Kirkko ja lestadiolaisuus Viipurin läänissä

Artikkeli on osa Mauri Kinnusen lisensiaattityötä vuodelta 1996

Herätysliikkeen kuva piispantarkastuksissa

Lestadiolaisuus ei näytä jättäneen ketään kylmäksi. Liikkeen tultua paikkakunnalle se nousi yleiseksi keskustelun aiheeksi sekä lehdistössä että kirkollisten viranomaisten keskuudessa. Tässä luvussa on tarkoitus selvittää lähinnä piispantarkastuspöytäkirjojen perusteella, mitkä lestadiolaisuuteen liittyvät asiat nousivat esille tavallisten seurakuntalaisten taholta. Samoin perehdytään siihen, miten lestadiolaisuuteen liittyneet seurakuntalaiset reagoivat heitä vastaan esitettyihin syytöksiin. Seurakuntien papiston suhtautumista liikkeeseen käsitellään yksityiskohtaisesti luvussa 2.

Ensimmäisen kerran puututtiin lestadiolaisuuteen piispantarkastuksissa Hiitolan seurakunnassa kesällä 1880. Piispan kysymykseen seurakunnassa mahdollisesti ilmenevistä "villiopeista" vastasi eräs seurakuntalainen:" Sitä nykyään on neljää laatua, joista hän mainitsi niitä, jotka eivät syö lihaa, eivätkä siedä avioliittoa, sekä niitä, jotka tavallisesti kutsutaan hihhuleiksi." 1 Yllättävää kyllä, piispa Hornborg puolusti lestadiolaisuutta. Hän kritisoi kuitenkin liikettä ylpeydestä, joka oli seurausta muita paremmasta Raamatun tuntemuksesta. 2

Paikkakunnan lestadiolaiset nousivat puolustamaan opinkäsityksiään. Nimeltä mainitsematon naispuolinen seurakuntalainen lausui ihmettelynsä siitä, että lestadiolaisia kutsuttiin lahkolaisiksi ja pidettiin vääräoppisina. Hän kertoi lestadiolaisten olevan "ainoastaan semmoisia, jotka totisessa uskossa tahtoivat elää Kristuksen yhteydessä vapaina synneistä. Opissansa he noudattavat Lutheruksen kirjoja ja tutkivat ahkerasti Raamattua. Muutoin he eivät tahdo kieltää muidenkin olevan uskossa, vaikkeivät heidän joukkoonsa kuulu." 3 Tilaisuuden jälkeen tulivat paikallisen lestadiolaisyhteisön johtomiehet, talolliset Wilhelm Parkkali ja Pekka Bragge Kopsankylästä, keskustelemaan pappilaan piispan kanssa. Keskustelun tulos ei käy selville piispantarkastuspöytäkirjasta. 4

Vastaavalla tavalla lestadiolaiset nousivat puolustautumaan syytöksiä vastaan Uudenkirkon seurakunnan piispantarkastuksessa vuonna 1892. Puolustautumisen syynä oli piispa Herman Råberghin voimakas hyökkäys herätysliikettä vastaan. Piispa syytti lestadiolaisia ylenkatseesta jumalanpalvelusta ja papistoa kohtaan. Hän katsoi herätysliikkeen olevan opillisesti väärässä, kun se sanoo, että "Jumala on muka ainoastaan heidän keskuudessaan". Toinen opillinen kohta lestadiolaisuudessa, jota piispa Råbergh arvosteli, oli käsitys, "ettei kirjoitettu Sana olisi elävä itsessään, vaan tulisi eläväksi vasta ihmisen suun kautta". Paikallisen lestadiolaisyhteisön edustajana käytti puolustuspuheenvuoron ratatyömies Nikodemus Kiesi 5, joka totesi, "etteivät lestadiolaiset hylkää luterilaisen kirkon oppia, eivätkä tahdo siitä luopua". Kiesi kertoi lisäksi, että "Heillä on tätä kirkkoa vastaan se, ettei siinä eletä opin mukaista elämää." 6 Vaikka lestadiolaisuutta vastaan esitetty kritiikki torjuttiin pääosin, myönnettiin kirkon taholta tullut arvostelu osittain oikeutetuksi. Esimerkiksi Pietarissa todettiin: "Alussa oli kyllä liikaa kiivautta ja taitamattomuutta, vaan kallista Jumalan työtä tehtiin silloinkin." 7

