© Lestadiolaisuus.info
Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909.Vaikka useat liikkeen keskeiset vaikuttajat suhtautuivat varsin kriittisesti poliittiseen osallistumiseen, todettiin Ylivieskassa 1908 pidetyssä vuosikokouksessa: "ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvollisuuksista eikä vaaleista, mutta otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa". 1 Seuraavana vuonna Tornion-Haaparannan vuosikokouksessa poliittista osallistumista käsiteltiin laajemmin ja myönteisemmin. Kaukolalainen torppari Akseli Hokkanen esitti kokoukselle kysymyksen: "Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin? Käytetyissä puheenvuoroissa mm. edellisenä vuonna osallistumiseen kriittisesti suhtautunut kemijärveläinen Kalle Helisten totesi: "Ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä." Helisten vetosi myös siihen, ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita, vaan otti niihin osaa. Samalla Helisten esitti tunnetun vertauksen lestadiolaisuudesta kahden kuoren suojaamana.
Myös muissa puheenvuoroissa asenne poliittiseen toimintaan oli myönteinen. Sen sijaan sosialismiin kokous suhtautui erittäin kielteisesti. Vuosikokouksessa laadittiin vaaleihin osallistumisesta loppuponsi: "Kristitty, saa, jos tahtoo, hyvällä omallatunnolla äänestää valtiopäivämiesvaalissa, mutta ainoastaan sitä, joka kannattaa kristinuskoa. Kristinuskon kieltäjää ei saata mitenkään hyvällä omallatunnolla kannattaa. Osanotto vaaleihin jääköön kunkin kristityn omantunnon asiaksi." 2
Tornion-Haaparannan kokous hyväksyi siis vanhoillislestadiolaisten poliittisen osallistumisen. Tätä perusteltiin esivaltateologisin perustein. Myönteisen kannan taustalla oli huoli sosialidemokratian vaikutusvallan kasvusta. Kannanotoilla lienee ollut kuitenkin vain vähän vaikutusta vanhoillislestadiolaisten vaaliaktiivisuuteen, sillä äänestysvilkkaus laski seuraavissa vaaleissa vuonna 1910 liikkeen vahvalla alueella Oulun pohjoisessa vaalipiirissä. 3
Esikoislestadiolaisuuden voimakas sidonnaisuus Ruotsin Lapin saarnaajiin näkyi liikkeen asenteessa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ruotsin Lapista kysyttiin neuvoja suhtautumisessa työväenliikkeeseen, ammattiyhdistystoimintaan ja sosialidemokratiaan. 4 Kun ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 15-16.3.1907, joutui liikkeen johto pohtimaan niihin osallistumista. Esikoislestadiolaisten saarnaajien kokous teki asiasta seuraavansisältöisen päätöksen: "Yksimielinen päätös oli viimein se, että kristittyjen tulee ottaa osaa vaaleihin siinä mielessä, että sen kautta edesautetaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Toiseksi sillä nimenomaisella määräyksellä, että kristittyjen tulee kannattaa vanhasuomalaista puoluetta ja ainoastaan sen puolueen ehdokkaille antaa äänensä. Tämä tulee tiedoksi antaa kristityille kaikkialla maassamme." 5
