551. Sysmä n:o 671. Sirkka-aho.; Kirkonkok. ptk. 1949-1968.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1996.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; ORYA. Vkok.ptk. 1949- 1968.

Talollinen, myöhemmin mäkitupalainen Iivana Karpoff oli syntynyt Outokummun Sysmässä

1.1.1863. Avioliiton hän solmi 30.8.1881 luterilaisen Kaisa Hiltusen kanssa. Iivana Karpoff kuului

koko ikänsä ortodoksiseen kirkkoon. Parannuksen armon hän sai mahdollisesti jo 1880-luvulla, sillä

hän kävi saarnamatkoilla ainakin vuodesta 1891 alkaen. Kuusjärven lisäksi hänen tiedetään

liikkuneen puhumassa Liperissä ja Heinävedellä. Iivana Karpoffilla oli merkittävä osuus

lestadiolaisuuden leviämisellä ortodoksien keskuuteen. Perimätiedon mukaan Iivana Karpoffin usko

kärsi välillä haaksirikon, kun hän oli menettänyt talonsa ja kaiken omaisuutensa taatessaan

"valheveljeä". Tämän jälkeen hän elätti itseään ratatyömiehenä. Kun työmaalla pilkattiin

lestadiolaiskristittyjä, hän puolusti heitä: "Älkää pilkatko, he ovat Jumalan silmäteriä". Niinpä

eräänä yönä ilmestyi Iivana Karpoff Josefiina ja Konsta Kontkasen mökin ikkunan taakse

koputtamaan ja kysymään: "Vieläkö se kuuluu usko tällaisellekin?" Iivana Karpoff jatkoi

saarnatoimintaa tämän jälkeen aina 13.12.1933 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.9

Juho Petter (Jussi Pekka) Kettunen syntyi 7.2.1858 Tuusniemen Ohtaansalmella (Ohtaanniemi n:o

16). Ammatiksi on hänelle merkitty kirkonkirjoihin Tuusniemellä renki, torpparinvävy, torppari ja

Kuusjärvellä lauttamies, kauppias ja mäkitupalainen. Hän muutti 19.1.1901 Ohtaansalmen yli

Kuusjärven puolelle (Varislahti n:o 26). Avioliiton Jussi Pekka Kettunen solmi 6.5.1883 Silja Stina

Poutasen kanssa. Jussi Pekka Kettunen sai parannuksen armon ennen vuotta 1891. Hän oli

perimätiedon mukaan tullut pilkka ja pahanteko mielessä seuroihin. Saarnaaja Olli Sallisen

muistelun mukaan hänen tarkoituksenaan oli ollut laittaa saarnamiehet nuoriin. Toisen muistelun

mukaan aikomuksena oli ollut heitellä paikalle tulleita kolmea saarnamiestä suolalla ja herneillä.

Saarnattu sana oli kuitenkin satuttanut, kädet olivat muuttuneet hervottomiksi ja pahanteko oli

jäänyt. Jussi Pekka Kettunen oli viettänyt rauhattoman yön ja mennyt jututtamaan saarnamiehiä

saaden sitten parannuksen "armon". Pian tämän jälkeen Jussi Pekka Kettunen asetettiin saarnaajaksi

ja hän puhui usein Tuusniemellä Koistisen tuvassa. Teroitti, että sanaa on harjoitettava aamuin

illoin, "edes virren värssy". Saarnamatkat ulottuivat Tuusniemen lisäksi myös Pohjois-Karjalan

puolelle. Jussi Pekka Kettusen vaellus päättyi 12.6.1927 Kuusjärvellä.10

Talollinen Antti Korhonen oli ensimmäisiä, jotka saivat parannuksen armon Antti Hyttisen tuotua

lestadiolaisuuden Kuopion markkinoilta kotikylälleen Liperin Käsämään. Antti Korhosen isä oli

Liperin kirkkoraadin jäsen ja lapset saivat vakavahenkisen kasvatuksen. Vuonna 1889 Antti

Korhonen muutti Sukkulansalon kylään ja sieltä 1908 Harmaasalon kylään. Antti Korhosen

saarnatoiminta on alkanut viimeistään Antti Hyttisen kuoleman (1881) jälkeen. Liperin ja

Kuusjärven lisäksi hän kiersi saarnamatkoilla Polvijärvellä, Tuusniemellä, Heinävedellä (oli

ensimmäinen lestadiolainen saarnaaja Vihtarissa), Nurmeksessa, Enossa, Kontiolahdella,

Joensuussa
----------------------------
9. Outokumpu KA. Rk. 1881-1890, s. 235. Sysmä n:o 59, Suursänki; Kerkkä; s. 242. Sysmä n:o 62, Kiikoinmäki.; OMA. L:1. Bi:1. David Luostarinen 25.2.1891 Heinävedeltä.; SLL 1934, 61.; Raittila 1967, n:o 174.; Mäntylä 1953, 19.; Taimi Haapalaisen haast. talvella 1996.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1997.

10. Outokumpu KA. OMA. L:10. Eb:2.: Ec:2. Olli Sallisen haast. 7.8.1951.

11. Liperi KA. Rk. 1921-30, s. 1627. Taipale n:o 53. Kärkkälä.; OMA. L:10. Ea:2.; Ec:2. Olli Sallisen haast. 7.8.1951.; SLL 1913, 47.; Mäntylä 1953, 77-78.; Raittila 1967, n:o 200.; Emil Lasaroffin haast. 1992.; Hilma Korhosen haast. 1992.; Hilma Korhosen ja Antti Korhosen haast.12.10.1994.; Ida Mertasen haast. talvella 1996.;

ja Kaavilla. Antti Korhosta kunnioitettiin kaikkien kylän asukkaiden keskuudessa. Kun jonkun

kyläläisen kuolemanhetki lähestyi. käytiin Antti Korhonen hänen luokseen ja useat saivat

parannuksen armon. Kyläläiset saattoivat todeta: "Kyllä se oli hyvä, kun Korhosen Antti kerkesi,

ennen kuin tuli viimeinen lähtö". Arkisessa elämässä hän oli hiljainen mies, mutta muistutti aina

parannuksenteon tarpeellisuudesta. Antti Korhonen oli naimisissa kolme kertaa ja hänellä oli neljä

lasta. Matkasauvansa hän sai laskea 9.6.1925.11

Maanviljelijä Pekka Kuikka syntyi 4.5.1884 Polvijärvellä (Sotkuma n:o 37), jossa hän asui koko

ikänsä. Hän avioitui 14.2.1910 Anna Piiroisen kanssa. Avioliitto oli lapseton. Molemmat siirtyivät

Taipaleen ortodoksisesta seurakunnasta luterilaisen seurakunnan jäseniksi 30.12.1917. Pekka ja

Anna Kuikan parannuksentekoajankohta ei ole tiedossa, mutta lestadiolaisuus levisi Liperin

