© Lestadiolaisuus.info
Mauri Kinnunen:
(Julkaistu Teologisessa Aikakauskirjassa 4/2002)
Rovasti Lars Levi Laestadiuksen (1800 - 1861) nimeä kantava herätysliike sai alkunsa Ruotsin Lapissa vuonna 1844. Åselen seurakunnassa tarkastusmatkalla ollut Kaaresuvannon kirkkoherra Laestadius tapasi lukijaliikkeeseen kuuluneen saamelaisnaisen, jota hän kutsui myöhemmin Lapin Mariaksi. 1 Keskusteltuaan tämän kanssa Laestadius koki hengellisen murroksen, ja hänen saarnansa sekä toimintansa muuttuivat. Laestadiuksen kotiseurakunnassaan syntyi voimakas herätys. Se levisi muutamassa vuodessa ympäröiviin seurakuntiin Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa. Lestadiolaisen herätyksen ulkonaiset piirteet tulivat pian tunnetuiksi kaikkialla, minne liike levisi. Näitä olivat ehdoton raittius, lukuharrastuksen nousu, käräjöinnin loppuminen ja väärintekojen korvaaminen. Uskonnollisia erityistunnuksia olivat niin sanotut liikutukset, ulkonaisen elämän parannuksen vaatimus, julkinen synnintunnustus ja suullisen synninpäästön eli "taivasten valtakunnan avainten" käyttäminen, ehtoolliskäyntien lisääntyminen sekä voimakas käännytysinto.
Lestadiolaisen alkuherätyksen alueeseen lasketaan kuuluviksi Ruotsista Kaaresuvannon, Jukkasjärven, Jällivaaran, Pajalan ja Ylitornion sekä Suomesta Enontekiön, Muonion, Turtolan ja Ylitornion pitäjät. 3 Siirtolaisten mukana liike saavutti 1860-luvun lopulla Amerikan mantereen ja 1880-luvulla se alkoi saada jalansijaa myös Virossa ja Venäjällä. Varsin nopeasti viranomaiset sekä Ruotsissa, Suomessa että Norjassa kiinnostuivat herätyksestä. Varsinkin Kautokeinossa syksyllä 1852 tapahtuneiden levottomuuksien jälkeen tarkkailtiin liikettä. Herätyksen leviäminen Vienan ja Aunuksen Karjalaan sekä Pietarin ympäristöön aiheutti ajoittain huolestumista myös venäläisten virkamiesten keskuudessa. 4
Lestadiolaisuuden nopean leviämisen mahdollistivat osittain yhteiskunnalliset muutokset. Konventikkeliplakaatin poisto vapautti maallikkojen seuratoiminnan. Elinkeino- ja muuttovapauden säätäminen poistivat esteitä maan sisäiseltä muuttoliikkeeltä. Lisäksi nälkävuodet 1867 - 1868 pakottivat laajat ihmismäärät liikkeelle. Tällöin lestadiolaisuuden kanssa kosketuksiin joutuneilta alueilta vaelsi suuret määrät väestöä Etelä- ja Kaakkois-Suomeen tuoden mukanaan lestadiolaisuuden siemeniä. Liikenneyhteyksien parantuminen, mm. rautateiden rakentaminen, edisti liikkeen leviämistä lähes koko Suomen alueelle. Käynnistynyt siirtolaisuus levitti herätysliikettä yhä uusille alueille.
Laestadiuksen toimintaan kuului kiinteästi raittiustyö. Hän oli perustanut raittiusseuran Kaaresuvantoon 1843. Heikon alkumenestyksen jälkeen tämä sai uutta puhtia Laestadiuksen Åselen matkan jälkeen. Uskonnollinen herätys toimi samalla raittiusherätyksenä. Laestadius oli nähnyt sekä perhepiirissään että seurakuntalaistensa keskuudessa viinan kirot. Siksi ehdottoman raittiuden korostamisesta ja viinan seurausten kauhistelusta tuli keskeinen Laestadiuksen saarnojen aihe. Raittiuden vaatimus on yhä tänä päivänä lestadiolaisuuden keskeinen tunnusmerkki huolimatta muun yhteiskunnan tapakulttuurissa tapahtuneista muutoksista. 5
Herätysliikkeen ja evankelisluterilaisen kirkon suhteisiin sisältyi alusta alkaen voimakkaita jännitteitä. Vaikka herätys sai alkunsa kirkon sisällä, sen toiminta oli vapaata sekä seurakuntarajoista että muodollisista pätevyysvaatimuksista. Koska jokaisella herätykseen liittyneellä oli "Pyhän Hengen pappeus", ei papistolta tai kruunun virkamiehiltä kyselty lupia hartaustilaisuuksien pitämiseen. Tämä johti väistämättä kahnauksiin sekä kirkollisen että maallisen virkavallan kanssa. Papisto ja varsinkin Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson ottivat tehtäväkseen lestadiolaisuuden kitkemisen seurakunnista. Tämä ei onnistunut, sillä rahvas tuki maallikkoliikettä, joka oli protesti etäisiä ja virkavaltaisia pappeja vastaan. Lestadiolaisuus onkin ollut alusta lähtien kansanliike. Sen voimana on ollut kansanmiesten ja -naisten omaehtoinen aktiivisuus. Sielunhoidossaan, kokoustoiminnassaan ja opetuksessaan se on toiminut itsenäisesti ilman kirkon holhousta. Tämä on osaltaan johtanut syytöksiin eksklusiivisesta (muut pois sulkevasta) seurakuntaopista. Syyte ei ole ollutkaan aiheeton. Niin kansankirkon papit kuin muiden herätysliikkeiden edustajat eivät ole kelvanneet lestadiolaisille rippi-isiksi eikä avaintenvallan käyttäjiksi. Parannuksen vaatimus on esitetty myös heille. 6
Liikkeen omavaraisuus on johtunut sekä Raamatun tulkinnasta että liikkeen lähtökohdasta. Laestadiuksen käyttämä sielunhoito merkitsi uskovien yhteisön korostumista. Oppi uskovissa asuvasta Pyhästä Hengestä innoitti heränneitä käännytystoimintaan ja loi selvät rajat "kristittyjen" ja "suruttomien" välille. Liikkeen käsityksen mukaan taivasten valtakunnan avaimet on annettu uudestisyntyneitten ihmisten muodostamalle seurakunnalle, sen jokaiselle jäsenelle. Seurakunnan jäseneksi tullaan päästösanan uskomisella. Jokainen "elävä kristitty" on Pyhän Hengen pappi riippumatta siitä, onko hän virkapappi vai maallikko, saarnaaja vai sanankuulija, mies vai nainen. Näin maallikkovaltainen yhteisö on käyttänyt avaimia, jotka ovat vanhastaan kuuluneet papeille. Koska parannus on edellyttänyt Pyhän Hengen papin läsnäoloa, lestadiolaisuus on levinnyt vain henkilökontaktien välityksellä. Tämä kaikki on ollut osa lestadiolaisuutta muovannutta identiteettiä ja erottanut sen kirkon yleisistä virtauksista ja muista herätysliikkeistä. 7