Huolimatta yksityiskohtaisen tarkoista äänestysohjeista synnytti päätös liikkeen keskuudessa ristiriitoja. Erityisesti esikoislestadiolaisuuden johtava saarnaaja, viipurilainen Antti Kolehmainen, ei pitänyt äänestämistä tarpeellisena. Kristittyjen ei tullut kantaa "vierasta iestä" yhdessä uskottomien kanssa. Kolehmainen sai tukea mielipiteilleen Amerikan johtavilta esikoissaarnaajilta. Hän moitti niitä esikoislestadiolaisia, jotka äänestivät eduskuntavaaleissa.6 Kolehmaisen kielteistä käsitystä asettuivat vastustamaan saarnaajat Niklas Milén ja Juho Ahonen. Samalla alkoi esikoislestadiolaisuudessa ilmetä kaksijakoista suhtautumista äänestämiseen kaikkialla maassa. Kriisi ratkaistiin Jellivaaran joulukokouksissa 1907. 7 Voitolle pääsi vaaleihin osallistumiseen myönteisesti suhtautuneet. Peder Fjeldal, Jöns Mäntyvaara ja muut "vanhimmat" lähettivät äänestyskäyttäytymistä neuvovan kirjeen Suomen esikoislestadiolaisille 31.12.1907: "Niin on meillä Apostolinen neuvo siihen, että olla alamainen esivallalle. Ja se, joka pitää oleman esivallalle kuuliainen, hänen pitää myös hänen lakia noudattaman ja niin muodoin puolustaman sitä, koska se ei ole hyvää omaatuntoa vastaan, vaan enempi suojelee meidän kristillisyyttämme, niinkuin teidän maassa Suomen vanha pohjalaki sitä tekee, jonka tähden me pidämme sitä viisautena, että te äänestyksen kautta sen pyydätte itsellänne tallella pysymään ulkonaiseksi suojaksi." 8
Ruotsin Lapin "vanhimpien" kannanotossa heijastui perinteisen esivaltakäsityksen ohella tarve korostaa "vanhinten" arvovaltaa. Huolimatta Jellivaaran ohjeista jatkui epätietoisuus vaalikysymyksessä vielä seuraavana vuonna pidettyjen uusien eduskuntavaalien yhteydessä. Käyty keskustelu ei kuitenkaan muuttanut edellisenä vuonna otettua kantaa. 9
Uudenheräyksen keskuudessa ei käyty virallista keskustelua äänioikeuden käyttämisestä ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja. Yksittäiset liikkeen vaikuttajat olivat mukana uskonnollisten vähemmistöryhmien vaalitoimikunnassa ainakin Oulussa. Uudenheräyksen piirissä esiintyi kuitenkin aktiivista puoluetoiminnan vastustusta. Varsinkin saarnaaja Juho Pyörret katsoi, ettei kristittyjen tulisi vetää "yhteistä iestä" epäuskoisten kanssa. Hän vetosi myös siihen, etteivät Jeesus ja apostolitkaan osallistuneet poliittiseen toimintaan. 10 Liikkeen piirissä nousi poliittiseen toimintaan osallistuminen esille uudestaan vuonna 1917 Jyväskylässä pidetyssä ylimääräisessä kesäkokouksessa. Herätysliikkeen ja työväenliikkeen suhdetta käsiteltäessä nousi kotkalaisen saarnaajan Emil Spetsin puheenvuorossa esille pettymys olemassa oleviin puolueisiin sekä ajatus oman puolueen perustamisesta, "jota olisi Jeesus ohjaamassa". Perusteluna oli lisäksi se, ettei "kristitty saa vetää yhtä iestä uskottomain kanssa." 11
Lestadiolaisten käyttäytyminen suurlakon yhteydessä vaihteli sekä paikkakunnittain että yksilöittäin. Vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin joillakin paikkakunnilla kielteisesti lakkoon, osoitti useilla paikkakunnilla liikkeen vaikuttajiin kuuluneiden aktiivinen osallistuminen lakkotapahtumiin, että aikaisemmin vallinnut patriarkaalinen, vallitsevat olosuhteet hyväksyvä ajattelu, oli alkanut murentua. Esivallan oikeutus toimia ehdottomana auktoriteettinä asetettiin epäilyksenalaiseksi. 12
