© Lestadiolaisuus.info
Dosentti Seppo Lohi
Lestadiolaisuuden leviäminen Kokkolan seudulle
Lestadiolaisuuden laajenemisprosessissa 1800-luvulla on havaittavissa yksittäisten ihmisten kokemia "parannuksia", paikallisia herätyksiä ja alueellisia herätysaaltoja. Yksittäisiä kääntymisiä tapahtui koko ajan eri puolilla liikkeen levintäaluetta. Paikalliset herätykset rajoittuivat eri ajanjaksoihin ja olivat yleensä riippumattomia muista paikkakunnista. Herätysaalloksi nimitetään ilmiötä, joka kosketti samanaikaisesti useita paikkakuntia. Ensimmäinen lestadiolainen herätysaalto alkoi Kaaresuvannossa kevättalvella 1846 ja päättyi vuoden 1855 tienoilla, toinen 1850-luvun lopulla ja jatkui 1870-luvulla. Kolmas aalto nousi 1880-luvulla, mutta maantieteellisesti edellistä huomattavasti suppeammalla alueella. Vuosisadan lopulla voidaan puhua enintään yksittäisistä herätyksistä ja yksittäisistä "parannuksista".
Olennaista liikkeen leviämiselle oli lestadiolaisten henkilökohtaisesti sisäistämä uskonnäkemys: jokainen "elävä kristitty" oli "Pyhän Hengen pappi". Tämä yleisen pappeuden periaate sisälsi lähetystehtävän, jota myös toteutettiin. Lestadiolaisuus levisi henkilökontaktien välityksellä, koska liittyminen edellytti "julkista synninpäästöä", jonka jokainen lestadiolaiskristitty oli oikeutettu julistamaan riippumatta siitä, oliko hän pappi, maallikko, puhuja, sanankuulija, mies vai nainen. Näin maallikoiden johtama yhteisö käytti "taivaan valtakunnan avaimia", kun ne kirkon opin mukaan kuuluivat lähinnä saarnaviralle (=papille) ja vain hätätilassa maallikoille. Tällä tavoin lestadiolaisuus saattoi koko sielunhoidossaan, kokoustoiminnassaan ja opetuksessaan itsenäistyä ja irtautua kirkon viran auktoriteetista.
Tämä puolestaan johti syytöksiin eksklusiivisesta (muut pois sulkeva) seurakuntaopista, kun sen enempää valtionkirkon papit kuin muiden herätysliikkeiden edustajat eivät kelvanneet lestadiolaisille rippi-isiksi ja avaintenvallan käyttäjiksi. Heiltäkin edellytettiin "parannusta". Tässäkään lestadiolaiset eivät poikenneet Laestadiuksen itsensä antamasta esimerkistä. Extra ecclesiam nulla salus (seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta) oli itse asiassa kirkkoisiltä peritty tulkinta, joka nousi myös luterilaisista tunnustuskirjoista. Sen sovellutus poikkesi totutusta. "Hengellisinä pappeina" liikkeen sanomaa välittivät naiset siinä missä miehetkin.
Naisten aktiivinen rooli paikkakunnalla oli voimakkainta juuri herätyksen alkuvaiheessa; liikkeen vakiintuessa miehet ottivat johdon käsiinsä. "Avaintenvallan" tuoma velvoitus synnytti epälukuisan määrän saarnamiehiä ja "puhuvaisia vaimoja", jotka tekivät käännytystyötä ympäristössään. Oulussa esiintyi ainakin vuosina 1876-1883 naissaarnaaja ruotsinkielisen säätyläisväestön parissa. Hän oli neiti Sofie Hackzell, joka saattoi pitää jopa puolitoista tuntia pitkiä puheita Raamatun tekstin johdolla. Naisen esiintyminen saarnaajana jäi kuitenkin poikkeukselliseksi vaiheeksi liikkeen 1800-luvun historiassa
Henkilökohtaiset kontaktit, joiden määrää on mahdotonta selvittää, olivat epäilemättä merkittävin lestadiolaisuuden leviämiskanava 1800-luvulla. Lähin lähetystyön kohde löytyi omasta kodista ja luonnollisen leviämiskanava muodostivat sukulaissiteet. Lestadiolaisuus eteni paikkakunnalla ja joskus myös kauas kotiseudulta sukulaissuhteiden välityksellä. Tyypillisesti liike laajeni siten, että herätys kiintyi tiettyihin kohteisiin, mutta säilytti sitkeästi kerran valtaamansa asemat sekä voitti uusia lähikosketusten tietä saman perheen uusista sukupolvista sekä naapureista ja ammattitovereista.