Hengellinen pappeus ja eksklusiivinen seurakuntanäkemys ovat aiheuttaneet ulkopuolisten taholta syytöksiä hengellisestä ylpeydestä. Lestadiolaisen liikkeen pohjana on yhteinen herätyksen kokemus, yhteiset opilliset peruskatsomukset ja käytännöllisen toiminnan tavoitteet. Liikkeessä oli kuitenkin alusta alkaen erilaisia opillisia virtauksia. Käsitykset kumpusivat toisaalta siitä uskonnollisesta perinteestä, jonka pohjalta liike oli syntynyt, toisaalta sitä muovasivat Laestadiuksen toiminta, hänen saarnakarttansa ja myöhemmin painetut postillansa. Laestadiuksen postilloja luettiin seuroissa pitkälle 1900-luvun puolelle kaikissa lestadiolaissuunnissa. Traditio jatkuu yhä esikoislestadiolaisuudessa.
Liike on ollut ympäristöstään selvästi erottuva, omaa profiiliaan ylläpitävä ja herättänyt alkuajoista lähtien huomiota askeettisuudellaan ja karuudellaan. Laestadiuksen käyttämä kieli ja hänen monet opilliset peruslinjauksensa heijastuvat edelleen selkeinä toiminnassa. Koska Laestadius oli lähinnä herätyssaarnaaja, jäivät monet opilliset asiat hänen julistuksessaan vähälle huomiolle tai monitulkintaisiksi. Herätysliikkeen sisälle jäi alkuajoista lähtien elämään erilaisia käsityksiä esimerkiksi sakramenttien luonteesta ja seurakuntaopista. Nämä ovat johtaneet ajoittain kuohuntaan ja jakautumisiin liikkeen sisällä, kun liikkeen sisäisissä erimielisyyksissä ovat vastakkaiset puolet voineet oikeutetusti vedota Laestadiuksen saarnoihin ja kirjoituksiin. 8
Lestadiolaisuutta käsitellään julkisuudessa pääosin yhtenä kokonaisuutena, vaikka liike on 1800-luvun lopulta lähtien kärsinyt lukuisista hajaannuksista. Merkittävin niistä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Tällöin liike hajosi kolmeen ryhmään; uusheräykseen, vanhoillislestadiolaisuuteen ja esikoislestadiolaisuuteen. 2000-luvun alussa toimii ainakin 18 lestadiolaisryhmää. Alttius yhä uusille hajaantumisille onkin lestadiolaisuuden kirous. Toisaalta voidaan esittää kysymys, oliko laajalle alueelle levinneen liikkeen yhdessä pitäminen käytännössä sula mahdottomuus? Levitessään useiden valtakuntien ja toisistaan poikkeavien perinnekulttuurien alueille lestadiolaisuus pyrki sekä sopeutumaan paikalliseen perinteeseen että säilyttämään oman identiteettinsä. Koska liike samalla omaksui vaikutteita ympäröivistä kulttuuriperinnöistä, se sai vähitellen toisistaan poikkeavia painotuksia leviämisalueensa eri puolilla. Kun yhteiskunnassa tapahtui väistämättä muutoksia, reagoitiin niihin eri tavalla eri alueilla. Hajaannusaltiutta selittää osittain myös eksklusiivinen seurakuntaoppi. Kun painotuserot alkoivat luoda jännitteitä liikkeen sisälle, alettiin opillisesti eri tavoin ajattelevia seurakuntaopin pohjalta vähitellen rajata yhteisön ulkopuolelle. Liikkeen sisälle kehittyi vähitellen kolme keskusta: Jällivaaran seutu (esikoislestadiolaisuus) ja Lannavaara (vanhoillislestadiolaisuus) Ruotsin Lapissa sekä Kittilä (uusheräys) Suomessa. Suuntien järjestäytyminen alkoi vuonna 1906, jolloin vanhoillislestadiolaiset järjestivät saarnaajain kokouksen Oulussa. Kokouksessa perustettiin Lähetystoimen Päätoimisto, josta vähitellen kehittyi SRK. Uusheränneet perustivat seuraavana vuonna organisaatiokseen Suomen Lähetysseuran Lestadiolaisen Haaraosaston ja esikoiset järjestäytyivät vähitellen Lahden juhannusseurojen ympärille. Tällä hetkellä noin kaksi kolmasosaa (Suomessa n. 80 %) lestadiolaisista kuuluu vanhoillislestadiolaisuuteen. Herätysliikkeen sisäiset ristiriidat ovat ajoittain saaneet laajasti julkisuutta tiedotusvälineissä muovaten samalla liikkeen julkisuuskuvaa kielteiseksi. 9
Rigorismi niin opillisissa kuin tapakulttuuriin liittyvissä asioissa onkin ollut eräs lestadiolaisuuden tunnus. Syntyessään Fennoskandian äärimmäisessä perukassa herätysliike omaksui ympäröivän tapakulttuurin normit. Pohjan perillä monet rintamaiden arkipäiväiset esineet ja asiat olivat ylellisyyttä ja kerskaa. Ristiriitaa herätysliikkeen ja yhteiskunnan välille syntyi varsin pian, kun periferian tapakulttuuria siirrettiin rintamaiden lestadiolaisyhteisöihin. Lestadiolaisuus asennoitui alusta alkaen joko varauksellisesti tai kielteisesti uusiin aate- ja kulttuurivirtauksiin, esineisiin ja keksintöihin. Ne on nähty joko turhina tai niiden on pelätty "vieroittavan ihmistä Jumalasta ja haittaavan uskonkilvoitusta". Vaikka varauksellisuus ja konservatiivisuus ovat pitäneet herätysliikkeen vapaana hetkittäisistä muotivirtauksista ja luoneet liikkeeseen jäntevyyttä, ne ovat osaltaan luoneet lestadiolaisista kuvaa kummajaisina. 10
Vaikka lestadiolaisuus on suhtautunut varauksellisesti moniin kulttuurin ilmenemismuotoihin, se on ollut innoituksen lähteenä varsinkin kirjallisuudessa ja musiikissa. Lestadiolaisella laulu- ja virsiperinteellä on keskeinen osuus nykyisessä luterilaisen kirkon virsikirjassa. Useilla Suomen eturivin kirjailijoilla on tai on ollut lestadiolaistausta ja muutamat kuuluvat liikkeeseen edelleen. Asennoituminen eri kulttuurimuotoihin vaihtelee lestadiolaisryhmittäin. Kielteisintä asenne on tanssiin, teatteriin, elokuviin, opperaan ja viihdemusiikkiin.
