© Lestadiolaisuus.info
Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, 1800-luku muodosti uskonnollisten liikkeiden vuosisadan. Sen alkupuolella syntyivät ne ryhmät, jotka sittemmin ovat tulleet tunnetuiksi kirkkomme klassisina herätysliikkeinä: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Niiden merkitys on naapurimaittemme vastaaviin liikkeisiin verrattuna korostunut kahdestakin syystä. Ensiksikin ne ovat vähitellen saaneet kirkossa arvosijan sen ansiosta, että ne alkuvaiheitten ristiriidoista huolimatta säilyvät kirkon sisäisinä liikkeinä. Toiseksi niitä on arvostettu yleensäkin kansallisen herätyksen rinnakkaisilmiöinä ja kansan luovan voiman ilmaisijoina, mutta erityisesti niissä vaiheissa, jolloin kansallistunne on tiivistynyt.
Klassiset herätysliikkeemme ovat sen vuoksi kuuluneet siihen historiamme osaan, johon kriittinen tutkimus vain vaivalloisesti pääsee tunkeutumaan. Tähänastiset esitykset ovat suurimmaksi osaksi kohdistuneet eri liikkeiden syntyvaiheisiin ja niiden lähtökohtana on useimmiten sisäryhmäperinne. Tämä lähtökohta on erittäin arvokas siltä kannalta, että kansanliikkeiden toimintaa koskeva tietämys tuskin voinee avautua ulkopuolisille. Samalla se merkitsee rajoitusta. Sisäryhmäperinteen luonnollinen pyrkimys on korostaa liikkeen ikää ja jatkuvuutta. Kun pidetään alkuvaihetta ja perustajahahmoja esikuvallisina ja halutaan samaistua näiden perinteeseen, tämä johtaa helposti siihen, että elettävän ajan tosiasialliset ihanteet ja käytäntö projisoituvat taaksepäin. Kaikessa tapauksessa oikean kuvan saaminen kehityksestä vaikeutuu. Nyt toimivien liikkeiden muuntumista ei toistaiseksi ole perusteellisesti tutkittu.
Kuitenkin tällainen muuntuminen on ilmeistä. Sen muista tekijöistä riippumattomana aiheuttajana on jo sukupolvien vaihtuminen. Kaikkien liikkeiden lähtökohtana on herätys tai muuten tapahtuva vakuuttuminen, joka on koettu taitteeksi yksityistysten ihmisten elämässä ja joka on liittänyt heidät uuden, enemmän tai vähemmän kiinteän yhteisön jäsenyyteen. Kaikkien liikkeiden, myös henkilökohtaista ratkaisua jyrkemmin korostavien, jatkuvuus näyttää olleen pääosaltaan perheperinteen varassa. Herätyskristillisyyden vaihtuessa suureksi osaksi kasvatuskristillisyydeksi on alkuperäisen kääntymysvaatimuksen väistyttävä tai muunnuttava. Tämän, liikkeen sisäiseen kronologiaan liittyvän tekijän lisäksi tulee vuorovaikutus ympäröivään yhteiskunnan kanssa. Suhteessa kirkkoon tapahtuneet muutokset ovat epäilemättä muovanneet sekä käsityksiä että toimintamuotoja. Lisäksi on oletettava, että suuret yhteiskunnalliset murrokset tuovat muuntumista. Organisaatioina tarkasteltuina liikkeissä voidaan todeta yleisten lakien mukaista kehitystä vaiheesta toiseen. Kirkkohistorialliselle tutkimukselle olennaista olisi tarkkailla sisällöllisiä ja funktiossa tapahtuvia muutoksia.