Sukkulansalolta Polvijärven puolelle sen jälkeen, kun saarnaaja Antti Korhonen oli muuttanut

seudulle 1889. Saarnatoimintansa Pekka Kuikka on aloittanut viimeistään 1920-luvulla. Polvijärven

Mutkanvaarassa hän piti joka pyhä seuroja ja lisäksi hän toimi kylän pyhäkoulunopettajana. Pekka

Kuikka valittiin Karjalan apulähetystoimikunnan jäseneksi vuonna 1931 ja hänet katsottiin

"soveliaaksi" kulkemaan lähetysmatkoilla Pohjanmaalta tulevien lähetysmiesten kanssa. Pekka

Kuikka kärsi vaikeaasta keuhkotaudista ja hänen kilvoituksensa päättyi 22.7.1934.12

Kaivosmies, portinvartija Toivo Kuokkasen uskonkilvoitus päättyi Kuusjärvellä 26.7.1950. Puhujan

tehtävään hänet oli asetettu runsaat viisi vuotta aikaisemmin vuoden 1946 alussa. Toivo Kuokkanen

oli vanhoillislestadiolaisuuden aktiivisia puuhamiehiä jokaisella paikkakunnilla, missä hän asui.

Hän oli Lappeenrannan ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen perustajajäsen ja kuului yhdistyksen

johtokuntaan vuosina 1933 - 35. Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen

perustamiskokous pidettiin Toivo Kuokkasen asunnossa. Lisäksi hän kirjoitti ahkerasti Siionin

Lähetyslehteen ja hankki lähetysmiehiä kotiseudulleen. Toivo Kuokkanen oli kaksi kertaa

naimisissa. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 7.8.1927 Lappeen Haapajärveltä kotoisin olleen Aino

Hilja Meurosen kanssa 7.8.1927. Toivo Kuokkanen oli tavannut aviopuolisonsa Käkisalmen

paikallisissa isoissa seuroissa. Nuori aviopari jäi asumaan Lappeenrannan seudulle. Avioliitto jäi

lyhyeksi, sillä Aino Kuokkanen sai laskea matkasauvansa 2.2.1929 Viipurin lääninsairaalassa.

Toivo Kuokkasen ensimmäisestä avioliitosta syntyi yksi tytär. Toiseen avioliittoon Toivo

Kuokkanen vihittiin 23.12.1931 Lappeen Simolasta kotoisin olleen Ida Monosen kanssa. Tästä

avioliitosta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta. Toivo-veljelle oli Jumala antanut rohkeutta ja taitoa

puhutella myös epäuskoisia ihmisiä. Rohkeasti hän tervehti työpaikalla tai kauppaliikkeissä

tapaamiaan uskoveljiään ja -sisariaan Jumalan terveellä ja ehätti kysymään:"Ovatko synnit

anteeksi?" Toivo-veli sai siirtyä uskosta näkemiseen kaivosmiesten ammattitaudin

kaivospölykeuhkon murtamana 26.7.1950.13
-------------------
12. Polvijärvi KA. 19.6.1996.; JRYA. Apuläh.tmk.ptk. 8.3.1931, § 1.; 4.12.1932, § 3.: Hilma
Korhosen haast. 1992.; PMS 26/25.6.1986 (Merja Lasaroff: Muistikuvia Outokummun kristillisyydestä).

13. SLL 4/1929, 77.; PMS 46/21.11.1973 (K(auko) T(ieranta): Portin vartija - Siionin muurin vartija).; Kinnunen 1993, 91.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.

Työmies, portinvartija Johannes (Juho) Leskinen palveli Outokummun vanhoillislestadiolaisia

kristittyjä asuessaan Outokummussa vuosina 1940 - 1945. Juho Leskinen oli koko ajan kirjoilla

kuitenkin Värtsilän seurakunnassa, jossa hän asui suuren osan elämästään. Juho Leskinen oli

syntynyt 4.1.1872 Rääkkylässä, josta hän muutti Joensuuhun ja sieltä edelleen noin vuonna 1908

Värtsilään. Ensimmäisen avioliittonsa Juho Leskinen solmi samana vuonna Ida Niirasen kanssa.

Aviopuolison kuoltua vuonna 1916 Juho Leskinen solmi uuden avioliiton 18.12.1916 Vilhelmiina

Laasosen kanssa. Juho Leskinen jäi toisen kerran leskeksi 7.10.1930, kun aviopuoliso sai siirtyä

"uskosta näkemiseen". Juho Leskinen kiersi 1920-luvulta alkaen ahkerasti SRK:n lähetysmatkoilla

Pohjois-Karjalassa ja Laatokan-Karjalassa. Hän oli myös "vakituinen" puhuja paikallisissa isoissa

seuroissa Joensuussa, Liperissä, Viinijärvellä ja Sortavalassa. Kun Värtsilään perustettiin vuonna

1925 rauhanyhdistystä, pidettiin perustava kokous Juho Leskisen asunnossa. Hänet valittiin

Värtsilänkylän ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen puheenjohtajaksi, ja siinä tehtävässä hän toimi

kymmenien vuosien ajan. Juho Leskinen kuului vuodesta 1931 alkaen Karjalan apulähetystoimi-

kuntaan ja hän organisoi lähetysmatkoja ennen kaikkea kotiseudulleen ja Laatokan-Karjalaan. Hän

kirjoitti usein Siionin Lähetyslehteen hartauskirjoituksia ja kertoi kotiseutunsa kuulumisista.

Talvisodan seurauksena Juho Leskisen koti jäi luovutetulle alueelle ja hän muutti Outokumpuun

asumaan niin ikään Värtsilästä muuttaneen Mikko Piiroisen asuntoon. Juho Leskisen on muisteltu

olleen "harvapuheinen, hieno mies, tosi uskovainen". Hän vieraili usein puhumassa myös Harmaa-

salolla. Vuoden 1945 lopulla Juho Leskinen muutti takaisin kotiseudulleen Tohmajärven Uuteen-

Värtsilään. Siellä hän sai siirtyä uskosta näkemiseen 13.1.1953.14

Torppari, talollinen Heikki Miettinen toimi paikallisena puhujana Tuusniemellä. Hänen veljensä

Erkki Miettisen kerrotaan tuoneen lestadiolaisuuden Tuusniemelle. Heikki Miettinen oli syntynyt

18.2.1855 Tuusniemellä (Litmaniemi n:o 10), josta hän muutti 1868 Kuikoonniemelle. Hän oli

renkinä vuodesta 1873 Susiniemen ja Vehmersalmen kylissä, kunnes muutti 1876 Heinävedelle.