Lestadiolaisuudella on ollut keskeinen asema suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka oli suomi pääasiallinen kieli Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa. Suomen kieli säilytti vahvan aseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. 11
Lestadiolaisuus on koko olemassaolonsa ajan ollut hyvin yhteisöllinen liike. Yhteisöllisyyttä ylläpiti vilkas seuratoiminta ja eksklusiivinen seurakuntakäsitys. Liikkeen normisto, joka yhä enemmän ja enemmän on luonut rajaa uskovien ja suruttomien välille, on auttanut yhteenkuuluvuuden tunteen syntymistä ja säilymistä. Oma rikas lauluperinne ja runsaan sadan vuoden aikana saarnakoodiksi muovautunut "kaanaan kieli" luovat omalta osaltaan turvallisuuden tunnetta. Lestadiolaisuus muodostaakin tänä päivänä pienoiskulttuurin, jolla on omat kirjoittamattomat ja kirjoitetut sääntönsä ja tapansa. Yhteisön jäsenet tietävät vaistomaisesti mm. , miten uskovan tulee pukeutua ja käyttäytyä, millaiset mielipiteet ovat arvostettuja ja millaiset hylättäviä. Onpa erästä lestadiolaisryhmää "esikoislestadiolaisia" verrattu Pohjois-Amerikan amisheihin. Yhteisön jäsenillä on siis selkeät rooliodotukset, joita ryhmän jäsenet kohdistavat toisiinsa. 12
Lestadiolaisuuden itsemäärittelyssä mielletään myönteisiin arvoihin mm. lakien noudattaminen, yhteisöllisyys, hyvä työmoraali ja aviouskollisuus. Uskonnollisessa kentässä ammattiylpeys perustuu taivaan valtakunnan avainten hallussapitoon. Usko, että nimenomaan tämä uskovien joukko on Kristuksen vertauksissaan kuvaama "lammashuone" antaa lestadiolaisille myönteistä itsetuntoa.
Liikkeen pääuomille, vanhoillislestadiolaisuudelle, esikoislestadiolaisuudelle ja osittain myös rauhansanalaisuudelle on tunnusomaista nykyään, että ne kasvavat lähinnä sisältä päin. Liikkeiden jäsenet ovat säilyttäneet hengellisen identiteettinsä perheittäin. Yhä enemmän voidaankin puhua perhe- ja kasvatuskristillisyydestä. Herääkin kysymys: Onko lestadiolaisuus nykyisin pikemminkin perinne- kuin herätysliike?
Tässä artikkelissa tarkastelen lestadiolaisyhteisöjä 1800-luvulla käyttäen apuna lisensiaatintutkimustani Viipurin läänin lestadiolaisuus 1870-1912 ja professori Pekka Raittilan teosta Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Lestadiolaisuuteen "suuren hajaannuksen" jälkeen perehdyn materiaalina vanhoillislestadiolaisuuden puhujaluettelot sekä Lappeenrannan Rauhanyhdistyksen jäsenluettelot.
Ruotsin Lapissa alkanut herätys saapui eteläiseen Suomeen 1860-luvun lopulla. Tällöin liikkeen yhtenäinen kannatusalue ulottui Pohjanlahden rannikolla Kalajoelle saakka.1 Yksittäisiä kannattajia ja kannattajaryhmiä lienee ollut tämän rajan eteläpuolellakin. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaata koettelivat suuresti vuosikymmenen lopun nälkävuodet, ja väestöä vaelsi alueelta Etelä- ja Kaakkois-Suomeen paremman toimeentulon toivossa. Heidän joukossaan oli jonkin verran myös lestadiolaisia.