Jääsken seurakunnassa puututtiin 1882 lestadiolaisten toimintaan kirkkoväärtin kerrottua lestadiolaissaarnaajan käyneen Rouhialan kylässä. Hän totesi saarnaajan "vietelleen muutamia ymmärtämättömiä". Tällä kertaa piispa Hornborg asennoitui erittäin kielteisesti herätysliikkeeseen todeten:"Tällaiset häiritsijät ja lahkolaiset eivät kuulu oikeastaan yhteen pyhään kristilliseen seurakuntaan." 8 Tässä tapauksessa ei seurakunnan papistokaan noussut puolustamaan lestadiolaisia. Yllättäen näin oli tapahtunut kuitenkin useissa seurakunnissa. Esimerkiksi Impilahden kirkkoherra Niilo Hulkkonen totesi, että herätysliike oli ainoastaan hengellisen elämän merkki. Liikkeessä oli hänen mielestään "erehdyksiäkin", joista sitä oli varoitettu ja neuvottu. Hulkkosen mielestä "Jumala oli ohjannut senkin liikkeen yksimielisyyteen päin". 9

Koiviston evankelinen kirkkoherra Erik Johan Liljestrand puolusti voimakkaasti lestadiolaisia seurakuntalaisten hyökkäyksiä vastaan . Niinpä läksiäinen Antti Seppinen syytti yhdessä viiden muun seurakuntalaisen kanssa kirkkoherraa lestadiolaisten suosimisesta. Kirkkoherra Liljestrandia syytettiin lisäksi siitä, että liike oli ilmestynyt seurakuntaan ja levinnyt siellä nimen omaan hänen aikanaan. Kirkkoherra oli Seppisen mukaan haukkunut muita seurakuntalaisia "pakanoiksi ja rakkareiksi". Liljestrand puolusti lestadiolaisia mainiten heidän olevan "melkein ainoat seurakunnassa, jotka ovat jättäneet pois vanhaa huonoa elämäänsä". Tämän vahvisti puheenvuoron pyytänyt seurakuntalainen: "Hihhulein siveellinen elämä on hyvällä kannalla, tantsu on jätetty pois ja kotiopetusta harjoitetaan ahkerasti heillä." Mielenkiintoinen oli myös kirkkoherran vastaus piispan kysymykseen lestadiolaisuuden opillisista eroista verrattuna kirkon oppiin: "Mitä minä tunnen on heillä sama oppi." 10

Useissa muissa seurakunnissa seurakuntalaiset ja papisto antoivat positiivisia lausuntoja herätysliikkeestä ja siihen liittyneiden elämästä.11 Herätysliikkeen alkuvaiheisiin liittyi Kannaksella myös negatiivista huomiota saaneita lieveilmiöitä. Nämä keskittyivät lähinnä Uudenkirkon seurakuntaan, jossa herätysliikkeen toiminnan liepeillä esiintyi huijaukseksi Paljastunutta horrossaarnaamista. Tämän seurauksena kiellettiin paikallisia lestadiolaisia Nikodemus Kiesiä Kanneljärveltä, Juho, Ristiina ja Markus Saksea Jäppilästä sekä Paavo ja Maria Kokkoa Vammelsuusta pitämästä "opetuspuheita tai hartauden seuroja". 12 Karjalan kannaksella kierteli lisäksi uskonnollisia seikkailijoita, jotka esiintyivät lestadiolaisuuden alkuvaiheiden aikana liikkeen saarnaajina. Tunnetuin heistä lienee ollut kurkijokelainen Paavo Holppa, jonka toiminta saattoi olla myös Uudenkirkon tapahtumien taustalla. Hänen myöhemmin kuulusteluissa antamansa lausunnot kertovat, ettei hän ollut vakaumukseltaanlestadiolainen. 13 Vastaavanlainen uskonnollinen seikkailija esiintyi lestadiolaisuuden nimissä myös Valkjärven seurakunnassa 1880-luvun alussa. 14

