Esikoislestadiolaisuus 

Esikoislestadiolaisuutta koskevat artikkelit

Fridtjof Apelthun: Uskosta uskoon

Esikoislestadiolaisuutta koskevia valokuvia

Leeviläisyydestä

Esikoisuuden levinneisyys Suomessa vuonna 1999

 
 
 
Uusheräys
Rauhansanalaisuus
Narvalaisuus 
Korpelalaisuus (ei varsinaisesti lestadiolaisuutta)

Norjalaisia suuntia esitteleviä sivuja

Førstefødte-retningen
Alta-retningen
De Luther-læstadianske retninger

Lyngenin suunta

Lestadiolaisuus Amerikassa

Lestadiolaisuus Norjassa

Pääsivulle



Esikoisuuden päärukoushuone Tapparakadulla Lahdessa

Esikoislestadiolaisuuden synty ja tämänhetkinen tilanne:


Esikoislestadiolaisuus syntyi 1800-luvun lopulla lestadiolaisuudessa tapahtuneiden suurten hajannusten yhteydessä. Lestadiolaisuuteen syntyi kolme ryhmää: vanhoillislestadiolaisuus, uusheräys ja esikoislestadiolaisuus. Pohjois-Ruotsissa lestadiolaisuus hajosi kahteen ryhmään ns. länsiläisiin (esikoislestadiolaiset) ja ns. itäläisiin (vanhoillislestadiolaiset). Esikoislestadiolaisuuden kannatus rajoittui aluksi Jellivaaran, Jukkasjärven, Vittangin ja Jokkmokkin seurakuntiin ja Pajalan seurakunnan läntisiin kyliin. Överkalixissa, Kalixissa sekä Luulajan seudulla se oli pieni vähemmistö. Hajaannus Pohjois-Ruotsissa tapahtui lopullisesti vuonna 1900, jolloin Svappavaaran kylässä pidettiin samanaikaisesti kahdet erilliset seurat. Seuraavana vuonna pidettiin vielä tulokseton sovintokokous Jellivaaran kirkonkylässä.

Yhdeksi esikoislestadiolaisuuden muista lestadiolaissuunnista erottavaksi tekijäksi nousi kysymys "esikoisten seurakunnan" arvovallasta. Juhani Raattamaa oli 1870-luvulta alkanut kirjeissään korostaa alkuherätyksen syrjäistä aluetta ja käsitettä "esikoisten seurakunta". Tämän käsitteen raamatullinen lähtökohta (Hebr. 12:22-24) pyrittiin tulkitsemaan myös sosiologisesti ja maantieteellisesti. "Esikoisten seurakunnalla" tarkoitettiin alkuheräyksen aluetta Ruotsin Lapissa. Sen vanhimmilla katsottiin olevan johtoasema koko liikkeessä. Käsite oli saanut keskeisen merkityksen laajenevan herätysliikkeen sisäisessä kehityksessä, kun Amerikan ja Pohjois-Norjan lestadiolaiskiistoissa vedottiin Lapin vanhimpiin. Sillä oli ykseyttä luova funktio, koska kuuluminen Ruotsin Lapista alkaneeseen kristillisyyteen tiedostettiin liikkeen syrjäisimmissäkin yhteisöissä.

Esikoisaseman ja -valtuuksien ottaminen taisteluaseiksi horjutti kuitenkin niiden yleistä merkitystä. Tapa, jolla esimerkiksi Amerikasta vedottiin esikoisten seurakuntaan, murensi alkuperäistä luottamusta. Vuosisadan vaihteen hajaannuksissa ilmeni, että Jellivaaran lestadiolaisten taholta entistä voimakkaammin markkinoidun esikoisten seurakunnan arvovalta oli merkittävästi kaventunut.