Herätysliikkeen saatua vahvan jalansijan sekä Keski- että Pohjois-Pohjanmaalla joutuivat etelään muuttaneet tekemisiin lestadiolaistuneiden sukulaistensa kanssa häiden, hautajaisten ja sukulaisvierailujen yhteydessä. 2 Nälkävuosien alkuun panemalla muuttoliikkeellä lieneekin ollut tärkeä merkitys lestadiolaisuuden leviämisen alkuvaiheessa. Etelä-Suomessa muodostuivat kaupungit liikkeen säteilykeskuksiksi. Ruotsin periferiassa syntynyt herätys saapui ensin eteläisen Suomen asutuskeskuksiin leviten vähitellen ympäröivälle maaseudulle. 3
Monet suuret rakennushankkeet kaupungeissa sekä ennen kaikkea rautatierakennustyömaat olivat lestadiolaisuuden leviämiskanavina. Rakennusalan ammattimiehet olivat erittäin vahvasti edustettuina Etelä-Suomen lestadiolaissaarnaajien joukossa. Samoin muitten käsityöläisten osuus oli merkittävä. Sen sijaan maaseudun talollisväestöä oli heidän keskuudessaan yllättävän vähän. 4 Niinpä esimerkiksi Helsingin lestadiolaisyhteisö koostui varsinkin alkuvaiheessa liikkuvasta väestöstä. Siihen kuului työläisiä, rakennusmiehiä, sotilaita, merimiehiä, palkollisia ja käsityöläisiä. Myös rakennusurakoitsijoiden ja -mestareiden osuus oli merkittävä. Vuonna 1889 miespuolisista jäsenistä runsas kolmannes oli rakennusalan ammattimiehiä. 5 Lestadiolaiset rakennusmestarit pyrkivät hankkimaan urakoita myös muualta Etelä-Suomesta. Ainakin Lappeenrannan varuskuntarakennusten urakoinnista oli samalla kertaa kilpailemassa useita lestadiolaisia urakoitsijoita. Voipa joidenkin urakoiden kohdalla puhua eräänlaisesta lestadiolaisten luomasta hintakartellista. 6
Mikä selittää eteläisen Suomen lestadiolaisten keskuudessa nimenomaan rakennustyöväestön voimakkaan edustuksen? Ensinnäkin lestadiolaisuus on hyvin yhteisöllinen liike. Lestadiolaisseurakuntaan liitytään suullisten ns. päästönsanojen kautta, kun yhteisön jäsen julistaa synninpäästön seurakuntaan liittyvälle. Siis yhteisöön liittymiseen tarvitaan henkilökohtainen kontakti lestadiolaiseen. Herätyksen eteneminen yhtenäisenä uomana etelään oli pysähtynyt Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa aikaisempien uskonnollisten liikkeiden vastustukseen. Sekä evankelisuus että herännäisyys muodostivat paikoittain ylipääsemättömän vallin. Leviäminen eteläiseen Suomeen tapahtuikin hyppäyksittäin. Pohjolan kristillisyyden viestintuojina olivat lähinnä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta muuttaneet rakennustyömiehet ja käsityöläiset. He levittivät työyhteisöissään uutta oppia. Sekä Keski- että Pohjois-Pohjanmaan rannikkoseudulta oli jo vähintään sadan vuoden ajan kuljettu sekä laivan- että talonrakennustöissä aina Pietaria myöten. Vaikka monet pohjalaiset rakennusalan ammattimiehet palasivat muutaman vuoden kuluttua kotiseuduilleen, oli heidän julistamansa lestadiolainen oppi saanut jalansijaa myös Etelä-Suomesta ja muualtakin kotoisin olleiden työtovereiden parissa.
Lestadiolaisuuden leviämistä tiettyjen ammatinharjoittajien keskuudessa kuvaa hyvin Pietarin suomalaisten luonnehdinta lestadiolaisuudesta: "Se on suutarien usko". Tiivis uskonnollinen yhteisö tarjosi tavallaan myös "turvasataman" kaupunkeihin ja taajamiin muuttaneille maaseudun tilattomille, jotka hakivat paikkaansa muuttuneessa ympäristössä ja uusissa oloissa.
Lestadiolaisyhteisössä merkittävässä asemassa olevien saarnaajien ammatit poikkesivat 1800-luvulla selvästi muusta väestöstä. Käsityöläiset olivat huomattavasti yliedustettuina. Vaikka herätysliike syntyi Lapin perukoilla ja levisi muuttoliikkeen myötä eteläiseen Suomeen pohjoisesta, eivät Lapista ja Pohjanmaalta kotoisin olleet nousseet mitenkään merkittävään rooliin Etelä-Suomen lestadiolaisyhteisöissä. Etelä-Suomen lestadiolaissaarnaajista (141) oli vain vähäinen osa (13) syntyisin Oulun läänin alueelta, eikä kukaan heistä ollut syntynyt nykyisessä Lapin läänissä. Saarnaajissa oli eniten Turun ja Porin läänin alueella syntyneitä(19), erityisesti sen pohjoisosassa Satakunnassa. 7 Toiseksi eniten heitä oli Viipurin läänistä (15 saarnaajaa). Muut Etelä-Suomen lestadiolaissaarnaajat olivat syntyneet seuraavissa lääneissä: Vaasan lääni (12), Hämeen lääni (10), Mikkelin lääni (8),Uudenmaan lääni (5) ja nykyinen Keski-Suomen lääni (5). Yksi saarnaaja oli syntyisin Pohjois-Karjalasta ja Ruotsista. 8
Herätysliike onnistui siis rekrytoimaan saarnaajansa pääosin paikallisen väestön keskuudesta, mutta kuitenkin varsin rajatusta joukosta.