Sieltä hän palasi torpparina takaisin Tuusniemelle vuonna 1880. Avioliiton Heikki Miettinen solmi

10.10.1880 tuusniemeläisen Anna Leena Miettisen kanssa. Perhe muutti talollisena vuonna 1899

Vehmersalmelle, sieltä edelleen 1910 Kaaville, josta vuoden 1914 alussa takaisin Tuusniemen

Ukonlahden kylään. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa Heikki Miettinen liittyi veljiensä Erkki

Miettisen ja Olli Miettisen tavoin uusheräykseen. Heikki Miettinen kuoli 28.2.1920.15

Talollinen, työmies Iivana Mutanen oli syntynyt vuonna 1853 Harmaasalolla. Avioliiton hän solmi

vuonna 1876 Anna Hartikaisen kanssa. Parannuksen armon hän sai viimeistään 1880-luvulla. Iivana

Mutanen teki saarnamatkoja kotipitäjänsä lisäksi ainakin Kuusjärvelle ja Heinävedelle. Hän oli

ortodoksisen kirkon jäsen ja suoritti merkittävän elämäntyön saarnamiehenä nimenomaan

----------------------------

14. SLL 11/1930, 251.; SLL 12/1930, 266.; SLL 2/1953.; SRKA. C:2.; JRYA. Apuläh.tmk.ptk. 1930-1949.; OMA. L:10. Ec:2. Juho Nenosen haast. 5.8.1945.; VNKA. Yhdistysrekisteritoimiston arkisto. Värtsilänkylän ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen asiakirjat.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Kaarina Kontkasen haast. 30.7.1996. Juho Leskisen kirjoituksia mm. SLL 3/1921, 44-45.; 6/1923, 94-95.; 3/1924, 38.; 1/1930, 24.

15. HÄ 2/1921, 27.; OMA. L:10. Ea:2.; Ec:2. Olli Sallisen haast. 7.8.1951.; Raittila 1967. n:o 285.

16. OMA. L:10. Ec:2. Maria Nykäsen haast. 4.8.1951.: Mäntylä 1953, 15, 78-80.; Raittila 1967, n:o 296.; Emil Lasaroffin haast. 1992.

ortodoksisen väestön keskuudessa. Iivana Mutasen on muisteltu tehneen parannuksen

pudasjärveläisen Paavali Ervastin Harmaasalolla pitämissä seuroissa. Taipaleen seurakunnan

kirkkoherra Venzezlav Diakonow kielsi ehtoollisen ja kirkossakäynnin Mutaselta, koska tämä oli

arvostellut ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmenoja väittäen niiden monessa kohden olevan

Raamatun vastaisia. Asiaa selvitettiin piispantarkastuksessa, jossa piispa totesi Mutasen osaavan

Raamattua paremmin kuin moni pappi ja Mutanen vapautettiin "pannasta". Vaikka Iivana Mutanen

näki ortodoksisessa kirkossa paljon väärää, kävi hän siitä huolimatta ahkerasti kirkossa. Myös

kotihartautta harjoitettiin ja illoin, aamuin sekä ruualle käytäessä pidettiin yhteinen rukous kädet

luterilaiseen tapaan ristittynä. Iivana Mutasen toiminta ajoittuu aikaan, jolloin seudulla koettiin

voimakkaita herätyksiä. Seuraväki oli usein liikutuksissa vapauduttuaan synnin kahleista. Kerrotaan

myös Iivana Mutasen liikuttuneen usein puheensa aikana: "Toinen puoli kasvoista oli

iloliikutuksissa ja toinen poskipuoli itkussa niin, että kyyneleet tippuivat poskea pitkin alas." Iivana

Mutasen toiminnan saarnaajana katkaisi lankeemus, josta hän teki kuitenkin parannuksen. Hän oli

todennut: "Saarnamiehen kalliiseen virkaan en ole enää kelvollinen, kunhan vaan saan olla suurena

syntisenä omistamassa Jumalan Armoa." Vuonna 1899 Iivana Mutanen muutti Harmaasalolta

Kontiolahden Mutalaan, jossa hänen kilvoituksensa matka päättyi vuonna 1908.16

Työmies, palstatilallinen Kusti Parviainen syntyi 1.1.1876 Harmaasalolla. Hänen vanhempansa

Ivan ja Jekaterina (o.s. Mutanen) Parviainen olivat saaneet "parannuksen armon" 1890-luvulla.

Samoihin aikoihin myös Kusti Parviainen sai "parannuksen armon" ja hänen kohdallaan on

Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjoihin tehty merkintä "HIHHULI".Vuosisadan

vaihteessa Kusti Parviainen muutti Joensuuhun, jossa hän työskenteli lestadiolaisella leipuri

Tapanisella renkinä. Täällä hän tapasi tulevan vaimonsa Maria Kärkkäisen, joka oli samassa

perheessä piikana. Avioliitto solmittiin 26.2.1902. Vaimo oli syntynyt 25.5.1882 Liperin

seurakunnassa. Perheeseen syntyi kaiken kaikkiaan kahdeksan lasta, joista kolme kuoli aivan

pienenä. Kusti Parviainen liittyi Joensuussa asuessaan paikallisen rauhanyhdistyksen jäseneksi.

Joitakin vuosia myöhemmin perhe muutti Kymin Karhulaan (muutto on tapahtunut viimeistään

vuonna 1904, koska perheen vanhin lapsi Aleksander oli syntynyt Kymissä 6.4.1904), jossa Kusti

Parviainen 29.4.1906 erosi Taipaleen ortodoksisesta seurakunnasta liittyen 1.5.1906 Kymin

evankelisluterilaiseen seurakuntaan. Karhulassa perhe hankki oman mökin, mutta joutui

vapaussodan jälkeen muuttamaan takaisin kotiseudulleen suoranaisen nälän takia. Vapaussodan

aikana Kusti Parviainen oli joutunut pakko-otossa punakaartiin, jossa oli palvellut kaksi viikkoa

hevosmiehenä.Kuusjärven seurakuntaan perhe muutti 3.12.1918. Siitä, milloin Kusti Parviainen

asetettiin puhujan tehtävään, ei ole varmuutta. Saarnaajana hän toimi viimeistään 1930-luvun

puolivälistä alkaen. Joka sunnuntai Kalattoman ja ympäristön lestadiolaiskristityt kokoontuivat

seuroihin, joissa Kusti Parviainen palveli, mikäli paikkakunnalla ei ollut vieraita puhujia.

Parviaisten kodin sillan alla olivat seuroja varten lankuista tehdyt seurapenkit. Kusti Parviainen oli

pelkästään paikallinen saarnamies. Hänen uskonkilvoituksensa päättyi 3.3.1947. Maria Parviainen

pääsi uskosta näkemiseen 25.5.1958.17
----------------------------
17. Outokumpu KA. Rk. 1910-1920, s. 436.; 1921-30.: 1921-30, s. 821. Sysmä n:o 60 Kehkola.; 1941-50, s.1523. Sysmä n:o 603 Rupanrinne.; 1951-60, s. 1133.; Kymi KA. Tuula Salmelainen 8.1.1997; SLL 10/1917 298-299.; Alma Parviaisen haast. 5.6.1996.; Kaarina Kontkasen haast. 30.7.1996.

Tilallinen, kaivosmies Heikki Räsänen sai parannuksen armon 1930-luvulla, kun Palopään kylällä

alkoivat herätyksen ajat. Hän oli syntynyt 28.5.1916 Kuusjärvellä ja jäänyt orvoksi 11-vuotiaana.