Ruotsin Lapin länsiosan lestadiolaisyhteisöt käsittivät, että "esikoisten seurakunnan" koko herätysliikettä koskeva johtovaltuutus oli Juhani Raattamaan kuoleman jälkeen siirtynyt Ruotsin Lapin saarnaajille Jellivaaraan. Alueen johtava saarnaaja Joonas Purnu (1829-1902) pyrki tämän jälkeen esiintymään "vallansiirron" tuomalla arvovallalla. Tämän käsityksen sekä vanhoillislestadiolaiset että uusheränneet torjuivat jyrkästi. Eroa muihin hajaannuksissa syntyneisiin lestadiolaisryhmiin jyrkensi lisäksi se, että esikoislestadiolaiset korostivat muita ryhmiä ankarammin yksinkertaisuutta pukeutumisessa ja kotien sisustuksessa sekä kielteistä asennetta kulttuuriin.

Rigorismin ja asketismin ohella tuli esikoislestadiolaisuuden tunnusmerkiksi alkuvaiheessa jyrkkä kirkon ja sen papiston kritiikki. Papiston kritiikin taustalla vaikuttivat ne lestadiolaisuuden sisäiset ristiriidat, jotka aiheutuivat lestadiolaispappien roolista herätysliikkeessä. Sen sijaan aikaisemmat käsitykset Purnusta erilliseen ehtoollisenviettoon tähdänneen separaatioliikkeen johtajana lienevät virheellisiä. Vanhoillislestadiolaisuudella ja esikoislestadiolaisuudella oli yhteistä oman seurakunnan korostaminen ja vapaa synninpäästön käyttö.

Suomesta ei vedottu samalla tavalla Raattamaahan ja muihin Lapin vanhimpiin johtajiin kuin Norjasta ja Amerikasta. Silti heidän arvovaltansa tunnustettiin myös täällä. Toisaalta Etelä-Suomessa katsottiin Lapin saarnaajien arvovaltaa edustavan lähinnä Kittilän saarnaajien. He olivat tehneet 1880-luvun alusta lähtien useita, Pietariin asti ulottuneita, saarnamatkoja Etelä-Suomeen. Uudenheräyksen tulon aiheuttamat ristiriidat saivat jotkut lestadiolaiset kääntymään Lapin vanhimpien puoleen. Apua toivottiin Raattamaalta ja Erkki Antti Juhonpietiltä. Myös Joonas Purnua toivottiin saarnamatkalle Suomeen. Purnua teki tunnetuksi todennäköisesti amerikansuomalainen saarnaaja Hermanni Nikulas, joka vieraili useilla paikkakunnilla Etelä-Suomessa vuonna 1898. Esimerkiksi vaasalainen Matti Kuula toivoi Purnulta apua uudenheräyksen torjumisessa. Etelä-Suomesta, lähinnä Tampereelta, syntyi vuonna 1900 myös suora, henkilökohtainen kosketus länsiläisyyden sydänalueille Jellivaaraan. Sieltä lähetetyt ihastuneet viestit lisäsivät halua Joonas Purnun saamiseksi Etelä-Suomeen. Tässä vaiheessa alkoi uuttaheräystä vastustaneiden keskuudessa eriytyminen vanhoillislestadiolaisuutta ja esikoislestadiolaisuutta kannattaviin ryhmiin.