| Ammattiryhmä | kpl | % |
|---|---|---|
| Rakennusalan ammatit 10 | 21 | 15 |
| Käsityöläiset 11 | 26 | 18 |
| Muu työväestö 12 | 18 | 13 |
| Talollisväestö 13 | 21 | 15 |
| Rengit, vuokraviljelijät ja muut maaseudun tilattomat 14 | 26 | 18 |
| Virkamiehet, työnjohto yms 15 | 9 | 6 |
| Yrittäjät (muut kuin rakennusurakoitsijat) 16 | 12 | 9 |
| Muut 17 | 8 | 6 |
| Yhteensä | 141 | 100 |
Lestadiolaisten sosiaalista taustaa 1800-luvulla selvitetään tässä perehtymällä lähinnä Lappeenrannan ja Lappeen lestadiolaisyhteisöihin. Muiden Viipurin läänin paikkakuntien lestadiolaisten yhteiskunnallisesta asemasta ja ammateista on vain joitakin hajahuomioita. Koko Viipurin lääni muistutti yhteiskunnalliselta rakenteeltaan paljon Oulun lääniä. Sekä loisväestön että torpparien osuus oli vähäinen. Reilu enemmistö kuului talollisiin. Tilojen koko sen sijaan oli pienempi kuin maassa keskimäärin, mutta Pietarin tarjoamat sivuansiomahdollisuudet kompensoivat tämän. 1
Lappeen Haapajärven ja Simolan kylien lestadiolaisyhteisöt koostuivat 1800-luvulla miltei yksinomaan talollisväestöstä. Saimaan kanavan varressa lestadiolaisten joukko ei ollut yhtä, homogeeninen, vaan siellä asui yksi lestadiolainen säätyläisperhe (Fagerlundit) sekä rippikirjassa läksiäisiksi ja mökkiläisiksi merkittyjä henkilöitä. Osa kuului myös talollisväestöön. 2 Savitaipaleella ja Taipalsaarella olivat pitäjien lestadiolaiset niin ikään pääosin talollisväestöä. 3 Kun maaseutukylien lestadiolaiset olivat miltei poikkeuksetta kotiseudullaan syntynyttä talollisväestöä, olivat Lappeenrannan kaupungissa ja sitä ympäröineissä esikaupungeissa asuneet herätysliikkeen jäsenet hyvinkin kaukaa muuttanutta maaseudun tilatonta väestöä. Taulukkoon 2 on Lappeenrannan seudun lestadiolaiset ryhmitelty sen mukaan, missä läänissä he olivat syntyneet. Siitä ilmenee, että huomattava osa oli kotoisin Viipurin läänin ulkopuolelta. Sekä Mikkelin että Kuopion lääneissä syntyneiden osuus nousi yli kymmenen prosentin. Heistä yhdessä Vaasan läänin keskisuomalaisista pitäjistä muuttaneiden kanssa muodostui kaupungin lestadiolaisyhteisö.4 Kaupungin ja maaseudun seuratoiminta oli maantieteellisistä syistä eriytynyttä. Sekä Haapajärvellä että Saimaan kanavan varressa kokoonnuttiin joka pyhä omiin hartaustilaisuuksiin kaupungin rukoushuoneella pidettyjen seurojen lisäksi. Eriytyneellä seuratoiminnalla ja toisistaan poikkeavalla sosiaalisella rakenteella saattoi olla merkittävä osuus hajaannuksessa 1900-luvuna alussa 5
| Lääni | kpl | % |
|---|---|---|
| Viipurin lääni | 70 | 57 |
| Kuopion lääni | 16 | 13 |
| Mikkelin lääni | 14 | 11 |
| Vaasan lääni | 11 | |
| Oulun lääni | 7 | 6 |
| Hämeen lääni | 2 | 2 |
| Uudenmaan lääni | 2 | |
| Yhteensä | 122 | 100,0 |
Rakennustoiminta oli merkittävä herätysliikkeeseen kuuluneiden työllistäjänä (taulukko 3). Tähän löytyy luonnollinen selitys siitä, että Lappeenrannassa alkoi 1880-luvun lopulla laajamittainen varuskunnan rakentaminen jatkuen pitkälle 1890-luvulle. Tämä keräsi seudulle suuret määrät rakennustyöväestöä. Varuskuntarakentamisen loputtua aloitettiin puunjalostusteollisuuden rakentaminen. Lestadiolaisuus olikin siis rakennustyöväestön ja käsityöläisten joukkoliike. Vuosisadan lopulla virkamiesten ja kauppiaitten osuus lestadiolaisuuden kannattajissa oli vielä vähäinen, joskin vuosisadan vaihteeseen tultaessa useat muurarit ja työmiehet alkoivat yhä enemmän harjoittaa pienimuotoista urakointia ja kauppiastoimintaa. Vaikka talollisia oli eniten, osoittaa heidän osuutensa jääminen runsaaseen kolmannekseen, ettei lestadiolaisuus ainakaan Lappeenrannan seudulla ollut talonpoikainen liike. 7
| Ammatti | kpl | % |
|---|---|---|
| Talolliset | 25 | 34 |
| Rakennusalan ammatit 8 | 15 | 21 |
| Muu työväestö 9 | 13 | 18 |
| Käsityöläiset 10 | 8 | 11 |
| Virkamiehet, kauppiaat 11 | 7 | 10 |
| Ei tietoa | 4 | 6 |
| Yhteensä | 72 | 100 |
Rakennusmiesten ja käsityöläisten vanhemmat olivat yleensä kuuluneet maaseudun tilattomaan väestöön, ja rippikirjassa heidät on merkitty työmiehen, läksiäisen (loisen) tai torpparin pojiksi. Huolimatta vaatimattomasta taustastaan jotkut heistä nousivat kuitenkin varsin nopeasti hyvään taloudelliseen asemaan. Taloudellisen nousun selittävät säännölliset elämäntavat ja työmoraali. Esimerkiksi vuoden 1900 veroluettelon mukaan oli Lappeenrannassa kaksi suhteellisen varakasta lestadiolaista liikkeenharjoittajaa: suutari, kenkätehtailija Pekka Kinnunen ja levyseppä Aleksanteri Kumpulainen. Heidän verotetut tulonsa olivat moninkertaisia, 3200 - 4200 markkaa (vuoden 2001 rahassa 11540 - 15150 euroa), verrattuina muiden yhteisön jäsenten tuloihin, jotka kyseisenä vuonna olivat 600 - 800 markkaa (vuoden 2001 rahassa 2160 - 2890 euroa). 12 Taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman nousu näyttää olleen sidoksissa myös uskonnollisen arvovallan kasvamiseen, sillä molemmat toimivat lestadiolaisyhteisön saarnaajina ja johtajina. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa he valitsivat lestadiolaisuuden eri ryhmittymät. Aleksanteri Kumpulaisesta tuli narvalaisuuden johtaja ja Pekka Kinnusesta yksi uusheräyksen keskeisistä vaikuttajista. 13