Avioliiton Heikki Räsänen solmi 16.6.1937 Tuusniemellä 4.11.1918 syntyneen Vieno Hakkaraisen

kanssa. Saarnaajaksi hänet asettivat kotikylän lestadiolaiskristityt ilmeisesti heti sotavuosien jälkeen

noin vuonna 1945. Heikki Räsäsen saarnatoiminta ei kestänyt kuin pari kolme vuotta, sillä sen

katkaisi sairastuminen. Matkasauvansa Heikki-veli sai kuitenkin laskea 23.12.1993 Lahdessa,

jonne hän oli muuttanut syksyllä 1985.18

V LEPOON PÄÄSSEITÄ USKONKILVOITTELIJOITA

Kaivosmies Antti Kinnunen oli syntynyt 3.6.1894 Liperissä uskovaiseen perheeseen. Hänen

vanhempansa olivat räätäli Kalle Kinnunen (1860-1924) ja hänen ortodoksinen vaimonsa Anna

(o.s. Parviainen, 1856-1927). Antti Kinnunen lähti nuorukaisena hankkimaan toimeentuloa

Pietariin, jossa hän oli rautateillä töissä. Vallankumouksen jälkeen hän palasi Suomeen, jossa solmi

avioliiton ensin Maria Hirvosen kanssa 24.5.1919. Ensimmäinen vaimo menehtyi perheen esikoisen

synnytykseen 2.7.1921. Toisen avioliiton Antti Kinnunen solmi Taipaleen ortodoksisen

seurakunnan jäsenen Aino (Anastasia) Surakan kanssa 22.7.1923. Aino Surakka oli syntynyt

7.11.1901. Perheeseen syntyi kaikkiaan 11 lasta. Antti Kinnunen kävi töissä Siikakosken tehtailla ja

viljeli ohessa pientä maatilaa. 1930-luvulla tehdas lopetti toimintansa, jolloin Antti Kinnunen

hankki töitä Outokummun kaivokselta. Koska työmatka Komperosta kävi ylivoimaiseksi, myivät

Kinnuset pienen tilansa ja muuttivat 24.5.1943 Outokumpuun. Kinnusten kodista tuli Outokummun

vanhoillislestadiolaisten kokoontumispaikka ja he kuuluivat rauhanyhdistyksen perustajajäseniin.

Parannuksen armon Antti ja Aino Kinnunen saivat Viinijärvellä 10.8.1930 Juho Nenosen pitämissä

seuroissa. Antti Kinnunen oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja hänen elämänkokemuksen ja

uskonvakaumuksen sävyttämät neuvonsa olivat apuna monille äskettäin parannuksen armon

saaneille matkaystäville. Aino Kinnunen tunnettiin herkkänä karjalaisluonteena, jonka savimaja

usein yhtyi kiitokseen taivaalliselle isälle. Antti Kinnusen maallinen vaellus päättyi kaivosmiesten

ammattitautiin kivipölykeuhkoon 18.11.1960.1

Josefiina (o.s. Vänskä) ja Konstantin (Konsta) Kontkasen pienen pieni mökki Kalattomalla oli

1930- ja 1940-luvuilla keskeinen vanhoillislestadiolaisten kokoontumispaikka. Kontkaset muuttivat

Kuusjärvelle vuonna 1912 Ruskealasta. Konsta Kontkanen oli ortodoksisen kirkon jäsen. Hän oli

syntynyt 23.6.1870. Josefiina Kontkanen oli syntynyt 31.5.1874 Kuusjärvellä. Perheeseen syntyi

kaksi lasta, jotka pääsivät taivaan kotiin jo pieninä lapsina. Josefiina Kontkanen hankki elantonsa

hierojana, Konsta Kontkanen metsänvartijana. Josefiina Kontkanen oli uskomassa yli 40 vuotta ja

hänet tunnettiin seurakunnan hengellisenä "äitinä", jonka neuvoja kysyttiin uskonasioissa.

Kontkaset olivat Outokummun ja sen ympäristön Rauhanyhdistyksen perustajajäseniä. Konsta

Kontkanen sai siirtyä uskosta näkemiseen 6.4.1949. Josefiina Kontkanen vietti viimeiset

elinvuotensa vanhainkodilla ja hänen vaelluksensa päättyi 26.12.1960.2
-----------------------------
18. PMS 46/21.11.1973. (K(auko) T(ieranta): Portin vartija - Siionin muurin vartija).; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.; Irja Räsäsen puhhaast. 14.6.1997 ja kirje 15.6.1997.; Vieno Räsäsen ja Salme Siveniuksen puhhaast. 24.7.1997.

Maanviljelijä Viljo Mertanen oli syntynyt Liperin Harmaasalolla 16.8.1913. Hänen vanhempansa

olivat Juho (1876 - 1937) ja Elisabet (o.s. Ratilainen, s. 1879) Mertasen perheeseen. Viljo Mertasen

vanhemmat olivat uskomassa, mutta omalle kohdalleen Viljo-veli käsitti uskomisen asian vuonna

1947 Joensuussa pidettyjen suviseurojen jälkeen. Viljo Mertanen oli kaksi kertaa naimisissa.

Ensimmäisen avioliiton hän solmi 28.6.1942 ortodoksisen Alma Kaimon kanssa ja toisen

22.12.1945 saarnaaja Paavo Haapalaisen tyttären Idan kanssa. Viljo Mertanen oli puuhaamassa

Harmaasalolle ja Kokonvaaraan omaa rauhanyhdistystä kohta parannuksentekonsa jälkeen 1947.

Hankkeen rauettua valittiin rauhanyhdistykseen Harmaasalon-Kokonvaaran alueelle seura- ja

ompeluseuratoimikunta, jonka puuhamiehiin Viljo Mertanen kuului. Matkasauvansa Viljo

Mertanen sai laskea pian 60-vuotispäiviensä jälkeen.3

Rauhanyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Vilho Parviainen oli syntynyt vuonna 4.5.1913

Kymissä. Hänen vanhempansa olivat Kusti ja Maria (o.s.Kärkkäinen) Parviainen. Kusti Parvainen

toimi Outokummussa paikallisena puhujana kuolemaansa (1947) asti. Vilho Parviainen avioitui

pietarilaissyntyisen Alma Kemppisen kanssa 26.12.1936. Aviopari oli tutustunut Viipurin

rauhanyhdistyksellä Vilhon suorittaessa kaupungissa asepalvelustaan. Vilho Parviainen toimi

yhdistyksen puheenjohtajana ja johtokunnan jäsenenä 1947 - 48. Hänen puolisonsa oli yhdistyksen

pitkäaikainen rahastonhoitaja palvellen tehtävässä yhdistyksen perustamisesta aina vuoteen 1966

saakka. Vilho Parviainen oli 1950-luvulla useita vuosia kirkkovaltuuston jäsen. Ajallisen

toimeentulonsa hän hankki taksiautoilijana. Vilho Parviaisen uskonelämä kärsi välillä haaksirikon,

mutta hän sai palaamisen armon ja sai ummistaa silmänsä uskossa turvaten vapahtajaansa