Lestadiolaisuus eteni jo 1840-luvun lopulla Muonionlaaksoon, Kittilään, Turtolaan ja Ylitorniolle, loi etappinsa 1850-luvulla Kemiin, Rovaniemelle ja Pudasjärven Pohjasperälle (Ranualle). Seuraavan vuosikymmenen aikana se laajeni lähes yhtenä rintamana Koillis-Pohjanmaalle ja Oulun seudulle. Siikajokilaakson liike ylitti koskemattomana 1860-luvulla ja juurtui Kala- ja Pyhäjokilaaksoon. Lukumäärältään vähäisiä lestadiolaisryhmiä syntyi jo tällöin Helsinkiin sekä Karjan kannaksella Koivistolle ja Kurkijoelle. Liikkeen varsinainen ekspansio tapahtui 1870-luvulla, jolloin se valtasi laajoja yhtenäisiä alueita varsinkin Etelä-Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta, mutta synnytti elinvoimaisia yhteisöjä Satakuntaan, Kainuuseen, Savoon, Etelä-Karjalaan, Karjalan kannakselle ja Laatokan Karjalaan. Lestadiolaistoiminta alkoi voimistua Helsingissä ja Turussa. Samaan aikaan liike vahvistui Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Leviäminen ei kuitenkaan tapahtunut yhtenäisenä rintamana missään varsinaisen lestadiolaisalueen eteläpuolella, vaan hyvinkin pitkin hyppäyksin kaukovaikutuksena, joka synnytti erikokoisia lestadiolaisyhteisöjä saarekkeina. Työmatkat ja sukulaissuhteet näyttävät lähinnä määränneen etapit.
Jos asetetaan päällekkäin Suomen suurten herätysliikkeiden levinneisyyskartat, huomataan, että lestadiolaisuus täytti kuta kuinkin säännöllisesti vain ne aukot, jotka muilta herätysliikkeiltä jäivät avoimiksi. Laajimmat yhtenäiset valkoiset alueet lestadiolaisuuden levintäkartassa 1800-luvun lopussa löytyvät Kainuusta, ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Hämeestä, Satakunnasta, Varsinais-Suomesta ja Etelä-Savosta. Kainuussa tämä on selitettävissä herännäisyyden vahvalla vaikutuksella, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla evankelisuuden, baptismin, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa rukoilevaisuuden ja ennen muuta evankelisuuden vahvalla kannatuksella. Etelä-Savo jäi ilmeisesti Mikkelin seudun herännäisyyden vaikutuksesta lestadiolaisuudelta tavoittamatta. Vaikka yksittäisiä poikkeuksia tapahtuikin, merkittäviä siirtymiä muista herätysliikkeistä lestadiolaisuuteen ja päinvastoin ei tapahtunut.
Lestadiolaisuus eteni rannikkotietä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jo 1860-luvun lopulta alkaen. Alueelle levitessään lestadiolaisuus kohtasi kielirajan, jonka se ylitti Kokkolassa 1860-luvun lopulla. Jurvan kirkkoherra Jakob Cederberg kirjoitti vuonna 1879 Tidskrift för kyrka och teologi -lehdessä: "Ns. hihhulilahko Etelä-Pohjanmaalla ei ole vanha. Ennen vuotta 1870, jolloin uusi kirkkolaki tuli voimaan, siitä kuultiin puhuttavan harvoin. Sen jälkeen se on tulennopeudella levinnyt Lohtajan pitäjästä Turkuun saakka. Antaako uusi kirkkolaki, joka myöntää lähes rajattoman vapauden maallikkojen saarnatoiminnalle, yllykkeen hengellisille liikkeille, jätän arvioimatta; varmaa on, että lahko on tehnyt viime vuosina lukusia käännynnäisiä siitä lähtien. Se on tullut tänne kolportöörien välityksellä Pohjois-Pohjanmaalta, missä sillä on jo kauan ollut kotipaikka."