Lestadiolaislehdistössä oli hyvin vähän kuvauksia papiston, muun virkamiehistön sekä Tavallisten seurakuntalaisten taholta tulleesta painostuksesta tai suoranaisesta vainosta. Luultavasti lehtiä toimittaneet pastorit Karl Abiel Heikel 15 ja Aatu Laitinen 16 pyrkivät välttämään konfliktitilanteiden korostumista. Hyvin yksityiskohtainen kuvaus oli Kristillisessä Kuukausilehdessä sen sijaan Vienan Karjalan Uhtualla tapahtuneista lestadiolaisten vainoista. 17 Samoin Pietarin seudun lestadiolaisuutta käsitelleessä Gabriel Tammen artikkelissa kerrottiin perusteellisesti paikallisten poliisiviranomaisten puuttumisista seuratoimintaan, ja myöhemminkin oli lestadiolaislehdistössä mainintoja liikkeen toimintavaikeuksista kaupungissa. 18 Aunuksen Vytegrassa asuneet lestadiolaiset kertoivat myös heihin kohdistuneista painostustoimenpiteistä ja vihasta. 19 Sen sijaan Viipurin läänin alueelta lähetetyistä tervehdyskirjeistä tai muistokirjoituksista ei löydy mainintoja uskonnollisen vakaumuksen aiheuttamista ristiriidoista tai vainoamisesta. Samoin ne puuttuvat tyystin muistakin kotimaisista kirjoituksista. Tämä ei liene sattuma, vaan lehden toimittajien tietoinen tavoite. Kotimaisia viranomaisia ei haluttu ärsyttää. Samoin luultavasti pyrittiin lestadiolaisten keskuudessa vähentämään konflikteihin johtavia mielialoja. 20 Sen sijaan ulkomailla tapahtuneita ristiriitoja kuvattiin hyvinkin seikkaperäisesti, koska niiden julkaisemisella ei uskottu olevan vaikutusta liikkeen toiminnan säätelyyn viranomaisten puolelta kotimaassa. Niille kirkollisille viranomaisille, jotka puolustivat herätysliikettä, annettiin tunnustusta lestadiolaislehdistössä. 21 Pöytäkirjojen perusteella lestadiolaisuudella oli sekä puoltajia että vastustajia papiston ja seurakuntalaisten keskuudessa. Positiiviset lausunnot olivat sangen yleisiä. Tavallista kiihkottomampaan asennoitumiseen saattoi olla syynä läänin muita maamme osia heterogeenisempi uskonnollinen elämä.

Papisto ja lestadiolaisuus

Kuten edellä todettiin, papiston asenteet lestadiolaisuuteen vaihtelivat suuresti Viipurin läänissä. Tämä näkyy selvästi seurakuntakertomuksissa. Piispojenkin asenteissa oli eroja. Kaikkein kielteisimmin suhtautui lestadiolaisuuteen arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän oli toiminut vuosina 1885-1896 Kuopion hiippakunnan piispana ja siirtynyt Savonlinnan piispaksi 1897. Savonlinnan piispana hän oli vain lyhyen aikaa muuttaen vuonna 1899 arkkihiippakunnan piispaksi. Piispa Johansson arvosteli lestadiolaisuudessa ilmenneitä liikutuksia sekä liikkeen seurakuntakäsityksiä ja rippikäytäntöä. 22 Käsityksiään hän toi esille lestadiolaisuudesta julkaisemassaan poleemisessa kirjassa vuonna 1892. 23 Gustaf Johansson toimi Savonlinnan piispana niin lyhyen aikaa, ettei hänen asenteensa ehtinyt vaikuttaa hiippakunnan toimintaan. Muut Porvoon ja Savonlinnan hiippakuntien piispat suhtautuivat lestadiolaisuuteen myönteisemmin. Porvoon piispa F.L.Schaumanin asenne sekä herätysliikkeisiin että vapaakirkkoon oli suhteellisen myönteinen ja ennen kaikkea suurpiirteinen. 24 Schaumania Porvoon piispana seurannut A.J.Hornborg oli huomattavasti edeltäjäänsä tarkempi. Piispa Hornborg selvitti vuonna 1879 paimenkirjeessään näkemyksiään herätysliikkeistä. Hänen käsityksensä mukaan lestadiolaiset olisi saatava asennoitumaan myönteisesti kirkkoon. Tämä onnistuisi parhaiten, jos papisto voittaisi heidän luottamuksensa. Hornborgin mielestä riippui papistosta, millainen lestadiolaisten suhde kirkkoon tulisi olemaan. Suvaitsemattomuus vain eristäisi liikkeen kirkosta. 25

Käytännössä piispa pyrki noudattamaan papistolle paimenkirjeessään antamiaan ohjeita. Hän arvosteli liikettä niistä oppikäsityksistä, joita hän piti vääränä. Esimerkiksi Taipalsaarella pidetyssä piispantarkastuksessa hän moitti lestadiolaisia synninpäästön käytöstä ja Hiitolassa hengellisestä ylpeydestä. Toisaalta hän antoi liikkeelle myös tunnustusta. Piispa kehoitti edellä mainituissa seurakunnissa olemaan soimaamatta lestadiolaisia, koska heistä (lestadiolaisista) "voi tulla paljon parempia ihmisiä, kuin suruttomista, jotka kehuvat itseänsä oikeaoppisiksi." 26 Piispa moitti liikkeen kannattajia lisäksi "itsepäisyydestä, itseviisaudesta, yksinkertaisuudesta ja tyhmyydestä". Myönteisenä piispa Hornborg näki pyrkimyksen "totuuden tuntoon" ja sen, että liike oli saanut hyvää aikaan. 27

