Uudeksiheräykseksi kutsuttu hajaannus sai nimensä niistä uuden heräämisen vaatimuksista, joita alkoi kuulua eräiden saarnaajien seurapuheissa. Taustalla olivat eräillä paikkakunnilla nuorison ja jopa saarnamiesten keskuudessa tapahtuneet "lihalliset lankeemukset". Ajateltiin, ettei avara synninpäästö ollut vaikuttanut tarvittavaa synnin vakavuuden tuntoa ja pyhityskilvoitus oli syrjäytynyt. Vaadittiin, että oli herättävä uudestaan synnintuntoon ja hylättävä vanha kristillisyys. Lisäksi eräät puhujat katsoivat, että armon käsittäminen ei tapahdu ainoastaan suusanallisen päästön kautta, vaan Jumalan sanan lukemisen ja kuulemisen sekä sakramenttien välityksellä. Liikkeen enemmistö vastusti uudistusvaatimuksia ja pitäytyi entiseen kristillisyyteen. Heitä alettiin kutsua vanhoillisiksi.82
Uudenheräyksen keskuspaikaksi oli muodostunut Kittilä, jonne saarnamiehet saapuivat eri puolilta Suomea kristillisyyttä "oppimaan". Uudenheräyksen keskeisiksi vaikuttajiksi tulivat veljekset Pietari Hanhivaara (Hanhi-Pieti, 1833-1926) ja Fredrik Paksuniemi (Hanhi-Feetu, 1840-1921). Uudenheräyksen katsotaan alkaneen talvella 1894-1895, mutta sen varsinainen esiinmurtautuminen tapahtui kevättalvella 1898. Tällöin Pietari Hanhivaara ja sodankyläläinen Heikki Syväjärvi olivat uudestavuodesta maaliskuun loppuun kiertämässä ympäri Suomea levittäen uuden heräämisen vaatimusta.83 Lappeenrannan seudulle saapui uusiheräys sekä Kittilän saarnaajien tuomana että kaakkoisen Suomen saarnaajien hakemana. Lisäksi käytiin Kittilän saarnaajien kanssa vilkasta kirjeenvaihtoa. Kun uudenheräyksen oppia ensimmäisen kerran vuosina 1894-1895 tuli Etelä-Suomeen, vieraili ainakin Fredrik Paksuniemi vuodenvaihteessa Lappeenrannassa yhdessä saarnaaja Kaarle Teodor Lindströmin kanssa. Pietarissa ja myöhemmin Viipurissa asunut Lindström (1857-1917) vieraili usein Lappeenrannassa. Hän oli käynyt "kristillisyyttä oppimassa" Kittilässä vuosina 1887-1888 ja 1894- 1895.84 Toinen kaakkoisen Suomen keskeisimmistä saarnaajista, pietarilainen Juho Mikkola (1851-1936) vieraili myös useita kertoja Kittilässä (neljä kertaa vuosina 1887-1898).85 Lappeenrannasta vierali Kittilässä ainakin Aleksanteri Kumpulainen, ja Heikki Jussila mainitsee hänet kirjassaan Kutsujan Armo yhtenä uudenheräyksen "kirkkaana tähtenä". Kumpulainen kävi Kittilässä yhdessä Lappeenrannankin seudulla asuneen viipurilaisen Kalle Heiskasen kanssa syksyllä 1896. Kumpulaisen palattua Kittilästä hänen julistuksessaan ilmeni tiukka ja vaativa henki.86 Myös monet muut Lappeenrannan seudulla asuneet ja täällä usein vierailleet saarnaajat liittyivät uuteenheräykseen. Esimerkiksi Antti Räsänen Mikkelistä, Kalle Rautiainen Viipurista, Kalle Korhonen Käkisalmesta, Karl Wilkman (1844-1914) ja G. A. Sundström (1848-1921) Helsingistä omaksuivat uudenheräyksen opin. Sen sijaan Mikko Hulkkonen Lappeenrannasta ja Fredrik Grels Timonen Viipurista jäivät sen ulkopuolelle. Timosen yhteydet uudenheräyksen