26.9.1984.4

Kaivosmies Kalle Piironen oli syntynyt 4.3.1907 Liperissä, jossa hän solmi 9.7.1932 avioliiton Elli

Mustosen kanssa. Piiroset muuttivat 28.10.1933 Kuusjärvelle, jossa Kalle työskenteli

kaivosmiehenä Outokumpu Osakeyhtiöllä. Piiroset olivat ilmeisesti jo Outokumpuun muuttaessaan

vanhoillislestadiolaisia. He olivat mukana perustamassa rauhanyhdistystä Outokumpuun ja

kuuluivat sen "kantaviin" voimiin parin vuosikymmenen ajan. Kalle Piironen sai laskea

matkasauvansa 10.1.1972, Elli Piironen 1.6.1979.5
------------------------------
1. Liperi KA. Rk. 1931-40, s. 147. Kompero n:o 8.; Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 2300.; PMS 5/30.1.1963.; Erkki Kinnusen haast. 19.7.1994.; Sirkka ja Kauko Tierannan haast. 30-31.7.1996.

2. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 2278.; SLL 2/1961, 39-40 (Helmi Rummukainen: Josefiina Kontkasen muistolle).: Kauko ja Sirkka Tierannan haast. 30-31.7.1996 ja 14.6.1997.; Pertti Juvosen haast. 31.7.1996.

3. Outokumpu KA. Rk. 1937-40, s. 5. Liperi n:o 1224. Laikanlahti.; 1941-50, s. 7. Liperi n:o 1224. Laikanlahti.; SRKA. E:5. Viljo Mertasen kirje 8.12.1947.

4. ORYA. Kokouspöytäkirjat. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 1524. Sysmä n:o 608. Kärki.; Anneli Hintikan tiedonanto 9.9.1997.

5. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 2599.; Pentti Piirosen tiedonanto 16.9.1997.

Päiväkodinjohtaja Helmi Rummukainen (o.s. Rosilainen) oli Outokummun ja sen ympäristön

Rauhanyhdistyksen perustajajäseniä. Hän oli syntynyt 14.6.1903 Kuopion maaseurakunnassa,

muuttanut Kuusjärvelle Joroisista 17.12.1946 ja solminut avioliiton 25.3.1949 Lauri Rummukaisen

kanssa. Rummukkalan talo oli Outokummun keskeisiä seurapaikkoja 1930- ja 1940-luvuilla. Lauri

Rummukainen oli syntynyt 31.7.1896 Kuusjärvellä. Avioliitto oli lapseton. Helmi Rummukainen

kuului rauhanyhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan toimien samalla yhdistyksen sihteerinä

vuosina 1947 - 52. Lauri Rummukaisen kilvoitus päättyi Kuopiossa 21.6.1977. Rummukaiset olivat

muuttaneet Kuopioon joitakin vuosia aikaisemmin. Puolisonsa kuoleman jälkeen Helmi

Rummukainen muutti takaisin Outokumpuun, jossa hän siirtyi uskosta näkemiseen lähes yhdeksän

vuotta myöhemmin 1.3.1986.6

Konttoristi Uuno Simonen kuului yli kaksikymmentä vuotta rauhanyhdistyksen keskeisiin

toimihenkilöihin. Hän oli syntynyt 29.5.1913 Kiihtelysvaarassa ja avioitunut 10.11.1938

kauhajokisen Laura Kokon kanssa. Kuusjärvelle Simoset muuttivat vuoden 1942 lopulla.

"Parannuksen armon" Simoset saivat 1940-luvun lopulla. Tämän jälkeen Jumalan lasten

keskinäinen kanssakäyminen ja seurat tulivat heille tärkeiksi. Uuno-veli kulkikin skootterillaan

seuroissa aina Ruotsissa saakka. Seurakunnallisissa luottamustehtävissä Uuno Simonen toimi

kirkkovaltuustossa vuosina 1975 - 78 ja kirkkoneuvostossa vuosina 1967 - 78. Rauhanyhdistyksen

johtokuntaan hän kuului vuosina 1953 - 78 ja yhdistyksen sihteerin tehtäviä hän hoiti vuosina 1952

- 1977. Uuno-veli tunnettiin siitä, että hän suoritti tunnollisesti ja perusteellisesti hänelle uskotut

luottamustehtävät. Jumalan valtakunnan työ oli hänelle kaikki kaikessa. Laura Simonen sai laskea

matkasauvansa 15.8.1988, Uuno Simonen 20.1.1996.7

Konttoristi Liisa Tolvanen (o.s. Soininen) kuului rauhanyhdistyksen perustajajäseniin. Hän oli

syntynyt 17.12.1922 Kuusjärvellä. Avioliiton Liisa Soininen solmi 17.12.1947 Hannes Tolvasen

kanssa. Aioliitto oli lapseton. Liisa Soinisen vanhemmat olivat talollinen, varastomies Nestor

Soininen (1895 - 1942) ja Iida Uuksulainen (s. 1898). Soiniset olivat aktiivisesti mukana

seuratoiminnan järjestelyissä ennen rauhanyhdistyksen perustamista. Nestor Soininen piti yllä niin

sanottua kipukassaa, jolla kerättiin varoja seuratoimintaa varten. Rauhanyhdistyksen johtokuntaan

Liisa Soininen kuului vuosina 1947 - 48, hänen aviopuolisonsa vuosina 1957 - 71. Tolvasten koti

oli lähetysmiesten ja muiden sananpalveljoitten vakituinen "kortteeripaikka" vuosikymmenien ajan.

Liisa Tolvanen sai laskea matkasauvansa yllättäen 18.10.1978 polkupyörätapaturman uhrina.8
--------------------------------
6. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 1241. Sysmä n:o 2722. Rummukkala.; s. 2688.; ORYA. Kokouspöytäkirjat.; PMS 42/19.10.1977 (Elvi Piironen: Setäni Lauri Rummukaisen muistolle).; PMS 11/12.3.1986.

7. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 2729.; Anneli Hintikan tiedonanto 9.9.1997.;PMS 36/7.9.1988.;Erkki Kinnusen haast. 2.8.1997.

8. Outokumpu KA. Rk. 1941-50, s. 572, Sysmä n:o 153. Siltapuro.; s. 2807.; Anneli Hintikan tiedonanto 9.9.1997.; ORYA. Kokouspöytäkirjat.

LIITE 1

Outokummun (ja sen ympäristön) Rauhanyhdistys ry:n johtokunnan jäsenet 1947 - 1996

tehtävä

Nimi joht.jäsen puh.joht. varapuh.joht. sihteeri taloudenh. rahast.hoit.