Viipurin suuren lestadiolaisyhteisön sosiaalisesta tai ammatillisesta koostumuksesta on tehtävissä lähteiden rajallisuuden takia vain joitakin hajahuomioita. Rauhanyhdistystä Viipuriin perustamassa olleiden henkilöiden ammatit löytyvät perustamisasiakirjoista. 14 Samoin joidenkin henkilöiden ammatti käy selville muistokirjoituksista. Yhteisön koostumus näyttää samanlaiselta kuin Lappeenrannassa. Niistä kahdestakymmenestäneljästä henkilöstä, joiden ammatit on tunnistettu, viisi toimi räätälinä,
kolme suutarina ja viisi rakennusalan ammattimiehenä. Yhteisöön kuului lisäksi kauppiaita (3), työnjohtaja, ajuri, kirjansitoja, kivenhakkaajaliikkeen omistaja, talonomistaja, poliiseja sekä työmiehiä. Kahdenkymmenenviiden lestadiolaisyhteisön jäsenen syntymäpitäjä on selvillä. Heistä kymmenen oli syntynyt Viipurin läänin, kuusi Kuopion läänin, neljä Oulun läänin alueella ja kolme Mikkelin läänin alueella. 15
Räisälän että Uukuniemen lestadiolaisyhteisöt näyttävät koostuneen lähinnä talollisväestöstä. Haastattelutiedot kertovat, että näin oli useissa muissakin pitäjissä. 16 Sen sijaan Koivistolla kuului herätysliikkeeseen paljon myös tilatonta väestöä. Raja tilallisväestön ja tilattoman väestön välillä oli pitäjässä kuitenkin merkityksetön, koska maanviljelyksellä oli huomattavasti vähäisempi merkitys kuin kalastuksella, merenkululla, laivanrakennuksella sekä Pietarin tarjoamilla sivuansiomahdollisuuksilla. Koiviston saaren Ingerttilän kylästä kotoisin ollut Aune Mannonen onkin todennut osuvasti kylän väestöstä: "Kaikki samallaissii saarelaissii"17 Talollisväestöön kuuluneet olivat varakkuudeltaan keskitasoa. Suurtilallisia ei herätysliikkeeseen juurikaan kuulunut, eivätkä mahdolliset varallisuuserot tulleet esille muussa kuin siinä, että varakkaimmat talot yleensä majoittivat ja ruokkivat seuravieraat isompien seurojen yhteydessä. 18
Uskonnollisissa yhteisöissä keskeisessä asemassa ovat uskonnollisten toimitusten ja rituaalien ylläpitäjät ja toimittajat. Lestadiolaisuudessa tässä tehtävässä ovat saarnaajat. Myös liikkeeseen kuuluvat papit toimivat yhdessä maallikkosaarnaajien kanssa seuroissa seurapuhujina. Lestadiolaisuuden levitessä uusille alueille liikkeen saarnaajat rekrytoitiin usein varsin nuorista herätykseen liittyneistä miehistä. Vain herätyksen alkuvaiheessa myös joitakin naisia nousi saarnaajan tehtäviin. 1 Toinen vaihe, jolloin lestadiolaisyhteisöt "siunasivat" uusia saarnaajia, liittyy uskonnollisten herätysten aikoihin. Näitä oli Suomen vanhoillislestadiolaisuudessa 1920- ja 1930-luvuilla, sotien jälkeen 1940-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Tämän jälkeen ei missään lestadiolaisuuden haarassa ole ilmennyt suuria herätyksiä.
Uusien saarnaajien tarvetta syntyy myös hajaannusten jälkeen, kun tarvitaan "väärään joukkoon" menneiden saarnaajien tilalle uusia. Lisäksi liikkeen sisäiset taistelutilanteet nostavat esille uusia mielipidevaikuttajia, joista ainakin osa myöhemmin asetetaan saarnaajan tehtävään. Osa vanhemmista saarnaajista syrjäytyy murrosaikana joko opillisen horjumisen tai syrjäänvetäytymisen seurauksena. Niinpä herätysliikkeen murrosajat ovat selkeästi näkyvissä saarnaajien ikärakenteessa. Herätysten tai murrosaikojen jälkeen nuorten saarnaajien osuus on suurin. Mikäli liikkeen toiminta on vakaata, ei uusien saarnaajien asettamistarvetta synny kuin vanhojen saarnaajien kuollessa ja saarnaajien keski-ikä nousee. Taulukkoon 4 on koottu yhteenveto lestadiolaissaarnaajien ikärakenteesta poikkileikkausvuosilta 1900, 1934, 1970, 1980, 1990 ja 2000. 2
1800-luvun lopulla herätysliike oli kriisissä, ja se näkyy myös liikkeen saarnaajien koostumuksessa. Leviäminen oli pääosin pysähtynyt, ja lestadiolaisuus oli monilla paikkakunnalla jopa taantunut tai sen kannatus oli vakiintunut. Uudet herätykset eivät nostaneet enää nuoria saarnaajia ja "puhuvaisten miesten" keski-ikä oli noussut. Oli tultu eräänlaiseen noidankehään. Saarnaajien vanhetessa he myös väsyivät ja nuoruuden "palava into" hiipui. Kuitenkin herätysten leviäminen ja kasvaminen olisi vaatinut uusia, tuoreita ja palavasieluisia saarnaajia. Tässä tilanteessa Kittilän lestadiolaisyhteisöstä alkanut eräänlainen lestadiolaisuuden puhdistusliike "uusheräys" sai aikaan liikkeen lopullisen hajoamisen. Kaikissa hajaannuksen seurauksena syntyneissä ryhmissä asetettiin uusia miehiä saarnaajan tehtävään, ja heidän keski-ikänsä nuorentui selvästi.
Vuoden 1934 vanhoillislestadiolaisuuden puhujaluettelo laadittiin hajaannuksen tunnelmissa, kun rauhansanalaisuudeksi myöhemmin nimetty ryhmittymä oli eroamassa liikkeen pääuomasta. Saarnaajien ikärakenteessa on näkyvissä 1920- ja 1930-lukujen herätysten aikaansaama puhujien nuortuminen. Lisäksi miltei kaikki 1870-1880-lukujen herätyksissä saarnaajan tehtäviin asetetut olivat tuossa vaiheessa jo kuolleet. Vuoden 1970 puhujaluettelo kertoo ikärakenteen pysyneen lähes samanlaisena kuin vuonna 1934. Välissä olivat olleet sotavuodet, sotavuosien jälkeiset herätykset sekä vuoden 1960-1961 ns. pappislinjan erkaantuminen. Kun noin kaksi kolmannesta vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluneista papeista oli eronnut liikkeen pääuomasta, korostui herätysliikkeen maallikkoluonne entisestään. Herätysliikkeen julkisuuskuva oli saanut kolauksen ja kirkon ja vanhoillislestadiolaisuuden suhteissa palattiin tilanteeseen, joka oli vallinnut ennen 1920-lukua. Toisaalta 1940-luvun lopulla ja 1960-luvulla tapahtuneet herätykset olivat nostaneet myös vereksiä voimia saarnaajan tehtäviin.