Aikaisemmin on todettu herätysliikkeen johtajien edustaneen patriarkallis-konservatiivista yhteiskuntakäsitystä. Niinpä herätysliikkeen maailmankatsomuksesta käsin oli suomalainen puolue luonnollisin valinta herätysliikkeen kannattajille. Puolue esiintyi ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa hyvin uskontomyönteisenä asettaen vaaleissa 18 pappisehdokasta. Vanha-suomalaisten (suomalaisen puolueen) listoilla oli lestadiolaisuuden vahvoilla alueilla useitavanhoillislestadiolaisia sekä uusheränneitä ehdokkaita. Vahvimman tukensa puolue sai esikoislestadiolaisilta. Lahdessa pidetty saarnaajakokous päätti, että liikkeen kannattajat äänestävät vaaleissa suomalaista puoluetta. 13 Nuorsuomalaisen puolueen ote lestadiolaisista jäi sen sijaan ohueksi. Puoluetta tuki vain muutamat lestadiolaisvaikuttajat ja puolueen päämääriä kohtaan tunnettiin epäluuloja herätysliikkeen keskuudessa. 14
Vuosina 1906-1908 syntynyt maalaisliitto loi uudet mahdollisuudet lestadiolaisten poliittiselle osallistumiselle. Puolueen synnyssä oli useilla Pohjois-Suomen lestadiolaisvaikuttajilla keskeinen rooli. Tunnetuin heistä, ranualainen Kalle Aukusti Lohi korosti maaseudun väestön luokkatuntoa, kansanvallan ja laillisuuden merkitystä. Hän esitti maan hankkimista tilattomalle väestölle ja kruununtorpparien aseman parantamista. Lohi oli puheenjohtana Ranualla lokakuussa 1906 kansalaiskokouksessa, jossa hyväksyttiin vaatimus kirkon ja valtion erosta. Näin maalaisliittolainen antiklerikalismi ja kirkonvastaisuus löi kättä kirkon johdon syrjimän herätysliikkeen edustajien kanssa. Lohi perusteli valintansa omista taloudellis-sosiaalisista lähtökohdista käsin. Maalaisliiton tavoitteet olivat omiaan vetoamaan vähävaraiseen lestadiolaiseen maaseutuväestöön, ja loi tälle sosiaalidemokratiaa hyväksyttävämmän vaihtoehdon. 15
Viipurin läänissä asuneet lestadiolaiset eivät pääosin poikenneet poliittiselta käyttäytymiseltään uskonveljistään Pohjois-Suomessa. Koska herätysliikkeellä ei ollut läänin alueella sellaista painoarvoa kuin pohjoisemmassa Suomessa, eivät paikalliset lestadiolaisvaikuttajat nousseet eduskuntavaaleissa ehdokaslistoille vielä tarkasteluajanjakson aikana. Ainoan poikkeuksen muodosti viipurilainen muurari Kalle Heiskanen 16, jonka poliittiseen toimintaan palataan myöhemmin. Myös kunnallishallintoon heitä valittiin vielä hyvin vähän. Vanhasuomalaisten puuhamiehenä Lappeenrannassa toimi uusheränneisiin kuulunut kenkätehtailija Pekka Kinnunen. Hänet valittiin valtuustoon vuodesta 1912 alkaen. 17 Pekka Kinnunen kuului paikkakunnalla ilmestyneen vanhasuomalaisen, myöhemmin kokoomuslaisen sanomalehden Etelä-Savon hallitukseen. Hän oli vuosikausia lehden hallituksen varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. 18
Muiden kuin uusheränneitten poliittisesta käyttäytymisestä on tehtävä päätelmiä vasta Suomen itsenäistymisen jälkeisen ajan asiakirjoista. Pääasiassa maaseudulla asuneet vanhoillislestadiolaiset äänestivät melko pitkään kunnallisvaaleissa kokoomusta. Vuoden 1918 vaaleissa oli Lappeen kunnanvaltuustoon ehdolla (lista numero 2) kaksi vanhoillislestadiolaista, työmies Juhana Saarinen ja talollinen Jooseppi Lyijynen. Lyijynen oli ehdolla toisellakin listalla tullen valituksi. 