Kaikkein myönteisin kuva herätysliikkeelle jäi piispa Carl Henrik Alopaeuksesta. Pastori Aatu Laitinen kirjoitti Sanomia Siionista-lehdessä Alopaeuksesta hyvin myönteisen muistokirjoituksen: "Hän oli poikkeus papeista ja erittäinki piispoista maassamme, jotka pitävät jaloimpana toimenaan ahdistella ja sortaa hengellisiä liikkeitä. Vaikka pidimme piispa Alopaeustaki kristittynä, ehkä ei ollut lestadiolainen, Piispa Alopaeus piti meitä kristittyinä ja vähän ennen kuolemaansa kirjoitti hän meille kirjeen, jossa toivotti työn menestystä meille Herran Siionissa." 28

Piispa Alopaeuksen suhde lestadiolaisuuteen ei kuitenkaan ollut näin yksioikoisen positiivinen, vaan hän arvosteli herätysliikkeen opillisia korostuksia. Hän moitti muun muassa synninpäästön käyttöä. 29 Toisaalta, ainakin Viipurin läänin alueella pitämissään piispantarkastuksissa hän pyrki välttämään konfliktitilanteita lestadiolaisuuden kanssa eikä asettunut esille nousseissa ristiriitatilanteissa varsinaisesti kenenkään puolelle. 30 Mutta kun Päijät-Hämeessä sijaitsevassa Sysmän seurakunnassa olivat lestadiolaisten ja papiston sekä muun seurakunnan välit tulehtuneet pahoin, piispa puolusti papistoa tilanteen selvittämiseksi pidetyssä piispantarkastuksessa ja arvosteli lestadiolaisia muun muassa muutamien raamatunkohtien yksipuolisesta korostamisesta ja yksinäisyydessä tapahtuvan rukouksen väheksymisestä.

Lisäksi piispa kritisoi lestadiolaisia siitä, että "he kieltävät Jumalan olevan muualla kuin uskovaisten sydämessä". Hän totesi lestadiolaisten olevan myös ylpeitä, "eivätkä ole Jumalan lapsia eikä heissä ole Kristuksen henkeä". 31 Piispa Alopaeuksen toimikausi sattui ajankohtaan, jolloin lestadiolaisuus eli voimakkainta leviämiskauttaan hiippakunnan alueella. Liikkeeseen kuulumattomien lausuntojen perusteella näyttäisi herätysliikkeen suhtautuminen kirkkoon ja sen papistoon olleen varsin kriittistä varsinkin herätyksen alkuvaiheessa. Tämän vahvistavat epäsuorasti myös lestadiolaisten omat lausunnot. Alkuvaiheiden konfliktien syynä oli usein papiston taitamaton toiminta ja kielteinen asenne kaikkea maallikkotoimintaa kohtaan. Suhtautuminen lestadiolaisuuteen aiheutti ristiriitoja myös papiston sisällä, sillä Porvoon hiippakunnassa toimi 1880-luvulta alkaen lestadiolaisia pappeja. Heistä varsinkin Arthur Leopold Heidemanin 32 ja jossakin määrin myös Wilhelm Ferdinand Fagerlundin 33 toiminta aiheutti muun papiston ja ei-lestadiolaisten seurakuntalaisten taholta valituksia. 34 Tuomiokapituli tuomitsi pastori Heidemanin useita kertoja lyhyisiin virkaeroihin, joihin kyllästyneenä Heideman siirtyi Yhdysvaltoihin Calumetin lestadiolaisseurakunnan papiksi. 35 Yleensä piispa Alopaeus toimi varsin maltillisesti selvittäessään lestadiolaispappeja vastaan nousseita syytöksiä.