opin omaksuneisiin olivat viilenneet ilmeisesti jo vuonna 1896.87 Hanhi-Pieti ja Heikki Syväjärvi vierailivat Lappeenrannassa helmikuussa 1898. Mukana olivat myös uudenheräyksen murtautumisen yhteydessä kanssapuheissa innokkaasti uutta oppia levittäneet Jokelan sisarukset. Uudenheräyksen oppi valtasi Lappeenrannan seudun tässä vaiheessa lähes kokonaan.88 Myös Lappeenrannan ympäristössä sai uusheräys kannatusta. Savitaipaleelle lestadiolaiskristillisyyden tuonut ja paikkakunnalla puhujana toiminut Adam Laakko omaksui uudenheräyksen. Hajaannusten aikoihin vieraili Taipalsaaren lestadiolaiskristittyjen luona monia uuteenheräykseen menneitä saarnaajia useasti. Myös viipurilainen saarnaaja Kalle Rautiainen oleskeli vuosisadan vaihteessa Taipalsaarella. Sen sijaan Säkkijärvellä ei uudenheräyksen vaikutus tuntunut.89. Perimätieto kertoo lestadiolaiskristittyjen seurahuoneen jääneen hajaannuksissa uudestiheränneille: "Heidän joukossaan oli voimakkaita persoonia ja he ottivat rukoushuoneen." Keskeinen henkilö uudestiheränneitten toiminnassa Lappeenrannassa oli edellä mainittu Pekka Kinnunen. Hän esitti kuitenkin vielä vuonna 1900 uudenheräyksen kritiikkiä kirjeessään Hanhi-Pietille: "Kun nykyvuosina ei ole tullut uskottomista uskovaisia täällä, vaikka nyt on niin tarkasti koeteltu puhua ja tehtä, että ei vaan tulis liijan hataraa kristillisyyttä. Yksi tehny tarkkaa ja toine vielä tarkempaa."90Narvalaisuutta on pidetty lähinnä uudenheräyksen "eriseurana", mutta sen vaikutus tuntui koko kaakkoisen Suomen, Inkerin ja Viron lestadiolaisuudessa. Varsinkin Lappeenrannassa sen merkityksen on täytynyt olla tuntuva, sillä täällä asui toinen narvalaisuuden johtavista saarnaajista.91
Narvalaisuuden katsotaan saaneen alkunsa Viron Narvasta, jonne Pietarissa vieraillut lestadiolaiskristitty toi uudenheräyksen vaikutteita. Lähinnä kielivaikeudet johtivat väärinymmärryksiin ja seurauksena oli hämminki Narvan lestadiolaisyhteisössä. Raamatun lukeminen jäi vähemmälle, ja painopiste siirtyi ns. sisäiseen sanaan. Luultiin, että kaikki, mitä Jumalan lapsi tekee, on Jumalasta.92 Narvalaisuuden varsinainen esiinpuhkeamisvuosi oli 1899. Hurmos levisi ensin Pietariin, jossa siihen liittyivät saarnaajat Karl Teodor Lindström ja Karl Sohlman. Viipurista liike sai tuekseen saarnaaja Mäkisen ja Käkisalmesta saarnaajat Kalle Korhosen ja Frans Silenin (1839-1912).93 Narvalaisuus jakaantui pian kahteen suuntaan. Maltillisemman ryhmän johtoon tuli Karl Teodor Lindström, ja jyrkän, tuomiohenkisen suunnan keskeiseksi henkilöksi kohosi saarnaaja Aleksanteri Kumpulainen.94 Aleksanteri Kumpulainen oli yhdessä Mikko Hulkkosen ja John Ryselinin kanssa 1890-luvun lopulla Lappeenrannan lestadiolaisyhteisön saarnaajana.95 Hän liikkui työnsä vuoksi laajoilla alueilla Itä- ja Etelä-Suomessa ja kävi usein myös Pietarissa. Siellä hän joutui tekemisiin narvalaisuuden kanssa liittyen siihen. Kumpulaisen mukana liike levisi Suomen