Herätysliikkeittemme ensimmäinen sukupolvenvaihdos 1800-luvulla sattui maan yhteiskunnallisten murrosten alkuvaiheeseen. Tämä suuri murros näyttää merkittävästi vaikuttaneen lähes kaikkien liikkeiden kehitykseen. 1870-luvulla alkoi jakso, joka yleisesti koettiin herätyskaudeksi. Vanhojen liikkeiden rinnalle tuli ulkomaisia uusia liikkeitä, joista osa kotiutui Suomeen. Merkittävin oli se 1880-luvulla selvästi vapaakirkolliseksi eriytynyt herätys, joka aluksi kostutti laajasti kirkollista maaperää ja jolla oli yhteyksiä varhaisempiin liikkeisiin. Tämä sitoutumaton alkuvaihe voidaankin irrottaa vapaakirkollisuudesta - jonka juuret se tosin eittämättä muodostaa - ja käsittää ensimmäiseksi koskeksi siinä eri tahoilta lisävesiä saavassa allianssihenkisen herätyskristillisyyden virrassa, joka sitten vaikuttaa eräänä perustekijänä uskonnollisessa elämässämme jatkuvasti ja tulee uusinakin murrosaikoina selvästi näkyviin.
Pohjoiskalotin alueella syntynyt lestadiolaisuus oli jo 1870-luvulla saavuttanut lopulliset äärirajansa, lännessä siirtolaisten mukana Tyynen Valtameren rannikon, kaakossa Pietarin ympäristöineen. Se on herätysliikkeistämme alueeltaan laajin ja ainoa yhteispohjoismainen. Vuosisadan lopun kehitys merkitsi kuitenkin sen entistä suurempaa painottumista Suomen alueelle. Erityisesti 1880-luvulla liike muodostui kirkossamme ongelmaksi suuren leviämisvoimansa ja itsenäisen maallikkotoimintansa vuoksi. Monet kokivat yllätykseksi, kun se eriuskolaislain (1889) tultuakin pysyi kirkon yhteydessä. Lestadiolaisuuden yhtenäinen voimankausi päättyi vuosisadan vaihteessa suureen hajaannukseen, jonka selvimmin havaittavina tekijöinä olivat sukupolven murros ja valtava alueellinen laajeneminen. Liike jakaantui kolmeen pääryhmään, jotka kaikki korostivat uskollisuutta lestadiolaiselle perinteelle. Tätä ilmaisivat jo osaryhmien nimet: vanhoilliset, uusiheräys ja esikoiset.
Suomen lestadiolaisuuden kannalta uudenheräyksen ja vanhoillisuuden välinen vastakohta muodostui tärkeimmäksi. Uusheräys merkitsi pyrkimystä palata liikkeen perustajan Laestadiuksen opetuksiin ja alkuheräyksen sisäisen murroksen kokemuksiin. Tähän vaatimukseen yhdyttiin laajasti varsinkin Itä-Lapissa ja Oulusta etelään olevissa lestadiolaisseurakunnissa. Tornionlaaksossa ja Koillis-Pohjanmaalla uusheräys torjuttiin lähes kokonaan. Useilla alueilla se jakoi vanhoillisuuden kanssa yhtenäisen lestadiolaisuuden. Uusheräys herätti ulkopuolisten tarkkailijoiden myönteistä kiinnostusta, koska sitä pidettiin merkkinä liikkeen kirkollistumisesta ja raitistumisesta. Esikoislestadiolaisuuden muodostuminen omaksi osaryhmäksi liittyy perinteeseen, jonka mukaan Ruotsin Lapissa syntyneellä "esikoisten seurakunnalla" ja sen vanhimmilla on johtoasema koko liikkeessä. Samalla esikoisuus pyrkii säilyttämään lestadiolaisuuden ulkonaisia ja sisäisiä perinteitä muuttumattomina. Vuosisadan alusta lähtien ryhmän keskus on ollut Ruotsin suomalaisalueen läntisissä seurakunnissa (länsiläiset). Sen saarnaajien 1902 tekemästä laajasta matkasta lähtien siihen liittyi paljon erityisesti Etelä-Suomen kaupunkien lestadiolaisia.
