Matti Kyllönen:
Kaleva 28/30.1.1976
Lestadiolaiset teologit ovat kiitettävällä ahkeruudella puineet esitelmääni ”punaisista” ilmastoalueista. En ole teologi enkä vanhoillislestadiolainen – mitä tohtori Miettinen jo ilokseen epäilee – enkä muunkaan lahkokunnan, sen enempää uskonnollisen kuin poliittisenkaan edustaja. Lestadiolaiset kirjoittajat, viimeksi teol.toht. Miettinen, kiistävät oikeuden puhua lestadiolaisuudesta muilta kuin liikkeeseen kuuluvilta. Kun kuitenkin on jo vuosikymmeniä aprikoitu lestadiolaisuuden mahdollisista vaikutuksista Pohjois-Suomen poliittiseen elämään, lienee oikeutettua että siitä puhutaan ja että sitä myös tutkitaan. Jopa lestadiolaisen liikkeen ulkopuolelta, koskapa lestadiolaisten itsensä toimesta ei näytä tulevan valmista nimenomaan liikkeen suuntautumisesta poliittisiin puolueisiin. Poikkeuksena on Kullervo Hulkon esitys, jossa ei toki kiistetä nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä poliittisen ilmaston maalaajana.
Omat vähäiset mielipiteeni perustuvat Suomen historian graduuni ”Kommunismi Kuusamossa (JYY 1967) ja Pohjois-Suomen punaisten ilmastoalueiden syntyä koskevaan Suomen historian lis. työhön (JYY 1975), JOSSA TALOUDELLISELTA POHJALTA SELVITETTIIN SOSIALISTISTEN ILMASTOALUEIDEN SYNTYEDELLYTYKSIÄ. Uskonnollisia tekijöitä siinä käsiteltiin myös, pääasiassa lestadiolaisuutta, ja todettiin että siellä missä vanhoillislestadiolaisuus on yksinomaisena herätysliikkeenä vallalla, sosialismia on keskimääräistä vähemmän. Siellä taas, missä uudestiherätystä on, tai missä on rinnakkain sekä uutta että vanhaa lestadiolaisuutta, siellä on myös sosialismia ja nimenomaan uudestiherätys voi toimia samalla seudulla sopusoinnussa sosialismin ja kommunisminkin kanssa.
Tämä on nostanut lestadiolaisteologit takajaloilleen. Kuitenkaan he eivät ole missään yhteydessä voineet osoittaa, että näkemys olisi väärä. Raittila penäsi menetelmää, millä lestadiolaisten jäsenmääriä 1900-luvun alussa voitaisiin mitata. Ei jäsentilastoja ole siltä ajalta olemassa, mutta piispantarkastuspöytäkirjat ja kirkkoherrain kertomukset ovat, ja niistä voi melko tarkasti päätellä, mikä suunta missäkin on vallitsevana ja mikä määrää seurakunnan hengellisen ”ilmaston”. Jos uudestiheränneitä on jossakin esim. puolet seurakuntalaisten määrästä, ja vastaavasti puolet väestöstä on kommunisteja, ei toki voida sanoa, ovatko uudestiheränneet näitä kommunisteja vaiko ei-kommunisteja. Nämä ryhmät voivat elää rinnakkain samalla alueella.
Mutta sitä toki voidaan mitata, miten herätysliikkeet ovat poliittisiin puolueisiin suhtautuneet. Mittausmenetelmänäni ovat olleet herätysliikkeiden viralliset päätökset. Vanhoilliset osoittivat yhteiskunnallista valppautta ja sosialismin vastaisuutta jo 1906, uudestiheränneet vasta 1919 ja sittenkin paljon lievemmin kuin edelliset. Vanhoilliset edellyttivät jäsenkunnaltaan sosialismin vastaista äänestyskäyttäytymistä, uudestiheränneet taas eivät. Tämä on pääkysymys.
Miten sitten päätös näkyi käytännössä. Siellä missä vanhoilliset olivat yksinomaisena herätysliikkeenä vallalla, tämä kontrolli piti ja pitää hyvin paljon tänäkin päivänä. Siellä missä sosialismilla jo suurlakon jälkeen oli vankka sija, eivät lestadiolaiset, vanhoillisetkaan, näytä saaneen hallitsevaa otetta seudun poliittiseen ilmastoon. Miten ahtaalla seurakunnan paimen näillä alueilla oli, osoittaa mm. Kuolajärven seurakunnan tila, jossa pappi joutui hyvin hankaliin väleihin seurakunnan kanssa. Jos lestadiolaisuus, uudestiherätys nimenomaan, ei ollut siellä seurakunnan, kirkon ja jopa yhteiskunnan vastainen, niin mistä johtui moinen elämä (ks. piispantarkastuspöytäkirjat 1880 – 1914). Johtopäätökseni on, että lestadiolaisuus, alkuaan vanhoillinen suunta, joutui antamaan periksi sosialismin edessä. I maailmansotaan mennessä ”uudempi suunta” oli tullut vallalle ja elämä seurakunnassa rauhoittui. Ja sosialismi kukoisti.
Kun mainitsin ”leipäpapeista”, tohtori Miettinen, tarkoitin toki aivan muuta kuin Te näytte ymmärtäneen. Sanallakaan en ole halunnut puuttua yhdenkään papin hengellisiin harjoituksiin. tarkoitan sitä, että missä maallikot saivat olla määräämässä, kuten mm. vanhoillisten päätöksiä (1906, 1907, 1917) sorvaamassa, siellä elettiin maanläheistä elämää. Uudestiherätyksessä taas, saivarreltiin (näin yhteiskuntaharrastajan kannalta) teologisissa kysymyksissä. Siitä johtui vieraus, jota tavallinen kansa liikettä kohtaan tunsi.
En ymmärrä, mihin perustuen voivat herrat teologit sanoa näkemystäni harhaanjohtavaksi. Jos olen jonkun yksilön jumaluusopillisia tunteita loukannut, sille en voi mitään. Hauska juttu muuten taas kerran havaita, että lestadiolaiset kyllä riitelevät keskenään ja perustavat lahkoja toisensa perään, mutta jos joku ulkopuolinen sanallakaan puuttuu heihin, ollaan joukolla niskassa.
Hum.kand. Talonen on kysymykseen epäsuorasti vastannut pyrkimällä kääntämään keskustelun siihen, mitä tulee tilalle, kun lestadiolaisuus häviää. Hän myöntää lestadiolaisuuden merkityksen tässä suhteessa ja peräänkuuluttaa puolustajia. Jos tämä merkitys tiedostetaan, tunnustetaan ja vieläpä voidaan liikkeen virallisin päätöksin osoittaa, niin miksi siitä puhumista olisi vältettävä ja saivarreltava sivuasioissa.
Kuusamossa 26. tammikuuta 1976
Matti Kyllönen