Etelä-Suomen lestadiolaisyhteisöissä alkoi jakautuminen uudenheräyksen vastustajien keskuudessa ilmeisesti vuonna 1900. Tämän hajaantumisprosessin seurauksena syntyi sekä esikoislestadiolaisia että vanhoillislestadiolaisia yhteisöjä lähes kaikille niille Etelä-Suomen paikkakunnille, joilla oli aikaisemmin ollut lestadiolaisuutta. Esimerkiksi Tampereella eivät molempien ryhmittymien kannattajat kokoontuneet helmikuussa 1901 enää samoihin seuroihin. Helsingissä eriytyminen tuli selvästi esille vasta Ruotsin Lapista saapuneiden esikoissaarnaajien ensimmäisen matkan yhteydessä maaliskuussa 1902. Helsingistä oli ilmeisesti jo aikaisemmin ollut kuitenkin yhteyksiä sekä Ruotsin Lappiin että Tampereelle. Tamperelainen Aatu Härmä esitti joulukuun alussa 1901 Tampereen, Helsingin ja Viipurin lestadiolaisten nimissä uuden kutsun Joonas Purnulle saapua saarnamatkalle. Härmä pyysi pikaista vastausta todeten: "Täältä Etelä-Suomesta tulee kaksi eli kolme miestä oikeen hakemaan ja puhumaan ja opastamaan teitä sieltä tänne". Tällä kertaa saarnaajien kutsuminen tuotti tulosta ja 12.12.1901 Joonas Purnu ilmoitti yhdessä muitten "veljien, apostolien ja vanhimpien" kanssa toteuttavansa saarnaajien lähettämisen seuraavana kevättalvena. Purnu ei kuitenkaan itse lähtenyt saarnamatkalle. Hän kuoli 15.3.1902. Lähettien valinta tapahtui Vittangissa 22.2.1902 pidetyssä kokouksessa. Etelä-Suomeen päätettiin lähettää saarnaajat Viktor Appelqvist (1871-1938) ja Samuel Vettasjärvi (1860-1928).

Suomesta lähtivät Ruotsin Lapin lähettejä hakemaan viipurilainen saarnaaja Antti Kolehmainen ja lahtelainen Juho Simolin. Ruotsin Lapin esikoisseurakunnan lähetit saapuivat noutajiensa kanssa laivalla Tukholmasta Turkuun todennäköisesti 12.3.1902. Appelqvist ja Vettasjärvi pitivät seuroja Turussa, Helsingissä, Lahdessa, Viipurissa, Lappeenrannassa sekä Tampereella. Seurojen aikana solmittiin yhteyksiä lisäksi Antreaan, Imatralle, Hämeenlinnaan, Kotkaan ja Hankoon. Matka johti lopulliseen eroon vanhoillislestadiolaisuuden ja esikoislestadiolaisuuden välillä.

Esikoislestadiolaisten kokonaismääräksi Suomessa on arvioitu vuosisadan alussa 1000 – 2000 henkeä. Liikkeen tärkein säteilykeskus oli Lahti ympäristöineen. Muita voimakkaita esiintymisalueita olivat Helsinki, Hämeenlinna, Turku, Tampere, Pori, Lappeenranta, Viipuri, Joensuu, Oulu, Teuva, Jurva, Eno, Pihtipudas, Padasjoki, Kontiolahti. Vähäistä kannatusta oli Kaakkois-Suomessa Imatralla, Joutsenossa, Taipalsaarella, Savitaipaleella, Antreassa, Haminassa, Karhulassa, Kymissä. Lounais-Suomessa liikettä esiintyi hieman Taalintehtaalla, Taivassalossa ja Karinaisissa, Satakunnassa Karkussa, Tyrväällä, Kiikassa, Kokemäellä, Huittisissa ja Honkilahdella. Hämeen maaseudulla kannatusta oli jonkin verran Pälkäneellä, Pirkkalassa, Teiskossa ja Urjalassa, Päijät-Hämeessä Orimattilassa, Asikkalassa, Luopioisissa, Lammilla, Sysmässä, Kuhmoisissa, Jämsässä sekä Uudellamaalla Myrskylässä ja Artjärvellä. Etelä-Pohjanmaalla vähäistä kannatusta oli Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Tiukassa, Karijoella ja Laihialla, Pohjois-Pohjanmaalla Oulun lisäksi Haapavedellä sekä Pyhäjoella.

