© Lestadiolaisuus.info
Katso myös: Timo Holma: Lestadiolaisuus kansanliikkeenä (Alustus Laestadius-symposiumissa Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksessa 12.1.2000.)
Viime vuosikymmeninä on uskonnollisten liikkeitten tutkimuksessa painotettu huomattavasti aikaisempaa enemmän yhteiskunnallisten olosuhteiden merkitystä. Uskonnollisilla liikkeillä, kuten kaikilla kansanliikkeillä, on yhteiskuntapoliittisia taustatekijöitä. Lisäksi uskonnollisten liikkeiden sisällä voi olla vastakkaisia intressejä, joiden juuret ovat yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa syissä. Monien uskonnollisten perinteiden muutoksien katsotaan johtuvan yhteiskunnassa tapahtuneesta taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset pakottavat vanhat uskonnolliset liikkeet luopumaan joistakin elementeistään, tulkitsemaan niitä uudelleen, ja omaksumaan normatiiviseen perinteeseensä joitakin uusia piirteitä säilyttääkseen paikkansa yhteiskunnassa. Uskonnolliset liikkeet ovat toimineet toisinaan myös poliittisten protestien kanavina. Vaikeat yhteiskunnalliset ja valtiolliset kriisit ovat yleensä kasvattaneet uskonnon tarvetta. 1 Historian ja uskonnon yhteydestä on hollantilainen uskontohistorioitsija Jacques Waardenburg todennut seuraavaa:
"Historiallinen tutkimus osoittaa uskonnot historialliseksi ilmiöksi, joka itse on osa laajempaa historiallista prosessia. Historiallisessa prosessissa vallitsee näet erottamaton yhteys toisaalta uskonnollisten asenteiden, käsitysten ja käyttäytymistapojen historian sekä toisaalta yhteiskunnallisen, taloudellisen, poliittisen ja kulttuurihistorian välillä." 2
Uskonnollisten herätysliikkeiden tutkimusproblematiikkaa on viime aikoina Suomessa käsitellyt artikkeleissaan Heikki Ylikangas. Hän on kritikoinut aikaisempaa herätysliiketutkimusta sen nousemisesta liikaa uskonnollis-tunnustukselliselta pohjalta. Ylikankaan mielestä liikkeet on nähty sisältä, ihmisen henkisestä olemuksesta käsin nouseviksi ilmiöiksi, ja tutkimuksissa on tyydytty pelkkiin kuvauksiin. Lisäksi erot ja muutokset sekä herätysliikkeitten alueellisessa että sosiaalisessa jakautumassa ovat olleet liian vähäisen tutkimuksen kohteena. Ylikangas on todennut herännäisyyteen kuuluneiden ryhmien sosiaalisen koostumuksen poikenneen varsin paljon väestön yleisestä sosiaalisesta jakautumasta talollisväestön ollessa yliedustettuna. Herätysliiketutkimuksessa olisi hänen mukaansa selvitettävä, mitkä ryhmät suosivat liikettä ja mitkä taas torjuivat. Sen jälkeen olisi koetettava ratkaista, mikä yhdisti ja mikä erotti näitä leirejä. Vastavaa tutkimustapaa olisi käytettävä myös alueellista levinneisyyttä tutkittaessa. 3 Kirsti Suolinna on tutkimuksissaan pohtinut herätysliikkeiden yhteiskunnallista vaikutusta lähinnä sosiaaliantropologisesta näkökulmasta. Hänen tutkimuskohteenaan oli Torniojokilaakson lestadiolaisuus. Suolinnan mukaan lestadiolaisuus on agraarin väestön puolustusmekanismi periferia-alueiden taistelussa keskustan painetta vastaan. 4 Jouko Talonen kritikoi sosiologisia herätysliiketutkimuksia väitöskirjassaan siitä, ettei niissä oteta yleensä huomioon dogmaattisia kysymyksiä. Hänen mielestään juuri nämä vaikuttavat keskeisesti liikkeissä toimivien ihmisten tajuntaan ja muovaavat näin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaa herätysliikkeisiin kuuluvien keskuudessa. Monille herätysliikkeille ominainen eskatologinen asennoituminen vaikuttaa nimenomaan ajan ilmiöiden tulkintaan. 