Hajaannuksessa syntyneiden ryhmien kokonaisorganisaation kehittyminen ja osaksi virallistuminen alkoi 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä. Suomen lestadiolaisuuden keskuspaikassa Oulussa perustettiin 1906 vanhoillisten Lähetystoimen Päätoimisto ja 1907 Suomen lähetysseuran Laestadiolainen haaraosasto, joka muodostui uusheränneiden keskusorganisaatioksi. Esikoisten keskusorganisaatio jäi Ruotsin Lappiin: sitä edustivat Jällivaaran joulukokoukset ja tuon seudun johtavat saarnaajat. Tämä epävirallinen mutta kiinteä organisaatiomuoto on säilynyt, vaikka ryhmän kannatuksen painopiste epäilemättä jo maailmansotien välisenä aikana siirtyi Etelä-Suomeen. Yhtään keskusorganisaatiota ei näytä alkuaan perustetun liikkeen johtoelimeksi. Vanhoillisuuden ja uudenheräyksen alkavien keskusorganisaatioiden tehtävänä oli "lähetystyön" hoitaminen, toisen kotimaassa, toisen ulkolähetyskentillä. Liikkeen sisäinen yhteys ja toiminnan yhdistäminen on vasta vähitellen tullut virallisten organisaatioiden tavoitteeksi.
On väitetty, että uusiheräys merkitsi tietoista palaamista Laestadiuksen ja lestadiolaisen herätyksen sisäisten uskonkokemusten jalanjäljille. Tämä väite perustuu siihen näkemykseen, että Laestadius oli katolishenkinen mystikko ja lakivanhurskauden edustaja. Näin ollen samat piirteet olisi löydettävissä myös uudestaheräyksestä.
Viime vuosisadan uuteenheräykseen nämä luonnehdinnat sopivat, mutta eivät Laestadiukseen. Laestadius ei ollut mystikko eikä lakivanhurskauden edustaja. Parannussaarnaaja hän oli. Hän itsekin kertoi olevansa Johannes Kastajan tavoin tienraivaaja, joka vaati syntien julkista tunnustamista seurakunnassa ja lohdutti vaivatuita Jumalan sanalla. Tämä johtui siitä, että hän tunnusti olevansa "kokematon oikeaan lammasten hoitoon". Julkisen synnintunnustuksen vaatimus, jota kehittyi keskeiseksi vaatimukseksi varsinkin ns. narvalaisuudessa, pohjautui siis tähän alkuherätyksen vaiheeseen. Synninpäästö, jota uusheränneet voimakkaasti arvostelivat tuli kieltämättä käyttöön vasta ensimmäisten herätysten jälkeen. Tässä mielessä uusheränneet, jotka asettivat Laestadiuksen ja alkuherätyksen sisäiset kokemukset ihanteekseen, olivat oikeassa. Mutta heiltä jäi havaitsematta eräs tärkeä seikka, joka on jo tullut mainituksi: muuntuminen. Laestadius saarnasi epäuskoisille, uusheränneet uskovaisille. Se mikä sopi epäuskoisille, ei sopinutkaan uskovaisille. Kuulijakunnassa oli tapahtunut muutos. Laestadiuksen lakisaarna oli tarkoitettu aivan toisenlaiselle kuulijakunnalle kuin uusheränneiden saarnat.
Kirkollisella taholla on yleensä vallinnut se käsitys, että uusiheräys edustaa lestadiolaisuuden maltillisempaa muotoa, joka ei niin ankarasti pidä kiinni erikoisopeista eikä ehdottomasti väitä omaa joukkoaan ainoaksi oikeaksi seurakunnaksi ja joka sellaisena on lähempänä luterilaista kirkkoa kuin vanhoillisuus. Virkkalan näkemyksen mukaan vanhoillisuus ja uusheräys edustavat vastakkaista pelastustietä ja poikkeavat toisistaan perustavissa opinkäsityksissä. Miten tähän on tultu?
Uskonnollisten liikkeiden historia on samalla yksityisten ihmisten elävää historiaa. Uusheräys kytkeytyy erottamattomasti kahden voimakkaan lestadiolaispersoonan elämänvaiheisiin: Pietari Hanhivaaran ja Mikko Saarenpään. Molemmat vaikuttivat ratkaisevalla tavalla uudenheräyksen syntyyn. Oikeastaan voidaan sanoa, että tämä "uudistusliike" eli suuruutensa ajan nimenomaan näiden henkilöiden mukana. Hanhivaara oli Saarenpäätä merkittävämpi. Liikkeen alueellinen levinneisyyskin oli heihin sidoksissa. Hanhivaara vaikutti Lapista ja Saarenpää Suupohjasta Etelä-Pohjanmaalta käsin. Molempia pidettiin lahjakkaina saarnaajina ja he tekivät laajalle alueelle ulottuneita saarnamatkoja.