Sen sijaan allianssihenkistä Alopaeusta Porvoon piispana seurannut Herman Råbergh asennoitui lestadiolaisuuteen edeltäjäänsä kielteisemmin. Råbergh pyrki korostamaan kirkon luonnetta tunnustuksellisena yhteisönä. Hän vastusti esimerkiksi ehtoollispakon poistamista kirkon jäseniltä. Kirkon oli Råberghin mielestä vaadittava sekä konfirmointia että osallistumista ehtoolliselle. Niille kirkon jäsenille, jotka eivät halunneet noudattaa kirkon järjestystä, oli mieluummin varattava mahdollisuus erota kirkosta laajentamalla uskonnonvapautta. Kirkosta vieraantuneille oli suotava oikeus siirtyä kirkon ulkopuolelle. 36

"Lahkolaisuutta" käsiteltäessä hän lausuikin muutaman kerran, että jos joku ei halunnut kokonaisuudessaan hyväksyä luterilaisen kirkon oppia, olisi kyseisen henkilön parempi erota kirkosta. Ensimmäisen kerran piispa Råbergh joutui Viipurin läänin alueella tekemisiin lestadiolaisuuden kanssa Kuolemajärvellä syksyllä 1893 pitämässään piispantarkastuksessa. Tällöin hän arvosteli herätysliikettä väärästä Jumalan Sanan viran tulkinnasta sekä siitä, että "syntien anteeksiantamisessa tehdään seurakunta välittäjäksi ihmisen ja Jumalan välillä." Myös Uudenkirkon piispantarkastuksessa hän moitti muutamaa päivää myöhemmin samalla tavalla lestadiolaisuutta. Myöhemmin piispan arvostelua saivat liikkeen opilliset "yksipuolisuudet","nöyryyden puute" ja käsitys, että "kaikki muut ovat väärässä". 37

1800-luvun puolella Viipurin läänin alueella toimi vain kolme lestadiolaista pappia, heistäkin pastori Heideman ainoastaan parin kuukauden ajan. 38 Muutamat liikkeeseen kuulumattomat kirkkoherrat ottivat lestadiolaisuuteen heti sen saavuttua myönteisen kannan suurimman osan suhtautuessa erittäin kielteisesti. Herätysliikkeeseen myönteisesti suhtautuneista kirkkoherroista tunnetuin oli edellä mainittu Koiviston kirkkoherra Erik Johan Liljestrand. 39 Myös Impilahden kirkkoherra Niilo Hulkkonen antoi liikkeestä myönteisiä lausuntoja, mutta hänen asenteensa muuttui myöhemmin täysin kielteiseksi. 40 Kolmas lestadiolaisuuteen myönteisesti suhtautunut kirkkoherra oli Käkisalmen v.t. kirkkoherrana vuosina 1889-1895 toiminut G.A.Palmroth, jonka saarnoja lestadiolaiset kävivät kuuntelemassa myös naapuriseurakunnista. 41 Papiston asenne herätysliikkeseen säilyi kuitenkin pääosin kielteisenä koko viime vuosisadan ajan. Koska lestadiolaisuus säilyi kuitenkin uskollisena kirkolle, alettiin useissa seurakunnissa nähdä liikkeessä yhä enemmän positiivisia piirteitä. 42 Kuten Raittila on tutkimuksissaan todennut, näyttää ennen kaikkea ehtoollisen sakramentti olleen lestadiolaisia kirkkoon sitonut yhteys myös herätyksen "kiivaimpana" aikana. Ehtoollisella lestadiolaiset kävivät ahkerasti, vaikka heidät muuten nähtiin jumalanpalveluksissa harvoin. 43

Seuraava taulukko kuvaa lestadiolaisuudesta käytettyjen nimitysten muuttumista Viipurin läänin alueella.44 Seurakunta- ja rovastikuntakertomuksissa lestadiolaisuudesta käytettyjen nimitysten muuttuminen Viipurin läänin alueella vuosina 1880 ? 1896.

Nimityksiin näyttää vaikuttaneen kirkon ylemmän johdon mielipiteet. Liikkeen saapuessa papisto käytti usein herätysliikkeestä negatiivista nimitystä hihhulit tai hihhulilaiset. Piispa Alopaeuksen suhteellisen myönteinen asenne on saattanut vaikuttaa siihen, että herätysliikkeestä Käytettiin varsinkin 1880-luvun puolivälin jälkeen usein neutraalia nimitystä lestadiolaiset. Piispa Råbergh suhtautui lestadiolaisuuteen negatiivisemmin kuin edeltäjänsä, ja tämä heijastui liikkeestä käytettyihin nimityksiin. Samoin saattoi herätysliikkeestä käytettyyn nimitykseen vaikuttaa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kielteinen asenne sekä hänen edellä mainittu poleeminen kirjansa. 45 Myös Oulun läänin seurakunnissa käytettiin 1890-luvulla lähes yksinomaan lahko-nimitystä. 46