5 Pekka Raittila arvostelee Suolinnan ja Kaisa Sinikaran vuonna 1986 ilmestynyttä sosiologista herätysliiketutkimusta liian tunneperäisestä suhtautumisesta herätysliikkeeseen ja dokumentoinnin suppeutta. 6 Sosiologisessa herätysliiketutkimuksessa on jäänyt huomaamatta, että lestadiolaisuus on levinnyt hyvinkin erilaisille kulttuuri- ja talousalueille. Lestadiolaisuudelle on etsitty selitysmalleja lähinnä sen vahvimman esiintymisalueen yhteiskunnallisista, poliittisista ja taloudellisista oloista. Samalla on jäänyt varjoon se, että liike sai 1870-luvulta alkaen vahvahkon kannatuksen Etelä-Suomen kaupungeissa ja levisi varsin voimakkaana muun muassa Pohjois-Karjalan ortodoksikyliin. 7 Lestadiolaisuus ylitti kaikkialla myös kielimuurin ja sai vahvan jalansijan esimerkiksi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. 8 Tämän tutkimuksen kannalta onkin oleellista katsoa oliko Karjalan lestadiolaisuudessa, alueen erilaisen kulttuuriperinteen ja talouselämän seurauksena, piirteitä, jotka poikkesivat liikkeen ominaispiirteistä muualla. Sijainti kahden eurooppalaisen kulttuurin ja uskonnon kohtaamisalueella asetti lestadiolaisuuden uusien haasteiden eteen. Myös Suolinnan keskeisen teesin soveltuvuutta Viipurin läänin lestadiolaisuuteen on tutkimuksessa syytä selvittää. Jos lestadiolaisessa herätysliikkeessä tapahtuneet muutokset asetetaan vertailuun yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten kanssa, on havaittavissa monia samanaikaisuuksia. Lestadiolaisuuden voimakas ekspansio 1860-1890 lukujen välisenä aikana ajoittuu yhteen nälkävuosien, elinkeinovapauden, rautateiden rakentamisen ja alkaneen teollistumisen kanssa. Se tapahtuu samana ajankohtana myös muiden kansanliikkeiden syntymisen ja ekspansion kanssa. Siirtolaisuus ja sen taustalla olleet yhteiskunnalliset sekä väestöpoliittiset paineet levittivät liikkeen muutamassa vuodessa Jäämeren rannalle ja sieltä edelleen Pohjois-Amerikkaan. 9 Samaan aikaan maan sisäinen muuttoliike voimistui.
Lestadiolaisuuden sisällä tapahtuneet kuohunnat ovat yllättävän paljon ajallisesti sidoksissa yhteiskunnassa tapahtuneisiin murroksiin. Herätysliikettä rajusti pirstonut ensimmäinen hajaannusten kausi (1898-1911) on samanaikainen Suomen ja Venäjän poliittisten sekä yhteiskunnallisten kuohuntojen sekä työväenliikkeen nousun kanssa. Sen sijaan ensimmäinen ja toinen maailmansota ja vuoden 1918 tapahtumat eivät heijastuneet ainakaan välittömästi herätysliikkeessä hajaantumisilmiöinä. Ulkoinen uhka pikemminkin sitoi porvarillispohjaisia herätysliikkeitä yhteen ja lestadiolaisuudessa pyrittiin aikaisempien hajaannusten korjaamiseen. 10 Pula-ajan ja 1930-luvun poliittisten rauhattomuuksien kanssa samaan aikaan oli sekä vanhoillislestadiolaisuudessa että uusheräyksessä kuohuntoja, jotka johtivat uusiin lohkeamiin. 11 Myös esikoislestadiolaisuudessa oli pinnan alla ristiriitoja.12 Kolmas murrosvaihe herätysliikkeessä oli 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin sekä vanhoillislestadiolaisuudesta että esikoislestadiolaisuudesta erkani pieniä ryhmittymiä. 13 Viimeisissä hajaannuksissa oli kysymys dogmaattisten asioiden lisäksi paljolti myös herätysliikkeeseen kuuluvien suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan sekä kirkkoon. Tämäkin kuohunta ajoittuu yksiin yhteiskunnassa tapahtuneen voimakkaan elinkeinorakenteen muutoksen kanssa. Yhteiskunnallisten ja poliittisten murrosten osuutta uskonnollisten liikkeiden vaiheissa ei saa kuitenkaan painottaa liikaa. Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuivat liikkeiden toimintoihin, mutta eivät suinkaan ohjanneet niitä.