Otollista maaperää olivat muokanneet vanhat pietistiset herätykset. Karkeasti ottaen Kokkolasta Pirttikylään ulottuva alue oli saanut voimakkaita herännäisvaikutteita, joihin myös evankelisuus oli jättänyt leimansa varsinkin Teerijärvellä, Jepualla, Pietarsaaressa ja Vöyrillä. Kauttaaltaan Pohjanlahden rannikkoseudulla Kokkolasta Siipyyhyn esiintyi ryhmiä, jotka harrastivat sekä Raamatun että Lutherin postillojen lukemista. Ryhmät kokoontuivat yksityisiin koteihin keskustelemaan. Kun lestadiolaisuus sai jalansijaa, se nostatti sekä vanhojen heränneiden että seutukunnan papiston vastarinnan. Varsinkin pappien vastarinta kärjisti aktiivisten lestadiolaismaallikkojen kritiikkiä kirkkoa ja sen paimenia vastaan. Cederberg kiteyttikin lestadiolaisekspansion aiheuttamat reaktiot: "Joskin tähän hengelliseen liikkeeseen suhtauduttiin varsinkin sen alkuvaiheessa kuin aasialaiseen ruttoon, se on tuonut kokonaisuudessaan kirkolle paljon hyvää."
"Aasialainen rutto" ylitti kielirajan ja kulki Kaarlelan Långön kylän yli Bosundiin Luodon puolelle. Tästä alkuvaiheesta kirkkoherra Lars Vilhelm Schalin (1820-1882) esitti mielenkiintoisen kuvauksen seurakuntakertomuksessaan 1873. Sen mukaan pohjoisesta tullut "villiusko" oli synnyttänyt paikkakunnalla kilpailutilanteen, jossa oli ainakin kolme osapuolta: vanhat kirkolliset piirit, baptistit ja lestadiolaiset. Tätä taistelua, "voisin melkein sanoa elämästä ja kuolemasta", oli käyty parisen vuotta lestadiolaisten ja heidän vastustajiensa välillä "baptistit mukaan luettuna". Tämän ajoituksen mukaan lestadiolaisuus oli siis saapunut Luotoon viimeistään 1871.
Kirkkoherran laajan raportin perusteella on hahmoteltavissa kuva, joka liikkeen ulkopuoliselle muodostui vastasyntyneen luotolaisen lestadiolaisyhteisön uskonopista 1870-luvulla. Lestadiolaisten selkeä omaa yhteisöä luova julistus vetosi turvattomuutta, juurettomuutta ja yksinäisyyttä kokeviin ja sielunrauhaa etsiviin ihmisiin. Samalla se nosti raja-aidan liikkeen ja "maailman" välille. Muun seurakunnassa esiintyvän hengellisyyden ulos sulkevaan muuriin törmättiin toistuvasti. Kirkkoherran kuvauksessa lestadiolaisten opista keskeisen sijan saivat oikea pelastusjärjestys, käsitys ripistä ja eksklusiivinen seurakuntanäkemys. Ripittäytyminen tapahtui uskonveljelle tai julkisesti seurakunnan edessä. Sitä seurasi synninpäästö. Lestadiolaiset puhuivat mielellään avaintenvallasta, uskoville luovutetusta oikeudesta pidättää tai päästää syntejä. Tämä kaikki perustui kirkkoherran mukaan käsitykseen, että yksistään lestadiolaisseurakunnalla oli Pyhä Henki, joka oli tehnyt sen jäsenistä hengellisiä pappeja.
Tällainen yhteisön omaksuma rippi-instituutio pakotti herätykseen tulleet määrittelemään kantansa paikallisseurakuntaan ja kirkkoon. Oikea seurakunta, jolle synninpäästön valta oli suotu, ei suinkaan ollut kirkko "palkkapaimenineen", vaan uskovien yhteisö, joka näytti rajautuvan lestadiolaisseurakuntaan. Kirkkoherran mielestä tämä oli ongelmallista, koska teologiassa ei liioin pantu painoa yliopistoteologiaan enempää kuin kirkolliselle pappisvihkimyksellekään. Näkemystään lestadiolaiset perustelivat sillä, etteivät opetuslapsetkaan olleet kuin oppimattomia kalastajia. Luodon lestadiolaisten pääapostolina vaikutti kirkkoherran kertoman mukaan Kaarlelan Öjan kylästä kotoisin ollut maaton itsellismies Erik Tjäru (1836-1910), joka piti seuroja joka pyhä Eugmossa tai Kaarlelan Längössä. Paikallinen toiminta tapahtui yksityiskodeissa: veisattiin muutama virren säkeistö ja luettiin "mielivaltaisia katkelmia" sieltä täältä Lutherin Huonepostillasta. Tjäru tai joku muu hänen poissa ollessaan julisti sitä pyytäville synninpäästön "Jeesuksen nimessä annan sinulle synnit anteeksi". Synninpäästön julistaminen johti usein pilkantekoon.