Vuoden 1980 puhujaluettelossa näkyvä reilu nuorten saarnaajien osuuden kasvu selittyy sillä voimakkaalla murroksella, joka tapahtui vanhoillislestadiolaisuudessa 1976-1979. Siinä oli kysymys dogmaattisten seikkojen ohella myös siitä ahdistuksesta, joka syntyi syrjäseutujen kylissä, kun väki muutti Ruotsiin, pellot paketoitiin ja samaan aikaan uudet anglosaksiset muoti- ja aatevirtaukset levisivät syrjäisimpiinkin kyliin television ja muiden tiedotusvälineiden välityksellä. Keskiolut vapautui, aborttilainsäädäntö liberalisoitiin, poliittinen radikalismi oli suosiossa ja yhtenäinen peruskoulu toteutettiin. Se talonpoikainen "lintukoto", yhtenäiskulttuuri, jossa lestadiolaisväritteiset maalaiskylät varsinkin Koillismaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla olivat eläneet vuosikymmeniä, oli mennyttä. Uuden tilanteen edessä oltiin hämmennyksissä. Herätysliike joutui julkisissa tiedotusvälineissä voimakkaan ryöpytyksen kohteeksi. Tämä aiheutti joksikin aikaa liikkeen käpertymisen itseensä. Liikkeen kannattajat tunsivat itsensä pilkatuiksi ja vihatuiksi. Samalla se toisaalta yhdisti liikkeeseen kuuluvia entistä tiiviimmin toisiinsa. 3 Noina kuohunnan vuosina osa vanhoista saarnaajista syrjäytyi tehtävästään, ja tilalle kohosi nuorehkoja miehiä. Samalla alkoi voimakas saarnaajien määrän kasvu. Kasvua selittää myös uusien toimintamuotojen käyttöönotto. Samalla kun ympäröivä maailma koettiin yhä nopeutuvan muutoksen keskellä uhkaksi, haluttiin luoda vilkastuneella toiminnalla ja uusilla toimintamuodoilla eräänlainen lestadiolainen turvasatama "maailman pahuutta" vastaan. 4
Noin vuodesta 1980 alkaen lestadiolaisuus on elänyt varsin rauhallista aikaa. Liike on selvästi avautunut ja sen keskuudessa on käyty kriittistäkin pyykinpesua 1970-luvun tapahtumista. Rauhan ajasta on myös seurannut, että saarnaajien keski-ikä on noussut voimakkaasti. Uudet saarnaajat on rekrytoitu keski-ikäisten joukosta. Yleisin saarnaajaksi asettamisikä näyttää olevan 40 ja 50 ikävuoden välissä. Samaan aikaan kuitenkin saarnaajien määrä on jatkanut selvästi kasvuaan. Tämä kertoo jonkinasteisesta ilmastonmuutoksesta lestadiolaisyhteisöissä. Kun 1970-luvun kuohunnan vuosina arvostettiin rohkeita, nuorehkoja mielipidevaikuttajia, ovat 1990-luvulla saaneet arvostusta keski-ikäiset. Saarnaajien keski-iän nousua selittää tietysti myös se, että suomalaiset elävät yhä vanhemmiksi. Se ei voi kuitenkaan selittää kuin hieman vanhojen saarnaajien osuuden kasvua.
| Ikäryhmä | 1900 | 1934 | 1970 | 1980 | 1990 | 2000 |
|---|---|---|---|---|---|---|
| 40-vuotiaat ja nuoremmat | 43 13,4% | 81 27,2% | 90 26,1% | 137 32,4% | 151 22,3% | 99 12,6% |
| 41 - 59 -vuotiaat | 200 62,3% | 130 43,6% | 151 43,8% | 209 49,4% | 388 57,4% | 405 51,4% |
| 60-vuotiaat ja vanhemmat | 78 24,3% | 87 29,2% | 104 30,1% | 77 18,2% | 137 20,3% | 284 36,0% |
| Yhteensä | 321 | 298 | 345 | 423 | 676 | 788 |
Lestadiolaissaarnaajien ammatillisessa rakenteessa on tapahtunut voimakasta muutosta. Kuten aikaisemmin todettiin, oli 1800-luvulla Etelä-Suomessa saarnaajina toimineista huomattava osa rakennusalan ammattimiehiä tai käsityöläisiä. Vuoden 1934 luetteloon ei ole merkitty saarnaajien ammatteja. Vuoden 1970 puhujaluettelosta (Taulukko 5) ammatit sen sijaan löytyvät. Akateemisten ammattien harjoittajien määrä oli jo vuonna 1970 varsin korkea. Tätä selittää papiston keskeinen osuus herätysliikkeen sananjulistajien joukossa. Heidän osuutensa on kuitenkin koko ajan laskenut maallikkosaarnaajien lukumäärän noustessa. Vuonna 1970 liikkeen saarnaajiin kuului 80 pappia eli reilu enemmistö akateemisen koulutuksen saaneista. Samana vuonna liikkeen piirissä toimi 32 opettajaa sananjulistajan tehtävissä. Vuoden 2000 alussa liikkeeseen kuuluvien pappien määrä oli noussut 120:een, mutta ennen kaikkea opettajien osuus oli kasvanut, ja heistä (129) oli tullut suurin yksittäinen ammattiryhmä lestadiolaissaarnaajien joukossa. Opettajien määrän kasvua selittää se, että he ovat puhetyöläisinä luonnollinen valintakohde. Uusina, ammatteina olivat lääkärit (9) ja diplomi-insinöörit (26) kasvattaneet osuuttaan. Johtavassa asemassa olevien sekä yrittäjien määrä kasvoi vahvasti 1900-luvun viimeisillä kahdella vuosikymmenillä. Vanhoillislestadiolaisten vahva panos suomalaisessa yritystoiminnassa on huomattu myös tiedotusvälineissä. 5 Käsitys lestadiolaisista menestyvinä ja yritteliäinä, protestanttisen työmoraalin sisäistäneinä kansalaisina saa vahvistusta myös vanhoillislestadiolaisuuden saarnaajaluettelosta. 6 Virkamiesten ja toimihenkilöiden osuuden kasvu selittynee julkisen sektorin vahvalla kasvulla. Mielenkiintoinen on tämän ammattiryhmän sisäinen jakauma. Selvästi yliedustettuina ovat kanttorit (12), rakennusmestarit ja teknikot (44), poliisit (6) ja upseerit ja muu armeijan kantahenkilökunta (16).