puolelle, lähinnä Kaakkois- ja Etelä-Suomen kaupunkeihin.96 Narvalaisuuden tuntomerkkeihin kuului julkirippi, jota vaadittiin seurakunnan kaikilta jäseniltä. Jos ripittäytyjän rippi ei seurakuntaa miellyttänyt, aloitti se perimätiedon mukaan laulun "Ah suruton, koska synnistä lakkaat". Narvalaisuuden leviämisen syynä on nähty synninpäästön saarnaamisen loppuminen uudenheräyksen saatua huomattavan jalansijan alueella.97 Tässä vaiheessa oli Lappeenrannan lestadiolaisyhteisö jo jakaantunut neljään osaan ja lestadiolaiskristittyjen määrä oli vähentynyt. Jatkuvien riitojen vuoksi ei ulkopuolisia voinut kutsua enää seuroihin. Riidat tulevat hyvin esille Aleksanteri Kumpulaista vastaan nostetussa kunnianloukkaussyytteessä. Kantajana oli toinen lappeenrantalainen lestadiolaiskristitty ja todistajina useita paikkakunnan lestadiolaisia. Kunnianloukkaussyyte oli yhteydessä kahden lestadiolaiskristityn, Henrik ja Maria Pajarin, murhaan Tirilän kylässä lokakuussa vuonna 1900. Oikeudenkäyntipöytäkirjoista ilmenee, että ainakin tuossa vaiheessa (keväällä 1901) myöhemmin eri lestadiolaissuuntiin liittyneet kokoontuivat vielä seuroihin samoissa tiloissa. Seurapaikkoina mainitaan sekä Aleksanteri Kumpulaisen talo että tarkemmin määrittelemätön lestadiolaisten kokoushuoneisto.98 Saarnaaja Kumpulaisella oli myöhemmin yhteyksiä helluntai-liikkeeseen, ja narvalaisuus hiipui vähitellen. Osa narvalaisuuteen liittyneistä meni myöhemmin uuteenheräykseen, ja narvalaisten oma seuratoiminta lakkasi esimerkiksi Viipurissa 1909 ja lopullinen sovinto narvalaisten ja uudestiheränneitten välillä solmittiin 1913. Huomattava osa narvalaisista liittyi ilmeisesti esikoisuuteen, ja muutamat myös vanhoillislestadiolaisuuteen.99Kysymys esikoisten seurakunnasta ja sen arvovallasta oli tullut polttavaksi samoihin aikoihin, kun uudenheräyksen oppi levittäytyi Etelä-Suomen kaupunkeihin. Käsite esikoisten seurakunta tuli esille Lapin saarnaajien, muun muassa Raattamaan viitatessa Raamatussa (Hebr. 12: 22-24) mainittuun esikoisten seurakuntaan. Laestadiuksen aikana esikoisten seurakunnan katsottiin vaikuttaneen Ruotsin Lapissa, ja tähän seurakuntaan olivat kaikki uskovaiset hengellisesti syntyneet.100
Ruotsin Lapissa sijaitsevasta Jellivaarasta oli tullut yksi lestadiolaisuuden keskuspaikoista 1800-luvun loppupuolella. Siellä vaikutti saarnaaja Joonas Purnu (1829-1900), joka suhtautui epäluuloisesti kirkkoon ja papistoon. Lisäksi hän katsoi, vedoten muutamiin Raattamaan kirjeisiin, seurakunnallisen hallituksen (esikoisten seurakunnan) siirtyneen Raattamaan kuoleman (1899) jälkeen Jellivaaraan. Jos lestadiolaiskristitty ei ollut kuuliainen tälle seurakunnalle, hän joutui tuomituksi. Purnun opetukseen sisältyi maailmankielteisyyden ja askeettisuuden vaatimus, ja rippi tehtiin uskonnolliseksi velvollisuudeksi.101. Lappeenrannan seudun lestadiolaisuuden jakaantuminen neljään eri ryhmittymään vuonna 1900 kertoo kaupungissa mahdollisesti jo tuolloin