Jouko Talonen:
Kaleva 331/9.12.1975
Kalevassa 28.11.1975 julkaistu päätoimittaja Martti Kyllösen artikkeli ”Pohjois-Suomen punaisten ilmastoalueiden synty” sisälsi eräitä näkökohtia, joita osaltaan keskustelun virittämiseksi haluaisin täsmentää.
Lähestyn tätä kysymystä lähinnä yhdestä näkökulmasta: Lestadiolaisuuden ja kommunismin kohtaamisesta pohjoissuomalaisella maaperällä. Vältän tietoisesti niitä monia ongelmia, joita em. aihepiirin ympärillä on. On selviö, että koska mainittua ongelmakenttää ei ole perusteellisesti selvitetty, saattaa keskustelu liikkua usein arvioiden, jopa luulojenkin varassa. Keskitän sanottavani neljään asiaryhmään ja otan lähtökohdaksi Kyllösen artikkelin.
1) Mainitussa artikkelissa todetaan, että lestadiolainen ”uudestiheräys puolestaan vaati jatkuvaa vallankumousta hengenelämässä ja oli erittäin kriittinen vastustamaan.” – Edelleen vähän myöhemmin todetaan, että ”uudestiherätys toimii varsin hyvässä sovussa kommunistisilla alueilla mm. Kemissä, Kuolajärvellä /Sallassa) ja eräillä muillakin alueilla Lapissa.”
Ensiksikin on todettava, että ns. uuden herätyksen ”vallankumouksellisuus” ilmeni lähinnä soteriologisissa ja uskonelämän käytännön tason kysymyksissä. Missään nimessä ns. vallankumouksen teologialla ei ole pienintäkään tekemistä uuden herätyksen kanssa. Tutustuminen esim. lehtori Oiva Virkkalan tutkimukseen ”Alkulähteille. Lestadiolaisen uuden herätyksen synty ja luonne” avaa eteemme juuri tämän näkökulman. Toinen ko. aihepiirin kannalta mielenkiintoisempi kysymys – koskee ns. uuden herätyksen suhdetta kirkkoon. Uusherätys on aina historiansa aikana ollut huomattavasti kirkollisempaa kuin esim. vanhoillisuus. Tämä johtuu käsitykseni mukaan tietystä dogmihistoriallisesta kehityksestä: seurakuntaoppi käsitettiin jo uuden herätyksen alkuaikoina melko laajana. Jumalan ekklesia haluttiin nähdä myös lestadiolaisuuden ulkopuolella.
Uuden herätyksen vuosikokouksessa 1919 Lappeenrannassa todettiin, että ”koska keskustelun ohessa myöskin kosketeltiin suhdettamme Suomen evankelisluterilaiseen kansankirkkoon, niin lausuu kokous yksimielisen ja Jumalalle kiitollisen tunnustuksen siitä suuriarvoisesta työstä, jota kirkkomme vuosisatojen kuluessa on tehnyt ja tekee kansamme hengelliseksi hyväksi Jumalan puhtaan sanan opetuksen ja julistuksen sekä sakramenttien hoitamisen kautta.” (Havas: Laestadiolaisuuden historia)
Osoituksena läheisestä yhteistyöstä kirkon kanssa on esim. uuden herätyksen yhteistyö Suomen Lähetysseuran kanssa pakanalähetyskysymyksessä. Suomen Lähetysseurassa toimi aikoinaan lestadiolainen haaraosasto (SLLH), joka teki lähetystyötä Hunanissa Kiinassa. Se, että yhteistyö kirkon lähetysseuran kanssa johti 1930-luvulla uuden herätyksen piirissä skismaan ja eriytymiseen lähetysseurasta, ei kuitenkaan tue sitä, että uusherätys olisi ollut ”erittäin kriittinen kirkkoa kohtaan.” Nykyisten uusherännäisjohtajien kirkkoinstituutiota kritikoivat lausunnot (vrt. teol.toht. Martti Miettinen) on suhteutettava liberaaliteologian, ekumenian, Kansanlähetyksen, sosiaalisen evankeliumin ja kommunismin synnyttämään keskusteluun.
Kestämättömänä pidän myös kuvaa uuden herätyksen jonkinasteisesta lievemmästä asenteesta kommunismiin kuin esim. vanhoillisten vastaavasta. Havaksen kommentti uuden herätyksen osalta on käsittääkseni oikea: ”Kaikkinainen kapinahenki on kuoleman synniksi tuomittu. Vapaussodan aikana antoi ystäväpiiri kaiken mahdollisen periaatteellisen ja aineellisen tuen esivallan miekalle. Samalla harjoitettiin veljeskuria niihin aniharvoihin uskontunnustajiin nähden, jotka olivat tavalla tai toisella hairahtuneet puoltamaan kapinallisten puuhia.” (Havas, s. 194) Edelleen voisi viitata uuden herätyksen johtajien kannanottoihin (esim. toht. Miettinen).