Parviainen Vilho 1947-48 1947-48

Hirvonen Uuno 1947-48 1947-48

Rosilainen Helmi 1947-52 1947-52

Parviainen Alma 1947-66 1947-1966

Soininen (Tolvanen) Liisa 1947-48

Piironen Eino 1949-54 1949-54

- " - 1957-60 1959-60

Korhonen Sulo 1949-56 1955-56 1949-54

Juvonen Otto 1949-68 1949-68

Simonen Uuno 1953-78 1952-77

Tolppanen Erkki 1955-60 1955-60

- " - 1968-73 1968-73

Naumanen Tauno 1956-58 1956-58

Haapalainen Matti 1957-64

Tolvanen Hannes 1957-71 1968-71

Leivo Antton 1959-68 1961-68

Tieranta Kauko 1961-64 1961-64

Piipponen Antti 1961-64

Lasaroff Emil 1965-86 1974-78

Kontkanen Armas 1965-74

Lämsä Veikko 1965-71

Vartiainen Veijo 1967-70 1967-70

Kinnunen Erkki 1968-95 1974-1991

Juvonen Kirsti 1971-73

Nykänen Eero 1974- 1978- 1970

Kinnunen (Tahvanainen) Rauha 1971-76

Hosionaho Eero 1972-1980 1974-80 1972-73 1972-73

Tieranta Sirkka 1972-74

Karvinen Reeta 1974-91

Kuokkanen Elsa 1975-89

Vänskä Raimo 1975-87 1981-87 1979-80

- " - 1996-

Kanniainen Sakari 1979- 1993- 1988-1992 1977-82

Matikainen Asta 1982-87

Huttunen Martti 1981-92 1988-92 1981-87

Kuosmanen Pentti 1982-94

Piironen Elvi 1982-85

Tuononen Teuvo 1982-92 1992

Nykänen Irene 1995- 1983-

Rissanen Matti 1986-95 1993-94

Räsänen Antti 1987-95

Hintikka (Toivonen) Anneli 1988-

Reinikka Harri 1988- 1994-

Vänskä (Kyyrönen)Toini 1990-95

Kinnunen (Juvonen) Sirkka 1992-

Lasarov (Kaipainen) Vappu 1993-

Tuononen Taisto 1993-95

Klaavo Kalle 1995

Rissanen Jukka 1996-

Lähde: ORYA. Vkok. 1948-1996.; Jhtkkok. 1948-1996.

LIITE 2

Outokummun (ja sen ympäristön) Rauhanyhdistyksen jäsenmäärä 1948 - 1996

vuosi jäsenmäärä vuosi jäsenmäärä

1948 148 1973 149

1949 142 1974 146

1950 177 1975 139

1951 174 1976 144

1952 170 1977 144

1953 118 1978 131

1954 118 1979 121

1955 101 1980 124

1956 104 1981 119

1957 158 1982 115

1958 160 1983 129

1959 156 1984 120

1960 154 1985 120

1961 147 1986 121

1962 156 1987 132

1963 150 1988 125

1964 150 1989 135

1965 153 1990 137

1966 152 1991 144

1967 143 1992 151

1968 147 1993 149

1969 153 1994 143

1970 158 1995 149

1971 157 1996 149

1972 148 I

Lähde: ORYA. Jäsenkortisto.; Toimintakertomukset.; Vuosien 1948-1977 jäsenmäärä koostuu jäsenmaksunsa maksaneista. Yhdistykseen kuului lisäksi ns. vapaajäseniä, jotka yleensä olivat huonokuntoisia vanhuksia. Heitä oli yhdistyksessä jäseninä yhdestä kahdeksaan henkilöä. Vuodesta 1978 alkaen jäsenmäärä kertoo yhdistyksen jäsentilanteen vuoden lopussa. Tällä tavalla ilmoitettuna jäsenmäärä jää hieman pienemmäksi kuin jäsenmaksunsa maksaneitten määrä.

 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

1.ARKISTOLÄHTEET

 1.1. Oulun maakunta-arkisto (OMA):

1.1.1. Oulun Tuomiokapitulin arkisto (OTA)

Pielisjärven piispantarkastuspöytäkirjat 1887 ja 1891

1.1.2. Laestadiana 1.

B. O.H.Jussilan kokoelma (O.H.Jussilan kok.)

1.1.3. Laestadiana 10. Apulaisprofessori Pekka Raittilan kokoelma

Ec:1-2

Eb:1-2

Helmi Kosusen haastattelut 7.8.1945 ja 18.2.1963.

Käsikirjoitus Nurmeksen lestadiolaisuudesta

Käsikirjoitus Pohjois-Karjalan lestadiolaisuudesta

1.2. Valtioneuvoston kanslian arkisto (VNKA)

Yhdistysrekisteri nro 11 232.

1.3. Evankelisluterilaisten seurakuntien arkistot (KA)

1.3.1. Kymi KA

Tuula Salmelaisen 8.1.1997 lähettämät tiedot.

1.3.2. Liperi KA

Rippikirjat 1921 - 1940

1.3.3. Outokumpu KA

II Ca. Kirkonkokousten pöytäkirjat.

II Cb. Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1879 - 1925.

II Cd. Piispantarkastuspöytäkirjat.

II Dd. Seurakuntakertomukset.

II Ea:1 Tuomiokapitulin päätöksiä ja kirjeitä.

Rippikirjat 1881 - 1960.

1.4. Rauhanyhdistysten arkistot

1.4.1. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen Arkisto (SRKA). Oulu.

C:1. SRK:n vuosikokouspöytäkirjat.

C:2. SRK:n johtokunnan pöytäkirjat.

E:5. Rauhanyhdistysten kirjeenvaihto.

Saarnaaja Paavo Koistisen elämänkerta.

1.4.2. Joensuun Rauhanyhdistyksen (uusheränneet) Arkisto (JRYA (uh))

Tulo-, Meno- ja omaisuuskirja 1894 - 1928

Kokouspöytäkirjat 1900 - 1934.

1.4.3. Joensuun (ja sen ympäristön) Rauhanyhdistyksen Arkisto (JRYA)

Apulähetystoimikunnan pöytäkirjat (Apuläh.tmk)

Johtokunnan kokousten pöytäkirjat 1922 - 1949

Vuosikokousten pöytäkirjat 1922 - 1949

Yleisten kokousten pöytäkirjat 1922 - 1949

Muistiinpanot Martti Gröhnistä

1.4.4. Outokummun (ja sen ympäristön) Rauhanyhdistyksen Arkisto (ORYA)

Johtokunnan kokousten pöytäkirjat.

Jäsenkortisto.

Kauppakirjat

Kertomus myyjäistoiminnasta (1980)

Luettelo perustamiskokoukseen osallistuneista.

Lähetetyt kirjeet

Myyjäistoimikunnan pöytäkirjat

Outokummun suviseurojen tiedotustoimikunnan pöytäkirjat

Perustamiskokouksen pöytäkirja 14.4.1947.

Rakennustoimikunnan pöytäkirjat (Rktmk).

Saapuneet kirjeet.