19 Vuoden 1925 vaaleissa olivat valtuustoon ehdolla kokoomuksen listoilla (lista n:o 10 ja 16) vanhoillislestadiolainen maanviljelijä Antti Keskisaari, lähinnä esikoislestadiolaiseksi luokiteltava kauppias K.J.Hämäläinen (lista 3 ja 9) ja uusheränneisiin lukeutunut työmies Pekka Hannula (lista n:o 8). Valitsijayhdistysten perustamisasiakirjoista ilmenee, että eri lestadiolaissuuntien edustajilla oli samanlaiset poliittiset päämäärät. Vuoden 1925 vaaleissa uusheränneet, vanhoillislestadiolaiset ja esikoislestadiolaiset olivat perustamassa yhteistä valitsijayhdistystä liikkeisiin kuuluneiden ehdokkaiden läpisaamiseksi. 20
Äänestyskäyttäytymisen lähempi tarkastelu äänestysalueittain antaa kuitenkin viitteitä siitä, ettei kokoomuspuolueen kannatus ollut vanhoillislestadiolaisten keskuudessa täysin rikkumatonta. Lista 16, jolla vanhoillislestadiolainen Antti Keskisaari sekä esikoislestadiolainen K.J.Hämäläinen olivat ehdokkaina, sai herätysliikkeen vahvimmalla kannatusalueella, Keskisaaren kotikylässä Haapajärvellä, vain 28 ääntä. Suurin kannatus tuli Kourulanmäen äänestysalueelta, jossa asui paljon esikoislestadiolaisia. 21
Antti Keskisaari tuli listalta valituksi valtuustoon vuosiksi 1926-1928. Hän oli ehdokkaana myös vuosina 1928 ja 1930 päästen varavaltuutetuksi. Vanhoillislestadiolaisuuden keskuudessa näyttää Lappeenrannan seudulla tapahtuneen 1920-luvulla muutos, joka johti kokoomuksen syrjäytymiseen maaseudulla maalaisliiton hyväksi. 22 Esimerkiksi vuonna 1928 olivat Lempiälän kylän vanhoillislestadiolaiset perustamassa maalaisliiton listaa, jossa ei ollut ehdokkaana lestadiolaisia, vaan kyläseudun muita vaikuttajia.23 Sen sijaan esikoislestadiolaiset näyttävät antaneen kannatuksensa kokoomukselle. Vasta 1930-luvun oikeistoradikalismi mursi lähes yhtenäisen äänestyskäyttäytymisen. 24
Lestadiolaisen herätysliikkeen kaikki haarat ottivat kielteisen asenteen sosialismiin.
Vanhoillislestadiolaisen suunnan järjestäytymiskokouksessa lokakuussa 1906 todettiin sosialisteista: "Sosialistiriennoista lausuttiin yleisenä mielipiteenä, että niistä tulisi kristittyjen pysyä poissa. Heidän harrastuksenaan on muun muassa veroista vapautuminen, joka vanhalle ihmiselle myös olisi kovin mieluista, mutta rientonsa on kovin jumalatonta. Jos kohta muka harrastavat raittiutta ja ovat kortinlyöntiäkin vähentäneet, niin Jumalan kieltoa he sitä ahkerammin levittävät lastemme ja nuorison sekaan. Heidän kokouspaikoissaan saa julkisesti Jumalaa pilkata, saa saarnata röyhkeästi tottelemattomuutta Jumalaa ja esivaltaa kohtaan. Tästä julkisesta Jumalan ja Kristuksen pilkasta saattaa olla seurauksena, että ennen kuulumattomassa voimassa nykyään kauheimmat lihan työt rehoittavat, kuten sanomalehdet kertovat, että uhkaukset, rääkkäykset, salamurhat, rosvoukset ja murhapoltot kuuluvat päiväjärjestykseen. Tälläistä menoa vastaan tulee Jumalan lasten Jumalan sanalla joka paikassa erityisellä innolla esiintyä, Sosialistiliikettä, oli se sitten heidän äänenkannattajiaan tilaamalla tai muutoin, ei kristityn sovi kannattaa." 25