olleen henkilöitä, jotka pitivät yhteyttä Jellivaaran esikoisseurakuntaan. Esikoislestadiolaisten keskuudessa säilyneen perimätiedon mukaan oli aluksi vain saarnaaja Mikko Hulkkonen yhdessä muutaman muun lestadiolaiskristityn kanssa "kuuliainen" Jellivaaran esikoisseurakunnalle. Lopullista eroa ei vielä ollut tullut, koska Hulkkonen kävi vielä keväällä 1901 samoissa seuroissa narvalaisten johtajan Aleksanteri Kumpulaisen kanssa. Hulkkosen ja Kumpulaisen välit näyttävät olleen kunnossa henkilökohtaisellakin tasolla vielä ainakin vuoden 1898 lopulla.102 Jellivaaran esikoissaarnaajat vierailivat Lappeenrannassa jo ensimmäisellä Suomen-matkallaan kevättalvella 1902. Tähän oli syynä se, että Suomesta esikoissaarnaajia noutamaan lähteneistä toinen oli viipurilainen saarnaaja Antti Kolehmainen (1852-1907). Viipuriin Jellivaaran lähetit Viktor Appelqvist (1871-1938) ja Samuel Vettasjärvi (1860-1928) saapuivat 28.3.1902. He pitivät siellä seuroja kahden viikon ajan käyden kuitenkin välillä Lappeenrannassa. Seurat pidettiin Malviina ja Kalle Paavilaisen kodissa nykyisen Kauppakadun varrella. Yhteistä seurahuoneistoa eivät esikoissaarnaajat saaneet käyttöönsä.103 Esikoissaarnaajien vierailu sai aikaan täydellisen "ympärikääntymisen" Viipurin ja Lappeenrannan lestadiolaisyhteisöissä. Vielä vuonna 1901 oli narvalaisuus ollut vallalla Viipurin ja ilmeisesti myös Lappeenrannan seurakunnissa. Viktor Appelqvistin ja Samuel Vettasjärven vierailun jälkeen mainitaan esikoisseurakunnan ulkopuolelle jääneen vain Fredrik Grel Timosen, Kurosen (ilmeisesti Albin Kuronen) ja Niskasen (ilmeisesti puutyömies Antti Niskanen, k. 1924) sekä narvalaisten ja heiskaslaisten. Vanhoillislestadiolaiset saarnaajat Pauli Rantala (1862-1936) ja Vilhelm Markkanen (1836-1921) tulivat hylätyiksi vääräoppisina.104 Lappeenrannassa todetaan lestadiolaiskristityistä esikoisseurakuntaan liittymättöminä vain Gabriel Huttunen ja Pekka Kinnunen. Varsinkin Kumpulaisen joukon (narvalaisten) mainittiin menneen "ihan sileäksi".105 Esikoisuudesta tuli tämän jälkeen suurin lestadiolaissuunta Lappeenrannassa. Vuosisadan vaihteessa lestadiolaiseksi tunnistetuista runsaasta paristakymmenestä perheestä toistakymmentä tulee myöhemmin esille esikoisten rukoushuoneen asiakirjoissa, kaksi perhettä (Kinnunen ja Huttunen) uudestiheränneitten asiakirjoissa ja kahden perheen (Saarisen ja Sairasen) tiedetään jääneen vanhoillislestadiolaisuuteen. Useitten henkilöitten usko kärsi haaksirikon, ja he luopuivat kokonaan lestadiolaisuudesta. Simolankadulla sijainnut seurahuoneisto jäi, kuten edellä mainittiin, uusheränneille, joilta esikoiset ostivat sen vuonna 1910. Perimätietona on vanhoillisuudessa säilynyt käsitys, että seurahuone olisi hajaannuksessa jäänyt esikoisille, mutta tämän taustalla lienevät rukoushuoneen myöhemmät vaiheet. Seurahuoneistoa rakennettaessa olivat myös Haapajärven kylän lestadiolaiskristityt lahjoittaneet ja keränneet puutavaraa.106