Lähdeviitteet

1. 1. Seurakuntalainen lienee tarkoittanut lestadiolaisuuden ohella skoptsilaisuutta ja hyppääjäliikettä. Neljäs suunta jää repliikin perusteella identifioimatta.
2. Herätysliikkeen tuloon liittyi usein voimakas lukuharrastuksen kasvu herätykseen liittyneiden keskuudessa (Raittila 1976, 17).
3. Viimeinen lause puolustuspuheenvuorossa on erittäin mielenkiintoinen, sillä lestadiolaisuuden tuntomerkkeihin kuului varsinkin herätyksen alkuvaiheissa toiset uskovat poissulkeva seurakuntaoppi (Raittila 1976, 18-26, 206.; Juntunen 1982, 15.)
4. MMA. LSKA. Hiitola KA. II Cf. Ptptk 23-25.6.1880 (A.J.Hornborg).; Saarnaaja Pekka Braggesta ks. Raittila 1967, n:o 32. Vastaavalla tavalla tulivat paikalliset lestadiolaiset keskustelemaan piispan kanssa Taipalsaarella vuonna 1881 pidetyn piispantarkastuksen jälkeen. Keskustelu käytiin sopuisassa hengessä (Taipalsaari KA. II Cd. Ptptk 23-24.6.1881 (A.J.Hornborg))
5. Raittila 1967, n:o 188.
6. KA. PTA. Cf:11. Uudenkirkon ptptk. 21-25.9.1892 (Herman Råbergh). Lestadiolaisuutta syytettiin yleensä seurakuntakertomuksissa ja piispantarkastuspöytäkirjoissa kirkon ja sen papiston halveksimisesta, seurakuntaopista, ylpeydestä, absoluution käytöstä sekä liikutuksista (Esim. Cg 4:2. Viipurin srkkert. 12.3.1880.; Cf:11. Jaakkiman srkkert. 2.9.1895 ).
7. KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä).
8. MMA. LSKA. Jääski KA. II Bc.2. Ptptk. 26-27.8.1882 (A.J.Hornborg).
9. MMA. LSKA. Impilahti KA. II D.c.g. Ptptk 24-27.9.1887 (C.H.Alopaeus). Kirkkoherra Hulkkosen asenne lestadiolaisuuteen näyttää myöhemmin muuttuneen täysin kielteiseksi (Esim. MMA. LSKA. Impilahden srkkert. 1.7.1894 ja ptptk. 30.6-2.7.1894.; HÄ 9/1940, 116-117.; 10/1940, 132-134).
10. MMA. LSKA. Koivisto KA. II Cd. Ptptk. 12-13.7.1887 (C.H.Alopaeus).; Lestadiolaisuutta pidettiin tässä vaiheessa yleisesti separatistisena liikkeenä, ja sen opin katsottiin poikkeavan luterilaisen kirkon virallisesta opista. Tämä jännite heikkeni vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä (Talonen 1988, 50-51).
11. Esim. KA. PTA. Cg 4:2. Viipurin srkkert. 12.3.1880.; Cf:12. Savitaipaleen srkkert 1.6.1896.
12. MMA. LSKA. Uusikirkko KA. II Cb:3. Kirkkoraadin kok. 16.3 ja 20.4.1884.
13. Luukka 1964a, 140.; VS 24/26.1.1896.; Kyseessä olevan henkilön nimi esiintyi lehdistössä myös muodossa Holopainen (ÖF 140/18.6.1884).; Paavo Holpan elämänvaiheita käsitteli J.H.Erkko romaanissaan "Uskovainen" (Erkko, J.H.: Uskovainen. Eletty kertomus. Viipuri 1890).
14. Saarnaaja Antti Pulkkinen on artikkelissaan (HÄ 7-8/1932) maininnut tämän henkilön olleen sukunimeltään Lahvi.
15. Pastori Heikel toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1880-1882 (Raittila 1967, n:o 591).
16. Pastori Aatu Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän toimitti Kristillistä Kuukausilehteä vuosina 1883-1887, tätä seurannutta Sanomia Siionista-lehteä vuosina 1888-1903 sekä Armon Sanoma-lehteä vuosina 1904-1911 (Raittila 1967, n:o 614).
17. KK 1/1881, 3-8 (Uhtuan uskovaiset).
18. KK 9/1883, 143-146 (G.Tammi: Hengellisestä liikkeestä Pietarissa ja sen ympäristöllä).; KK 3/1887, 38-39. "Kirkkoherra Relander yksi niitä harvoja pappeja, joka ei ole hengellisen vihan sokaisemana lähtenyt vainoamaan, vaan on puolustanut meitä konsistorin edessä sekä esivallan edessä" (K.T.Lindström: Kirje Pietarista).