Sosialismiin palattiin vuoden 1908 ja 1909 vuosikokouksissa. Vuoden 1908 kokouksessa saarnaajat Juho Kanniainen, John Ryselin, Kalle Helisten ja Matti Kuula näkivät sosialismin synkin värein. Sosialismi oli hylättävä, koska se "taivaan majesteettia pilkkaa ja maallista majesteettia, pyhää ja kaikkea kallista solvaa ja kalvaa". Sosialismin "pauloihin" joutuneelle nähtiin ainoana ratkaisuna "Jumalan evankeliumi". 26 Vuonna 1909 sosialismi nähtiin uhkana maalliselle esivallalle. Samoin katsottiin siinä vallitsevan jumalankielteinen henki. Keskusteluissa varoitettiin vanhoillislestadiolaisia tilaamasta sosiaalidemokraattisia lehtiä ja samoin varoitettiin puolueen arpojenkin ostamisesta. 27
Koska pääosa esikoislestadiolaisista lukeutui vuosisadan alussa työväestöön, oli luonnollista, että heidän keskuudessaan heräsi kiinnostus työväen järjestötoimintaan. Esikoislestadiolaisuuden voimakas sidonnaisuus Jellivaaraan tuli uskonnollisten kysymysten lisäksi esille yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Liikkeen keskeisiin saarnaajiin kuulunut tamperelainen Aatu Härmä tiedusteli "Lapin vanhimpien" kantaa työväestön ammatilliseen järjestäytymiseen talvella 1903-1904. Vastauksessaan "vanhimmat" kielsivät osallistumisen työväenyhdistyksiin. 28 Myös Suomen esikoislestadiolaisuuden johtajat kokivat vuoden 1905 suurlakkotapahtumat uhkana yhteiskunnalliselle järjestykselle. Viipurilaiset saarnaajat Antti Kolehmainen ja Aapo Marttala totesivat Ruotsin Lapin "vanhimmille" lähettämässään kirjeessä 18.12.1905 maailman pauhaavan "niinkuin meri, joka ei tyyntyä taida". 29
Samoihin aikoihin lähetti myös saarnaaja Niklas Milén kielteisen arvion vallitsevasta tilanteesta: "Vaikka kyllä nyt väkevästi sosialistihenki eli jumalankieltämysoppi turmelee kansaa, että näyttää kauhealta tämä aika. Vallankumouksellinen henki hallitseen kansassa." 30 Ruotsin Lapin keskeisin esikoissaarnaaja Joonas Purnu oli aikaisemmin ottanut kielteisen asenteen kaivostyöläisten liittymiseen ammattiyhdistyksiin. "Vanhimpien" Suomeen antamat neuvot olivat siis sopusoinnussa aikaisempien kielteisten päätösten kanssa. "Vanhimmat" kokivat, että työväenliike toimi esivaltaa vastaan, ja siksi siihen ei voinut mennä mukaan. Torjuva asenne vasemmistoon muotoutui jo ennen ensimmäisiä yksikamarisen eduskunnan vaaleja. Sekä joukkojen liikehdintä kaduilla että suurlakko nähtiin yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttajina, ja ne herättivät huolta tulevaisuudesta. 31
Myös uudenheräyksen asenne työväenliikkeeseen ja sosialidemokratiaan oli torjuva. Liikkeen epävirallisessa äänenkannattajassa Kolkuttajassa oululainen kirjakauppias J.F.Hellman pani tyytyväisenä merkille vanhoillislestadiolaisten Tornion-Haaparannan kokouksessa tekemät päätökset. Sosialistinen työväenliike nähtiin kirkon- ja uskonnonvastaisena. Sen katsottiin uhkaavan yhteiskunnallista järjestystä. 32 Uusheränneitten keskusjärjestö esitti vuonna 1914 vetoomuksen Kolkuttajassa kannattajilleen: "Tämä nykyinen aika asettaa Herran omille erityisiä velvollisuuksia. Jumalattomuus ja suruttomuus on levinnyt laajalti yli maan. Jumalan olemassaolon kieltämysoppi uhkaa lopettaa kansastamme viimeisenkin kunnioituksen tunteen kaikkea pyhää kohtaan." 33