Seurapäiväkirja 17.4.1955 - 7.11.1961.

Syyskokousten pöytäkirjat (Syyskok).

Toimintakertomukset.

Vastaus SRK:n historiatoimikunnan kyselyyn 1977

Vuosikertomukset.

Vuosikokousten pöytäkirjat (Vkok).

Yleisten kokousten pöytäkirjat (Ylkok).

1.5. Yksityishenkilöiden hallussa olevat kokoelmat

1.5.1. Mauri Kinnusen kokoelma (MKK). Lappeenranta

Kortisto Outokummun Rauhanyhdistyksen jäsenistä

Puhujakortisto

1.5.2. Elsa Kuokkasen kokoelma (Outokumpu)

Päiväkirja

Kirjeet

1.5.3. Rakennusarkkitehti Seppo Leivon kokoelma (SLK). Espoo

Haastattelut.

Yhteenveto ja kommentit Erda Merranmaan haastatteluista

Kirjeet ja käsikirjoitukset

Jaakko Hirvonen: Taustaa Enon kristillisyydestä.

Eero Kärjen kirje 9.10.1990.

Puhujakortisto

2. ALKUPERÄISLÄHTEENÄ KÄYTETTY PAINETTU MATERIAALI

2.1.Painetut kunnalliskertomukset (kkert).

Kuusjärven (Outokummun) kunnalliskertomukset 1935, 1936 - 1996

2.2. Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ilmestyneet julkaisut

2.2.1. Vuosikokouspöytäkirjat

1906 Pöytäkirja pidetty kristittyjen kokouksessa Oulussa Rauhanyhdistyksen huoneella

lokakuun 1:nä, 2:na, 3:na, ja 4:nä päivänä 1906. Kemi.

1908 Kertomus ja pöytäkirja uskovaisten kristittyin suuresta kokouksesta Ylivieskan

seurahuoneessa lokakuun 4, 5, 6 ja 7 päivinä v. 1908. Kemi.

1909 Kertomus ja pöytäkirja kristittyjen kokouksesta Torniossa ja Haaparannalla 4-

7.10.1909. Oulu.

1917 Kertomus kristittyjen 11:istä suurista kokouksista Iissä 1.7. - 3.7.1917. Oulu.

1922 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokouksen ja rauhanyhdistysten

edustajakokouksen Pöytäkirja sekä Kertomuksia Viipurissa kesäkuun 17-20 p:nä 1922

vietetyistä isoista seuroista ynnä siellä pidettyjen puheiden katkelmia. Oulu.

2.2. Muut julkaisut

Suviseurat Outokummussa 27.6. - 30.6.1986. Seuraohjelma

Herra on minun kallioni. Suviseurat Outokummussa 27. - 30.6.1986 (Suviseurajulkaisu 1986).

1. Jyväskylä.

3. KIRJALLISUUS:

Castrén, Kaarlo 1934 Laestadiolaisuus Suomessa Venäjän viranomaisten pelon kohteena. SKHS:n vuosikirja XXIII, 1933. Helsinki.

 Havas, Wäinö 1927 Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Oulu.

 Hoppa, Helinä & Lehtonen, Marjatta & Lyytikäinen, Kari & Tanskanen Onni 1996 Elämän leipä. Liperin Rauhanyhdistys 50 v.

 Hulkko, Kullervo 1956 Minä lähetän teidät. Piirteitä Suomen Rauhayhdistysten Keskusyhdistyksen toiminnasta ja vanhoillislestadiolaisuudesta vuosina 1906-1955. Lahti.

1965 Kukistumaton valtakunta. Kuopio.

 Huttunen, Veikko & Sivonen Tuovi 1974 Kuusjärven Outokummun historia. Joensuu

 Juntunen, Hannu 1982 Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. Diss. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 132. Vammala.

 Jussila, Heikki 1948 Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä. Oulu.

  Juva, Mikko

1966 Kansallinen herääminen. - Suomen kansan historia IV. Keuruu.

  Kaisto, Pertti

1985 Elävän kristillisyyden vaiheet Kuopiossa 1870-1985. Kuopio.

  Kinnunen, Mauri

1993 Arpa lankesi ihanasta maasta. Lestadiolaisuuden vaiheita Lappeenrannan seudulla

vuodesta 1870. Jyväskylä.

1996 Viipurin läänin lestadiolaisuus 1870 - 1912 - Linkki eri kulttuurien välillä. Suomen

historian lisensiaatintutkimus. JYHL.

  Kuisma, Markku

1985 Outokumpu 1910 - 1985. Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Forssa.

  Kupsala, Jari

1995 Tähän asti. Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. Jyväskylä.

  Könönen, Tahvo

1904 Joensuun kaupunki vuosina 1848 - 1898. Joensuu.

  Laasonen, Pentti

1971 Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. Joensuu.

  Lento, Reino

1951 Maassamuutto ja siihen vaikuttaneet tekijät Suomessa vuosina 1878-1939.

Helsinki.

  Lohi, Seppo

1989 Sydämen kristillisyys. Lars levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet.

Jyväskylä.

  Mäntylä, Kauko

1953 Lestadiolaisuus Pohjois-Karjalassa 1800-luvun loppupuolella. Pastoraalikirj. Kuopion

tuomiokapitulin Arkisto.

Naumanen, Tauno

1994 Joensuun Rauhanyhdistyksen vaiheita 1894-1960. -Kohti rauhan rantaa. Juhlakirja

Joensuun Rauhanyhdistyksen täyttäessä 100 vuotta. Toim. Mauri Hyvärinen. Joensuu.

  Pentikäinen, Samuli

1997 Vanhoillislestadiolaisuus murrosten ajassa. - Pysykää minun rakkaudessani. SRK:n

vuosikirja 1996, Jyväskylä.

  Pieviläinen, Kyösti

1994 Toiminnan ja rakentamisen aika. -Kohti rauhan rantaa. Juhlakirja Joensuun

Rauhanyhdistyksen täyttäessä 100 vuotta. Toim. Mauri Hyvärinen. Joensuu.

  Raittila, Pekka

1962 Lestadiolaisuus suomalaiskansallisena ja kirkollisena liikkeenä. - Valvoja.

1967 Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. SKHS:n Toimituksia 74. Forssa.

1976 Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Diss. Loimaa.

1977 Herätysliikkeet 1900-luvulla. - Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa. Toim. Markku

Heikkilä & Eino Murtorinne. Hämeenlinna.

1984 Esikoislestadiolaisuus Suomessa. - SKHSV 74 (1984).

1987a Pirstoutunut lestadiolaisuus. -Sana 30.6.1987.

1987b Vanhaa ja uutta lestadiolaisuuden tutkimusta. -SKHSV 77 (1987). Valkeakoski.