19. KK 9/1886, 139 (Henrik Edvard Hasselgren: Kirje Venäjältä).; SS 9/1888, 137-142 (H.Edv.Hasselgren: Kirje Vytegrasta kesäkuun ja heinäkuun ajalla 1887).
20. Pastori Aatu Laitinen pyrki tietoisesti korostamaan lestadiolaisuuden liittymistä kristikunnan yhteiseen perinteeseen varoen sen ainutlaatuisuuden liiallista painottamista (Talonen 1988a, 46)
21. SS 8B/1892, 161-162 (Piispa Alopaeus-vainajan muistolle).; KK 9/1886, 139.
22. Talonen 1988a, 36, 49-50.
23. Johansson, Gustaf: Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.
24. Luukka 1964a, 69-71.; Murtorinne 1986, 109-110.; Lestadiolainen saarnaaja Johan Takkinen tapasi piispa Schaumanin pari kertaa selostaen hänelle lestadiolaisuuden oppikäsityksiä.
25. Hornborg 1879, 14-15
26. MMA. LSKA. Hiitola KA. II Cf. Ptptk. 23-25.6.1880.; Taipalsaari KA. II Cd. Ptptk. 23-24.6.1881.
27. Luukka 1964a, 74-75.
28. SS 8B/1892, 161-162 (Aatu Laitinen: Piispa Alopaeus-vainajan muistolle).; Alopaeuksen myönteisestä asenteesta kertoo lestadiolaisen Karl Abiel Heikelin valinta Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherraksi, vaikka muut tuomiokapitulin jäsenet äänestivät rovasti A.W.Lyraa lukuunottamatta toisia ehdokkaita (Luukka 1964a, 78).
29. KA. PTA. Cf:9. Valkealan ptptk. 13-15.9.1887.; Talonen 1988a, 50.; Luukka 1964a, 75-76.
30. Kun Uudenkirkon piispantarkastuksen yhteydessä kaksi seurakuntalaista syytti nimeltä mainitsemattomia "harhaoppilaisia" (tarkoittaen lestadiolaisia) hyökkäyksistä kirkkoa ja papistoa vastaan, kehotti piispa Alopaeus seurakuntalaisia osoittamaan pyhällä elämällään oppinsa oikeaksi (KA. PTA. Cf:8. Uudenkirkon ptptk 29-30.6.1886).; Hän ei myöskään tarttunut Kuolemajärvellä pitämässään piispantarkastuksessa lestadiolaisuuteen, vaikka kirkkoherra Wilskmanin seurakuntakertomuksessa olisi ollut tähän aineksia (KA. PTA. Cf:8. Kuolemajärven srkkert. ja ptptk 1-2.7.1886). Hyvin sovitteleva oli Alopaeuksen kommentti myös Koiviston piispantarkastuksen yhteydessä nousseisiin syytöksiin kirkkoherra Liljestrandia ja lestadiolaisia vastaan: "Se, joka viljelee Jumalan Sanaa, se saa voiman ymmärtää, mitä on totuus ja mitä on valhe hengellisissä asioissa (MMA. LSKA. Koivisto KA. II Cd. Ptptk. 12-13.7.1888). Taipalsaarella hän kehotti seurakuntalaisia"pysymään yksimielisinä turvallisessa opissa, joka on Raamatussa" (Taipalsaari Ka. II Cd. Ptptk. 2-3.3.1889). Myönteisen lausunnon Alopaeus antoi Matti Vannisen mukaan Impilahdella pitämänsä piispantarkastuksen jälkeen pappilassa käydyissä keskusteluissa asettuen lestadiolaisten puolelle kirkkoherra Niilo Hulkkosen syytöksiä vastaan: "Ette ole väärin uskoneet. Jos tässä uskossa pysytte, kyllä autuaiksi tulette." (HÄ 10/1940, 132-134).
31. KA. PTA. Cf:10. Sysmän srkkert. 3.7.1889 (Henrik Renqvist) ja ptptk. 3-4.7.1889.; Piispantarkastuspöytäkirjojen perusteella näyttäisi nimen omaan seurakunnan papiston tiukka asenne paikkakunnan lestadiolaisiin vaikuttaneen piispojen ottamiin kantoihin.
32. Raittila 1967, n:o 588.
33. Raittila 1967, n:o 608.