Uudenheräyksen saarnaajain kokouksessa suhtautuminen työväenliikkeeseen otettiin esille niinkin myöhään kuin vuonna 1917. Tällöin kotkalainen Emil Spets esitti kysymyksen: "Miten kristityn on suhtauduttava nykyiseen työväenliikkeeseen?" Herätysliikkeen asenne oli edelleen kielteinen. Emil Spetsin puheenvuoroissa nousi esille yleinen pettymys puolue-elämään. Hän katsoi puolueissa olevan "enempi tai vähempi katkeruutta toisia kohtaan", ja katsoi sen vuoksi, että "Jumalan lapsilla" tulisi olla oma puolue. Puheenvuoroissa todettiin lisäksi, että "kauhialta tuntuu nähdä uskontunnustajan kulkemassa mielenosoituskulkueissa ja vielä ehkä kantamassa punaista lippua". 34
Huolimatta herätysliikkeen kaikkien haarojen yhtenäisen kielteisestä kannasta työväenliikkeeseen ja sosialidemokraatteihin saattoivat liikkeen yksittäiset kannattajat antaa vaaleissa tukensa vasemmistolle. Se, että asia oli esillä useissa yhteyksissä, esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten vuosikokousseuroissa, kertoo torjunnan tarpeesta. Vuoden 1909 vuosikokouksessa valittikin saarnaaja Kalle Helisten, että jotkut vanhoillislestadiolaiset olivat liittyneet tukemaan Jumalan pilkkaajia ja äänestäneet heitä. Jouko Talonen on väitöskirjassaan löytänyt tietoja laajemmastakin myönteisestä suhtautumisesta työväenliikkeeseen Säräisniemeltä, Kemistä, Kittilästä, Oulunsalosta ja Pudasjärveltä. 35
Esikoislestadiolaisuudenkaan keskuudessa ei torjuva asenne ollut aukoton. Viipurin esikoisyhteisön sisäisiä ristiriitoja selvitettäessä todettiin: "Täällä meitän paikkakunnalla on kristityt niinkuin ennenkin paitsi Heleeniä. Se on työväentalolla ja Häkkilän Katri on hänen kannattajansa." 36
Kansalaissodassa jotkut esikoislestadiolaiset taistelivat punaisten puolella joko pakotettuina tai vapaaehtoisesti. Esimerkiksi Haminassa, Kotkassa ja Loviisassa useat esikoislestadiolaiset joutuivat tämän takia sodan jälkeen vangituiksi ja osa sai surmansa. 37
Myöskään Lappeenrannan seudulla ei suhtautuminen työväenliikkeseen ja sosialidemokratiaan ollut täysin ristiriidattoman kielteistä. Useiden lestadiolaisperheiden lapset liittyivät mukaan työväenliikkeen toimintaan. Lestadiolaistaustan omaavia oli sekä vankilatuomion saaneiden että teloitettujen joukossa. Kukaan eri lestadiolaisryhmien keskeisistä vaikuttajista ei kuitenkaan toiminut punaisten puolella. 38
Mielenkiintoisen poikkeaman lestadiolaisten yleisestä poliittisesta linjasta teki viipurilainen uusheränneitten saarnaaja Kalle Heiskanen. Hän oli vuoden 1910 eduskuntavaaleissa maalaisliiton ja kristillisen työkansan vaaliliiton ehdokkaana kahdellakin listalla Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Listojen tunnuksena olivat "Kristillinen työkansa" sekä "Työväenasia voittoon kristinuskon pohjalla". Heiskanen oli kristillisen työväenpuolueen ehdokkaana lisäksi vuosien 1911, 1916 ja 1917 eduskuntavaaleissa, mutta hän ei tullut valituksi. Vuonna 1919 hän oli ehdokkaana Kansallisen edistyspuolueen ja Kristillisen työkansan vaaliliitossa. Kristillisen työväenliikkeen ja lestadiolaisuuden välisestä yhteistoiminnasta ei ole tietoja muualta Suomesta. 39