  Salokas, Eino

1940 Laestadiolaisuus Liperissä 1800-luvun loppupuolella. HIstoriallinen Arkisto

XLVII. Juhlajulkaisu Martti Ruuthin kunniaksi hänen täyttäessään 70 vuotta. Helsinki.

  Savela, Voitto

1990 1970-luvun tapahtumien tarkastelua. - Jumala rakentaa kaupunkiaan. SRK:n vuosikirja

1989. Pieksämäki.

  Suolinna, Kirsti

1975a Herätysliikkeet sosiaalisina liikkeinä. - Uskonnollinen liike. Toim. Juha Pentikäinen.

Pieksämäki.

  Talonen, Jouko

1978 Juhani Raattamaan "yhteiskuntafilosofiasta". -Faravid 2/1978. Rovaniemi.

1988a Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929.

SKHST 144. Diss. Jyväskylä.

1988b Viron lestadiolaisuus 1886-1953. Studia Historica Septentrionalia. Rovaniemi.

1993 Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900-1944. SKHST 163. Jyväskylä.

Typpö, Leonard

1904 Armo ja totuus ynnä kristillisiä kirjeitä. Tampere.

Virkkala, Oiva

1945 Alkulähteillä. Lestadiolaisen uudenheräyksen synty ja luonne. Erityisesti saarnaaja Mikko

Saarenpään elämäntyön yhteydessä tarkasteltuna. Lappeenranta.

1970 Emil Teodor Gestrin ja satakuntalainen pyhä-liike. Helsinki.

Väyrynen, Leo

1988 Lestadiolaisuuden alkuvaiheista vuosisadan vaihteen hajaannuksiin 1872-1905. -

Hyvän paimenen hoidossa. Helsingin Rauhanyhdistys 100 vuotta. Jyväskylä.

Väyrynen, Oma

1960 Suomessa ennen vuotta 1906 perustettujen rauhanyhdistysten syntyvaiheet.

Painamaton laud.kirj. ÅAB.

Wikmark, Gunnar
1954 Vem var Laestadius`"Maria"? Ett identifieringsförsök. - FBV. Skellefteå.
1961 Lars Levi Laestadius och Lappflickan "Maria". Stockholm.

4. SANOMA- JA AIKAKAUSLEHDET

  Aamulehti 1986

Armonsanoma 1909 (AS)

Från Bygd och Vildmark 1954 (FBV)

Helsingin Sanomat 1986, 1989 (HS)

Huutavan Ääni 1921, 1926, 1931, 1935, 1938, 1945 (HÄ)

Ilkka 1986

Kalajokilaakso 1986

Kaleva 1986

Karjalainen 1968, 1985

Karjalan Maa 1985. 1986

Keski - Pohjanmaa 1986

Liitto 1986

Outokummun Seutu 1985, 1986

Pohjois - Karjala 1972

Pohjolan Sanomat 1986

Päivämies 1955, 1963, 1973, 1977,1978, 1985, 1986, 1987, 1988 (PMS)

Rauhan Sana 1936 (RSana)

Rauhan Side 1980 (RSide)

Sanomia Siionista 1889 (SS)

Satakunnan Kansa 1986

Savon Sanomat 1985

Siionin Lähetyslehti 1913, 1917, 1919, 1920, 1921, 1922, 1923, 1924, 1928, 1929, 1930, 1934,

1953, 1961 (SLL)

Vartijan Ääni 1946 (VÄ)

5. HAASTATTELUT JA KIRJEELLISET TIEDONANNOT (tekijän hallussa)

Haapalainen (os. Parviainen), Taimi, eläkeläinen. Outokumpu. s. 1918 Kymi. Haast. talvella 1996.

Hintikka, Anneli. Outokumpu. Tiedonanto 9.9.1997.

Huttunen, Martti, maanviljelijä. Outokumpu. s. 1934 Kuusjärvi. Haast. 4.8.1997.

Juvonen, Olavi, eläkeläinen. Outokumpu. s. 1923 Kuusjärvi. Haast. heinäkuussa 1996.

Juvonen, Pertti, rovasti. Liperi. s. 1935 Kuusjärvi. Haast. 31.7.1996.

Kinnunen, Erkki. eläkeläinen. Outokumpu. s. 1926 Liperi. Haast. 19.7.1994, 4.8.1997 ja kirje

3.8.1997.

Kontkanen, Kaarina, eläkeläinen. Outokumpu. s. 1929 Liperi. Haast. 30.7.1996.

Korhonen, Antti, eläkeläinen. Outokumpu, s. 1916 Polvijärvi. Haast. 12.10.1994.

Korhonen, Hilma Maria, eläkeläinen. Outokumpu (1907 - 1997). Haast. 1992 ja 12.10.1994.

Korhonen, Sulo, hitsaaja, eläkeläinen. Nastola. s. 1920 Räisälä. Haast. 28.6.1997.

Kuokkanen, Elsa. Eläkeläinen, Outokumpu, s. 1929 Lappee. Kirje syyskuussa 1997.

Kuosmanen, Pentti. Outokumpu. Outokumpu. Haast. talvella 1996.

Lasaroff, Emil. Maanviljelijä, eläkeläinen, Outokumpu. s. 1916 Liperi (Taipale), k. 1994

Lasaroff, Toini, emäntä, eläkeläinen. Outokumpu. s. 1922 Liperi (Taipale). Haast. 1.8.1996.

Outokumpu. Haastatellut 1992 Erkki Kinnunen. vl SRK.

Matikainen, Otto. Eläkeläinen, Uukuniemi. s. 1920 Uukuniemi. Kirjeellinen tiedonanto 26.9.1994. vl SRK.

Mertanen, Ida. Eläkeläinen. Outokumpu, s. 1909 Liperi. Haast. talvella 1996. Vl SRK

Parviainen (os. Kemppinen), Alma. Osastonhoitaja, Outokumpu. s. 1914 Pietari, Pyhän Marian srk.. Haast. 5.6.1996.

Piiroinen, Erkki, rovasti. Joensuu. s. 1919 Liperi (Taipale). Puhhaast. 31.7.1996. Ortodoksi

Piironen, Pentti. Tiedonanto 16.9.1997.

Räsänen, Irja, Joensuu. Puhhaast. 12.6.1997 ja kirje 13.6.1997.

Räsänen (os. Hakkarainen), Vieno, Lahti. s. 1918 Tuusniemi. Puhhaast. 24.7.1997.

Saukkonen, Antti, eläkeläinen. Liperi. s. 1907 Liperi. Haast. 19.7.1997

Sivenius (o.s. Räsänen), Salme, Lahti. s. 1938 Kuusjärvi. Puhhaast. 24.7.1997.

Tieranta, Kauko, eläkeläinen. Outokumpu. s. 1925 Impilahti. Haast. 30. - 31.7.1996 ja 14.6.1997.

Tieranta o.s. Hartikainen), Sirkka. Outokumpu. Haast. 30. - 31.7.1996 ja 14.6.1997.

Tuononen (o.s. Parviainen), Hilkka. Outokumpu. s. 1921 Kuusjärvi. Haast. talvella 1996.

Vänskä, Raimo, insinööri. Outokumpu. s. 1945 Kuusjärvi. Haast. 4.8.1997.