Voimakas kasvun aika alkoi vapaussodan jälkeen jatkuen aina 1930-luvulle. Herätyksiä oli Pohjois-Karjalassa, mm. Enossa, sekä Lahdessa, Padasjoella, Karinaisten Heikinsuolla ja Keiteleellä. Uusia aluevaltauksia 1910-luvulla olivat Leppävirta, Lieksa ja Mikkeli. Seuraavalla vuosikymmenellä esikoislestadiolaisuus levisi Keiteleen, Kurikan, Pyhäselän, Reisjärven, Ristiinan, Sortavalan, Forssan ja Äyräpään seurakuntiin. 1930-luvulla liike levisi Ruskealaan ja Oulaisten pitäjään. Kannattajien kasvun määrä näkyi myös siinä, että liikkeen vuotuiseen suurimpaan tapahtumaan, Lahden juhannusseuroihin saapui esim. 1923 yli 2000 osanottajaa. 1930-luvun lopulla herätysliikkeen kannattajien määrän on arvioitu nousseen 3000 – 40000 henkeen.

Toisen maailmasodan jälkeen esikoislestadiolaisuuden kannatus on edelleen jatkanut voimakasta kasvuaan. Tällä hetkellä liikkeeseen arvioidaan kuuluvan 11 000 – 12 000 kannattajaa. Kasvua (josta suurin osa on ollut liikkeen sisäistä kasvua, kun suuri osa esikoislestadiolaisperheitten lapsista on säilynyt liikkeen toiminnassa mukana) on tapahtunut hieman vielä 1980- ja 1990-luvuilla. Esimerkiksi Pekka Raittila arvioi vielä vuonna 1984 esikoislestadiolaisten määräksi Suomessa noin 10 000 henkeä. Vuonna 1999 esikoislestadiolaisuudella oli vähintään kerran vuodessa toimintaa 22 %:ssa evankelisluterilaisen kirkon seurakunnista. Herätysliikkeen "äänitorvena" toimii Rauhan Side-niminen lehti. Lehden levikki oli vuonna 1994 noin 3000 kappaletta, joista 2800 meni Suomeen.

Esikoislestadiolaisuus poikkesi muista lestadiolaisryhmistä siinä, että suurin osa liikkeeseen kuuluvista asui kaupungeissa tai taajamissa. Esikoislestadiolaiset olivat ammatiltaan pääasiassa käsityöläisiä, joiden yhteiskunnallinen asema ja varallisuus nousivat vähitellen säännöllisten elämäntapojen ja ahkeruutta korostavien elämänarvojen seurauksena. Herätysliikkeen askeettis-rigoristinen perinne on jättänyt vähän liikkumavaraa taiteen, kulttuurin ja muiden henkisten rientojen harrastamiselle. Niinpä liikkeessä esiintyikin sitä enemmän taloudellista toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Poliittisesti esikoislestadiolaiset ovat olleet hyvinkin oikeistolaisia. 1930-luvulla liikkeeseen kuuluvia toimi erittäin aktiivisesti IKL:ssä. Perinteisesti esikoislestadiolaiset ovat suurelta osin kuitenkin äänestäneet kokoomusta. Jonkin verran viime vuosikymmeninä kannatusta ovat saaneet myös kristilliset. Onpa liikkeeseen kuuluva tekniikan lisensiaatti Pekka Rytilä toiminut vähän aikaa Liberaalisen Kansanpuolueen puheenjohtajanakin.

Esikoislestadiolaisuus on muiden lestadiolaisuuden pääsuuntien tavoin ylikansallinen. Liikkeen ydinalueelta Ruotsin Lapin länsiosista olivat luonnolliset yhteydet Norjan Ofoteniiin ja Lofooteille. Tämän alueen lestadiolaisuus liittyikin pääosin esikoisuuteen. Lisäksi vuodesta 1920 alkaen suuri osa Itä-Ruijan lestadiolaisista (vanhoillislestadiolaisista) liittyi Ruotsin Lapin esikoisseurakunnan johdon alaiseksi. Liittymisen taustalla olivat Norjan vanhoillisuuden sisäiset ristiriidat sekä erään Suomesta usein vierailleen lähetyspuhujan asettaminen puhujakieltoon. Toisen maailmansodan jälkeen liike on levittäytynyt myös Etelä-Norjaan, jonne on lähinnä muuttoliikkeen seurauksena syntynyt yhteisöjä Osloon, Bergeniin, Porsgrunniin. Malmin seurakuntaan Trondheimin pohjoispuolelle esikoislestadiolaisuus sai jalansijan jo 1880-luvulla. Tänä päivänä esikoislestadiolaisuus on toiseksi suurin lestadiolaisuuden suunta Norjassa, jossa liikkeen kannattajien määrä nousee 4000 henkeen. Myös Tanskaan esikoislestadiolaisuus on saanut pienen esiintymän.