Suuren eurooppalaisen murroksen ytimenä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa on nähty laajojen kansanjoukkojen osallistumishalun ja -mahdollisuuksien kasvu. "Kansanliikkeet loivat kansakunnan" ja tässä luomisprosessissa oli myös herätysliikkeillä oma tehtävänsä. Samaan aikaan alkoi myös kehitys, joka johti maamme uskonnollisen yhtenäiskulttuurin murtumiseen. Suomessa oli merkittävin yhteiskuntaluokka aina ollut itsenäinen talonpoikaisväestö. Itsenäisen talonpoikaisväestön nousu alkoi Suomessa kuten monissa muissa Euroopan maissa 1700-luvulla. Samaan aikaan tapahtui maatalousväestön piirissä nopean väestönlisäyksen ja osittamisrajoitusten seurauksena sosiaalista vajoamista. Torpparien ja tilapäisistä töistä elävien maataloustyöntekijöiden osuus kasvoi. Sosiaalinen vajoaminen heijastui hyvin vähän aatteelliselle tasolle ennen työväenliikkeen nousua. Torppareille ja irtaimelle maatalousväestölle jäivät sekä kansallinen liike että raittiusliike vieraiksi. Myös uskonnolliset liikkeet olivat pääasiassa itsenäisten talonpoikien liikkeitä. Tämä koskee Kirsti Suolinnan tutkimusten mukaan ennen kaikkea herännäisyyttä ja lestadiolaisuutta. Sen sijaan evankelisuus näyttää olleen sekä talollisten että säätyläisten liike ja rukoilevaisten keskuudessa oli torppareita, mäkitupalaisia ja erityisesti käsityöläisiä. 14 Kuitenkin uskonnolliset herätysliikkeet löivät kiiloja vanhaluterilaiseen yhtenäiskulttuuriin. Virkapapin asema heikkeni, kun alettiin korostaa yksilöllistä uskonkokemusta. Samalla järkkyivät hierarkkiset ja patriarkaaliset alistussuhteet. Seuroissa istuivat ja herätysliikkeessä toimivat samanarvoisina sekä "pipit että papit", kuten eräs vanhoillislestadiolainen muisteli toimintaa 1930-luvulla. 15 Esimerkiksi Helsingin lestadiolaisten vuonna 1888 perustaman Rauhanyhdistys Helsingissä-nimisen yhdistyksen toimihenkilöihin kuului niin ajureita kuinprofessoreitakin. 16
Herätysliikkeet syntyivät ennen poliittisen demokratian läpimurtoa. Liikkeillä oli kaikissa Pohjoismaissa yhteisiä piirteitä, joiden taustalla olivat yhteiset historialliset sekä kulttuuri- ja luonnonmaantieteelliset seikat. 17 Herätysliikkeillämme on kuitenkin traditionaalisesti nähty olevan oma suomalaiskansallinen luonteensa. Niillä ei ole ollut lestadiolaisuutta lukuunottamatta kovinkaan paljon suoria yhteyksiä ulkomaille. Toisaalta liikkeitten käyttämä hartauskirjallisuus oli alkuaikoina suurelta osin käännöskirjallisuutta. Samoin hengelliset virret ja laulut olivat ulkomaista alkuperää. Niinpä perinteinen käsitys herätysliikkeiden erityisestä suomalaisesta luonteesta kaipaa tarkistusta. 18 Lestadiolaisuudella on toisaalta selvästi omat erityispiirteensä suomalaiskansallisten herätysliikkeitten joukossa. Liike sai alkunsa Ruotsin maaperällä, joskin suomalaisten ja saamelaisten asuttamalla alueella. Herätysliikkeistä ainoana se levisi maamme lähes kaikkiin osiin (ainoa poikkeus oli Ahvenanmaa). Lestadiolaisuus saavutti muutamassa vuosikymmenessä Suomen ja Ruotsin lisäksi Norjan, Venäjän, Viron ja Pohjois-Amerikan. Vaikka liike sai kannattajia lähinnä suomenkieltä puhuvan väestön asuma-alueilla, se ylitti kaikkialla myös kielirajat. 