Lestadiolaissaarnaajien luettelo vuodelta 2000 kertoo sen, että saarnaajan tehtävään nostetaan yleensä hyvin koulutettu ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen mies. Kuva ei vastaa sitä julkisuudessa usein esille tulevaa kuvaa, jossa lestadiolaisuus mielletään vähänkoulutettujen ja yksinkertaisten ihmisten uskonnoksi.
| Ammattiryhmä | 1970 | 1980 | 2000 |
|---|---|---|---|
| Akateemiset ammatit 7 | 114 32,5% | 163 38,4% | 302 38.4% |
| Johtavassa asemassa olevat 8 | 10 2,9% | 20 4,7% | 69 8,8% |
| Yrittäjät 9 | 6 1,7% | 15 3,5% | 50 6,3% |
| Maanviljelijät 10 | 100 28,5% | 57 13,4% | 75 9,5% |
| Virkamiehet ja toimihenkilöt 11 | 44 12,5% | 101 23,8% | 198 25,1% |
| Työväestö 12 | 39 11,1% | 53 12,5% | 90 11,4% |
| Muut 13 | 38 10,8% | 16 3,7% | 4 0,5% |
| Yhteensä | 351 | 425 | 788 |
Lappeenrannan seudun vanhoillislestadiolaiset järjestäytyivät vuonna 1933, jolloin perustettiin Lappeenrannan ja sen ympäristön rauhanyhdistys. Yhdistyksen perustamiskokouksessa oli mukana 29 henkilöä, ja ensimmäisenä toimintavuonna siihen liittyi 46 jäsentä. Jäsenten joukossa oli joitakin yrittäjiä, virkamiehiä ja työmiehiä sekä lähiseudun maaseudulta talollisväestöä. Runsaat puolet jäsenistä asui maaseudulla. Suurin osa oli keski-ikäisiä, useimmat kolmenkymmenen ja viidenkymmenen ikävuoden väliltä. Koska jäsenluettelo on vajavainen, ei sen perusteella ole mahdollista tehdä ensimmäisiltä vuosilta muita kuin yleisluontoisia havaintoja. 1
Vuoden 1999 alussa Lappeenrannan Rauhanyhdistyksen jäsenten ikärakenne (Taulukko 6) oli huomattavasti toisenlainen. Nuoria jäseniä on paljon. Ikärakenteen pohjalta voisi päätellä yhteisön koon jatkossa kasvavan. Nuorten jäsenten suurta osuutta selittää lestadiolaisperheiden keskimääräistä suurempi lapsimäärä. 2 Lappeenranta tarjoaa myös suhteellisen hyvät mahdollisuudet opiskeluun ja työn saantiin, mikä osaltaan selittää jäsenmäärän kasvua. Merkittävä osa lestadiolaisperheiden lapsista omaksuu vanhempiensa uskonvakaumuksen, mikä myös heijastuu rauhanyhdistysten jäsenmäärään.
| Ikäryhmä 3 | henkilöä | % |
|---|---|---|
| 30-vuotiaat ja nuoremmat | 65 | 41 |
| 31 - 50-vuotiaat | 33 | 21 |
| 51 - 64-vuotiaat | 26 | 17 |
| 65-vuotiaat ja vanhemmat | 34 | 21 |
| Yhteensä | 158 | 100 |
Rauhanyhdistyksen jäsenten ammattijakauma (taulukko 7) kertoo, että lestadiolaisyhteisön koulutustaso on huomattavasti korkeampi kuin muun väestön. Työväestön osuus on yllättävän vähäinen paikkakunnalla, jossa raskas teollisuus on tarjonnut työtä tuhansille vuosikymmenestä toiseen. Akateemisten osuus tulee mitä ilmeisemmin vielä kasvamaan, sillä enemmistö opiskelijoista valmistuu muutaman vuoden sisällä akateemiseen ammattiin. Hyvä työmoraali sekä työn ja opiskelun arvostus tullee edelleen nostamaan lestadiolaisten koulutustasoa. 3 Sen sijaan yrittäjyys ei näy olevan, päinvastoin kuin esimerkiksi Pohjanmaalla, tavallista kaakkoissuomalaisessa lestadiolaisyhteisössä.
Koulutustason nousu ja lestadiolaisten asettautuminen yhä merkittävämpiin tehtäviin asettaa herätysliikkeen uusien haasteiden eteen. Voivatko talonpoikaisesta arvomaailmasta nousevat elämänarvot ja tavat säilyttää asemansa liikkeen sisällä huolimatta siitä, että yhteisön jäsenet toimivat yhä nopeammin muuttuvassa yhteiskunnassa merkittävissäkin asemissa?
| Ammattiryhmä | henkilöä | % |
|---|---|---|
| Akateemiset ammatit | 38 | 24 |
| Yrittäjät | 3 | 2 |
| Virkamiehet ja toimihenkilöt | 19 | 12 |
| Maanviljelijät | 13 | 8 |
| Työväestö | 24 | 15 |
| Opiskelijat | 38 | 24 |
| Muut (eläkeläiset,kotiäidit ym.) | 23 | 15 |
| Yhteensä | 158 | 100 |