Pohjois-Amerikassa esikoislestadiolaisuus on tänä päivänä ilmeisesti suurin lestadiolaisryhmä. Kannattajia lienee noin 10 000 henkeä. Suuria esikoislestadiolaisia seurakuntia on mm. Brush Prairiessa Washingtonissa, Spearfishissa Etelä-Dakotassa, Hancockissa Michiganissa, Minneapolisissa Minnesotassa ja Newarkissa Delawaressa. Esikoislestadiolaiset tunnetaan Yhdysvalloissa nimellä the Old Apostolic Lutheran Church.

Paradoksaalista on se, että esikoislestadiolaisuus on viime vuosikymmeninä taantunut liikkeen syntysijoilla Pohjois-Ruotsissa. Vielä vuonna 1984 arvioi Pekka Raittila esikoislestadiolaisten määräksi Ruotsissa 1500 henkeä. Tänä päivänä arviota liikkuvat vajaassa tuhannessa kannattajassa. Liikkeellä on Ruotsissa neljä keskuspaikkaa: Jellivaara, Kiiruna, Luulajan seutu sekä Tukholman (Uppsala) seutu. Jellivaarassa, Kiirunassa ja Tukholman pohjoispuolella on esikoislestadiolaisilla oma rukoushuone. Pohjois-Ruotsin esikoislestadiolaisuudessa tapahtui 1960-luvulla hajaannus. Kiistan aiheena olivat Per Boremanin toimittaman Laestadiuksen postillan käyttö sekä suhtautuminen ympäröivään yhteiskuntaan. Pohjois-Ruotsin esikoisuuden hajaannus heijastui seuraavalla vuosikymmenenllä myös Suomessa . Ryhmittymä nimettiin keskushahmonsa Levi Älvgrenin mukaan leeviläisyydeksi. Myös tämä ryhmä on kärsinyt sisäisistä erimielisyyksistä. Osa on palannut esikoisuuden "pääsuuntauksen" mukaan. Lisäksi leeviläisyydesta erosi pieni ryhmittymä, jota alettiin kutsua johtajansa Sten Johanssonin mukaan steeniläisyydeksi. Tämän jälkeenkin on leeviläisyydestä tapahtunut uusia lohkeamisia.

Tänä päivänä esikoislestadiolaisuudessa käydään vakavaa keskustelua liikkeen tulevasta kehityksestä. Pohdittavana on, mikä rooli liikkeen perinteillä (asketismi, rigorismi, kulttuurivihamielisyys, perinnäistavat) on jatkossa. Myös suhtautuminen muihin uskonnollisiin liikkeisiin on herättänyt keskustelua. Liike on tähän mennessä onnistunut kuitenkin välttämään avoimen hajaannuksen huolimatta syvistäkin tulkintaerimielisyyksistä. Liikkeen eräänlainen "hallitus" on edelleen Ruotsin Lapissa, jonka saarnaajia käytetään liikkeen paikallisten ja sisäisten erimielisyyksien "tuomareina". Yhä uudelleen Suomen, Norjan ja Amerikan esikoislestadiolaiset vakuuttavat "uskollisuuttaan" lähetyskirjeissään "Esikoisten Seurakunnalle" ja "rakkaille vanhimmille" Ruotsin Lapissa.