19 Maamme muut herätysliikkeet syntyivät Suomessa ja levisivät enemmän tai vähemmän rajatuille alueille. Evankelisuutta ja pienemmässä määrin herännäisyyttä lukuunottamatta ne saivat kannatusta vain suomenkielisillä alueilla Suomessa. Lestadiolaisuus sisälsi ilmeisesti elementtejä, jotka mahdollistivat liikkeen leviämisen yli kulttuuri- ja kielirajojen. Suomalaisille herätysliikkeille oli ominaista pietististä yksilökohtaista uskoa korostava näkemys. Samalla painotettiin uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa ryhmäsidonnaisuutta. Tällä oli merkitystä jopa kansalaisidentiteetin syntymisessä. Lisäksi herätysliikkeet muodostivat kansallisuusliikkeen kanssa yhteisen rintaman esimerkiksi alkoholikysymyksessä. 20 Herätysliikkeet pystyivät herättämään kannattajissaan voimakasta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, joka sitoi samalla tavalla ajattelevia kansanjoukkoja yhteen tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Vaikka suomalaisilla herätysliikkeillä oli ekspansionsa kautena laajojen kansankerrosten kannatus, ne eivät kuitenkaan lähteneet anglosaksisten herätyskristillisten liikkeitten tapaan koko maailman kristillistämisen tielle. 21
Suomalaiset herätysliikkeet olivat yleensä aluksi uskonnollisissa kysymyksissä uudistusmielisiä muuttuen myöhemmin konservatiivisiksi. Uudistusmielisiä ne olivat vaatiessaan uskonnonvapautta ja maallikkojen aseman vahvistamista kirkoissa, konservatiivisia vastustaessaan esimerkiksi uusia raamatunkäännöksiä ja kirkkokäsikirjoja. Herätysliikkeet on nähty pyrkimyksenä palata takaisin 1600-luvun selkeän yksinkertaiseen ja voimakkaaseen uskonnollisuuteen. Koska sivistyneistö samaan aikaan maallistui, tapahtui talonpoikien ja sivistyneistön arvomaailmassa voimakasta etääntymistä. Uskonnollisuuden palauttamisen syvin tarkoitus oli lisätä talonpoikien ja rahvaan vaikutusvaltaa estämällä keskusseutujen, kaupunkien ja virkavallan vaikutuksen vahvistuminen. Kirsti Suolinna luokittelee herätysliikkeet statusliikkeiksi, jotka uskonnollisin keinoin halusivat legitimoida talonpoikaisväestön taloudellisesti kohonnutta asemaa. 22
Lestadiolaisuuden radikaalisuus on yhdistetty liikkeen rippi- ja seurakuntanäkemykseen. Valtiollista ja kirkollista auktoriteettia ei voitu virallisesti asettaa kyseenalaiseksi. Sen sijaan liikkeen esiin nostamat opinkappaleet korostivat sen omaa uskonnollista auktoriteettia, joka oli riippumaton kirkon ja valtion arvovallasta. 23 Vaikka herätysliike arvosteli valtiokirkon yhteisöllistä uskonnollisuutta, se ei kuitenkaan asettanut kyseenalaiseksi vallitsevan alamaisajattelun perusteita. Tässä lestadiolaisuus ei poikennut muista 1800-luvun herätysliikkeistä. Nämä eivät suinkaan eristäytyneet kulttuuriympäristöstään, vaan kuuluivat erottamattomana osana siihen. 24
Herätysliikkeitten syntyminen oli nopean väestönkasvun aikaa, joka jatkui voimakkaana koko 1800-luvun. Lisäksi uusjaon jälkeen tapahtunut maatalousyhteisön kiinteyden löyhtyminen loi tavallaan mahdollisuuden uskonnolliseen individualismiin samalla, kun se loi kyläyhteisön rinnalle uskovien välisen yhteyden. Niinpä herätysliikejohtajista tuli uskonnollisen johtajan roolinsa lisäksi myös matkustavia neuvonantajia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa. 25 Herätysliikkeillä oli tärkeä tehtävä muidenkin aatteiden leviämisessä. Esimerkiksi lestadiolainen alkuheräys synnytti voimakkaan lukuharrastuksen.26 Hartauskirjallisuuden hankkiminen ja lukeminen edistivät lukutaidon leviämistä kansan keskuudessa ja loivat näin mahdollisuuden muunkinlaisen informaation ja ideologian omaksumiseen.
Artikkeli on osa Mauri Kinnusen lisensiaatintutkimusta (Viipurin läänin lestadiolaisuus 1870-1912) vuodelta 1996.