34. Esimerkiksi Kuolemajärven seurakunnassa pidetyn piispantarkastuksen yhteydessä jätetyssä seurakuntakertomuksessa arveli kirkkoherra Wilskman lestadiolaisten vähäisen kirkossakäynnin johtuvan siitä, että naapuriseurakunnasta (Koivistolta) nuori pappi (ilmeisesti pastori Fagerlund) piti heidän kanssaan kokouksia (KA. PTA. Cf:11. Kuolemajärven srkkert. 18-21.9.1893).
35. Pastori Arhur Leopold Heidemanin (1862-1928) toiminnan aiheuttamista ristiriidoista keväällä 1886 Lappeen seurakunnassa oli aikaisemmin puhetta luvussa 3.2.7. Heidemanin Lappeen kirkkoraadin edessä pitämä puolustuspuhe julkaistiin myöhemmin Yhdysvalloissa Rauhan Tervehdys-nimisessä lehdessä. Siinä Heideman kiistää hyökänneensä ketään vastaan henkilökohtaisesti, vaan totesi: "Ellen olisi julkisesti ja suorilla sanoilla soimannut tällä paikkakunnalla rehentelevää jumalattomuutta, ellen olisi kutsunut juoppoutta juoppoudeksi ja huoruutta huoruudeksi, niin en seisoisi edessänne syytettynä." Yhdysvalloissa Heideman oli keskeinen lestadiolaisvaikuttaja nousten siellä hajaannusten jälkeen Suomen vanhoillislestadiolaisuutta vastaavan suunnan (Mission Union of Apostolic Lutheran Congregations) johtajaksi. Suuntaa kutsuttiin Heidemanin keskeisen roolin takia myös heidemanilaisuudeksi (LU 21/16.3.1886, 40/25.5.1886, 42/1.6.1886, 46/15.6.1886.; Rauhan Tervehdys (USA) 5/1941,71-76.; Castrén 1957, 522.; Christmas In Zion 1988, 458-64.; Kinnunen 1993, 15-16).
36. Murtorinne 1986, 187-188.; Piispan käsitykset tulivat hyvin esille hänen Jaakkiman piispantarkastuksessa (3-5.9.1895) pitämässään puheessa: "Evankelis-luterilaisessa kirkossa on Jumalan puhdas sana ja sakramenttinsa. Sen kirkkomme historia todistaa, että Pyhä Henki on tässä kirkossa voimallisesti vaikuttanut."
37. KA. PTA. Cf:11. Kuolemajärven ptptk. 18-21.9.1893.; Uudenkirkon ptptk. 2 1-25.9.1893.; Uukuniemen ptptk. 26-29.6.1894.; Impilahden ptptk. 30.6.-2.7.1894.; Jaakkiman ptptk. 3-5.9.1895.; Cf:12. Kivennavan srkkert. 16-19.10.1896.; Hollolan ptptk 21.10.1896.
38. Kolmas lestadiolaispappi Heidemanin ja Fagerlundin ohella oli Koivistolla, Sortavalassa ja Antreassa ylimääräisenä pappina toiminut Johan Theodor Bäckman (1865-1909), joka valittiin vuonna 1904 Kiimingin kirkkoherraksi (Raittila 1967, n:o 575).
39. MMA. LSKA. Koivisto KA. II Cd. Ptptk. 12-13.7.1888 ja srkkert. 11.7.1888.
40. KA. PTA. Cf:11. Impilahden srkkert. 1.7.1894.
41. Luukka 1964a, 191.
42. KA. PTA. Cf:11. Kurkijoen srkkert. 3.7.1894 (A.E.Olsoni).; Koiviston srkkert. 14.5.1895 (E.J.Liljestrand).; Ruskealan srkkert. 31.8.1895 (Johan Jalkanen).; Cf:12. Käkisalmen srkkert. 2.10.1896 (Konstantin Helén).
43. Raittila 1976, 211-213.; Esim. KA. PTA. Cf:11. Viipurin srkkert. 18.4.1895 (C.F.Gräsbeck).; Cf:12. Savitaipaleen srkkert. 1.6.1896 (Viktor Olof Pesonius).
44. Lähteet: KA. PTA. Cg 4:2-4:3, Cf:8-Cf:12.; MMA. LSKA. Savitaipale KA, Taipalsaari KA. Lappee KA.
45. Huolimatta siitä, että herätysliike määriteltiin entistä useammin lahkoksi, lisääntyivät myönteiset arviot liikkeen vaikutuksista ja sen katsottiin suhtautuvan myönteisemmin kirkkoon ja papistoon. Esimerkiksi Käkisalmen kirkkoherra Konstantin Helén totesi seurakuntakertomuksessaan vuonna 1896:"Se kiivaus, mikä yleensä tällä lahkolla on ollut kirkkoa vastaan ja täälläkin alussa oli, on nykyään paljon laimentunut." (KA. PTA. Cf:12. Käkisalmen srkkert. 2.10.1896).
46. Talonen 1988a, 51 (Taulukko 4).