Käsitykseni mukaan uuden herätyksen ystäväpiirissä on kaikkien ei-sosialististen puolueiden kannattajia, ja huomattava on SKL:n merkitys tässä suhteessa. Se, että Havas toteaa myös, että ”puoluepuuhista on yleensä kehoitettu pysymään loitolla ja puoluekiihkoa on syntinä nuhdeltu” ei käsitykseni mukaan ole osoitus lievemmästä asenteesta kommunismia kohtaan. Viittaus tiettyihin alueihin (Kemi, Salla), joilla uusherätys toimii varsin hyvässä sovussa kommunismin kanssa ei avaa mitenkään ihmeellistä. Näillä alueilla ei uusheränneitä ole järin paljoa – ja toisekseen on todettava, että kyllä kai maailmankatsomuksellisista eroista huolimatta pohjoissuomalaisessa Skdl:n kannattaja ja lestadiolaisuutteen lukeutuva elävät sinänsä ”sovussa”.
2) Artikkelissa todettu näkökohta vanhoillisuuden (SRK) osalta on hieman liiaksi karrikoitu. Puhe ”suomettarelaismaalaisliittolaisesta isäntälinjasta” ja ”mökkiläisten” linjasta ei käsittääkseni ole olennainen osa 1900-luvun alussa vanhoillisuudesta irtautuneen ns. pellikkalaisuuden ja vanhoillisuuden suhdetta. taustalla oli tiettyjen yhteiskunnallisten vivahteiden lisäksi myös erittäin keskeisesti dogmaattisia kysymyksiä. Se, että pellikkalaisuudessa vaikuttaneet Niilo Väyry ja Juho Haikonen olivat loppuikänsä kiivaita kommunisteja (ks. Kullervo Hulkko; Minä lähetän teidät, s. 117) ei välttämättä osoita dikotomista, luokkajakoista rintamajakoa. Ylipäänsä on sanottava, että lestadiolaisuudessa – tai oikeammin sanottuna Jumalan valtakunnassa – puhutaan vain kristillisyyden linjasta ja se taatusti yhdistää niin keskustalaisen kuin kokoomuslaisenkin ja miksei myös kommunismin kannattajan (jos hän luopuu marxismi-leninismistä).
3) Lestadiolaisuuden ja kommunismin positiivisesta korreloivuudesta voisi todeta sen, että yksittäistapauksia (Posion Anetjärvi) ei pidä laajasti yleistää. Lestadiolaisuuden eri ryhmien kanta kommunismiin on ja – luullakseni tulee olemaan – kielteinen. Ratkaisevin tähän ei ole kommunistien taloudellis-sosiaalisissa päämäärissä – jotka teoreettisina malleina saattavat olla hyvinkin kristillisiä – vaan kahden maailmankatsomuksen: materialismi ja ei-materialismi täysin antagonistisessa ja aukottomassa ristiriidassa. Niiden yli ei voi rakentaa minkäänlaista siltaa. Kommunistit uskovat päämääriinsä ja – Jumalan valtakunnassa tiedetään, että historian viimeisen sanan sanoo Hän, jonka valtakunta on ikuinen (Dan. 3:33). Tästä peruslähtökohtaerosta huolimatta ei käytännön asioissa ole estettä olla yhteistyössä, jos päämäärät hahmottuvat. Keskustapuolueessa toimivat lestadiolaiset ovat olleet niin valtakunnallisessa politiikassa kuin kunnallis- ja ylioppilaspolitiikassa yhteistyössä vasemmiston kanssa, eikä maailmankatsomuksellinen ristiriita ole sinänsä ongelma!
Se ongelma, johon kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota, on lestadiolaisuuden maallistuessaan jättämä tyhjiö, joka täyttyy kommunismilla. Rydenfeltin tutkimukset Pohjois-Ruotsissa on syytä panna merkille. Niihin viittaa Leino Hassinenkin tutkimuksessaan ”Kristinusko ja kommunismi”. Tiedän Skdl:ssä vaikuttavia ihmisiä, eduskuntatasolle saakka, joilla on tietty lestadiolaisuus. Tässä yhteydessä en puutu eri lestadiolaisryhmien kannanottoihin yksityiskohtaisemmin. Ylipäänsä tämän aihepiirin – jota pidän Pohjois-Suomen kirkko- ja poliittisen historian eräänä avainkysymyksenä – ympärillä käytyä keskustelua haittaa tutkimuksen puute. Se, että lestadiolaisuus hajaannuksista huolimatta on Pohjois-kalotin keskeinen vaikuttaja, ja että Boremanin mukaan Suomessa lestadiolaisia olisi noin 300 000 (tieto vuodelta 1953), ei ole vailla merkitystä siihen, että kommunistien kannatus olisi paljon suurempi ilman lestadiolaisuutta Pohjois-Suomessa.
Jouko Talonen