Kirkkoherran kertomus on terävöitynyt hänen korostaessaan lestadiolaisuuden synnyttämää uhkaa ja sisältää hänen omaa ja mahdollisesti myös hänen viestintuojiensa tulkintaa, joka vähentää sen painoarvoa. Kyseessä on kuitenkin koko ruotsinkielisen Pohjanmaan yksityiskohtaisin kuvaus herätyksen ensimmäisen aallon synnyttämistä vaikutelmista. Kirkkoherra ei kertonut, että seuroihin kuului yleensä saarnamiehen pitämä puhe, jota edelsi Raamatusta luettu teksti. Vähitellen vakiintui tavaksi, että "lähetysmiehet" kulkivat pareittain Raamatun antaman esikuvan mukaisesti. Virttä seurasi rukous, jonka jälkeen toinen pöydän takana istuvista puhujista luki tekstiksi luvun Raamatusta, välistä useampiakin. Usein puhuja kyseli kuulijoiden mielipiteitä tärkeimmistä kohdista, ja seuraväki saattoi esittää omia poikkeaviakin tulkintoja tai vain vahvistaa puhuvaisen "veljen" ymmärryksen. Joskus syntyi voimakas liikutus kesken saarnan ja varsinkin sen päättyessä. Seudun johtavista lestadiolaismiehistä tältä ajalta paikallinen perinne mainitsee Matts Westerlundin, Anders Johanssonin, Jakob Wikströmin ja Johannes Krookin, joista yksikään ei esiinny Pekka Raittilan saarnamatrikkelissa. Luodossa vieraili 1870-luvulla Erik Tjärun lisäksi Anders Warg ja myöhemmin Jakob Hannila, Anders Ström ja Johan Punsar.
Saarnaajien rohkea esiintyminen todistaa, että he olivat selvillä konventikkeliplakaatin kumoutumisesta uuden kirkkolain myötä. Kirkkoherran sydäntä painoi erityisesti se, mitä tapahtui kirkossa. Hänen "lahkolaisiksi" nimittämiensä lestadiolaisten halu säilyttää ainakin ulkonainen yhteys paikallisseurakuntaan näkyi siinä, että he kävivät ahkerasti kirkossa, kuten kirkkoherra kertoi. He ottivat osaa ehtoollisjumalanpalveluksiin. Lestadiolaiset valmistautuivat pyhälle aterialle kirkkoherran kertoman mukaan menemällä kirkossa uskonystävien luo pyytämään syntejään anteeksi enne polvistumistaan Herran alttarille.
Lestadiolainen liike oli saavuttanut nopeasti kannatusta, mutta pysähtynyt alkumenestyksen jälkeen. Erityisesti Eugmon Bosundissa liike oli menestynyt. Luodossa herätys oli keskittynyt Finnen, Krokin ja Gertrudin kylille. Kirkkoherra arvioi, että 1873 Luodon pitäjässä oli jo 100-200 lestadiolaista. Tosin hän huomautti, että suurin osa oli vanhoja mummoja ja muita naisia, mutta joukossa oli myös keski-ikäisiä ja vanhempia sekä raavaita miehiä. Tällainen määrä joka tapauksessa todistaa voimakkaasta herätysaallosta. Siihen verrattuna aikuiskastetta korostanut baptismi oli osoittautunut voimattomaksi. Uskonsuuntien välinen keskinäinen kamppailu oli kirkkoherran mielestä jättänyt monet seurakuntalaiset hämmennyksiin.
Lestadiolaisuudella oli alueella vahva ote 1880-luvun alussa. Tästä todistavat sekä kirkkoherra Schalinin lesken Sophie Schalinin Sakari Topeliukselle 1883 kirjoittama kirje että kirkkoherran sijaisen ensimmäinen raportti samalta vuodelta. Rouva Schalin kirjoitti: "Molemmat lahkot, jotka pitävät meteli kylillään, ovat saaneet uutta rohkeutta, varsinkin hihhulilaiset (hihhuliterna). He vaivaavat ja tuomitsevat kaikkia, jotka menevät kirkkoon --." Aktiivisen maallikkotoiminnan puristuksessa valitti myös kirkkoherran viransijaisuutta hoitanut Johannes Arvonen asemansa vaikeutta. Parintuhannen hengen seurakunnassa pari sataa oli hänen mielestään jo vuosikausia esiintynyt oppositiossa kirkkoa, sen oppia ja papistoa vastaan. Viikkokausia kokouksia pitävien lahkolaisten ulkopuolelle jättäytynyt seurakuntaväki oli sen johdosta jähmettynyt paikalleen.
Tarkastajana vuonna 1883 toimineen lääninrovasti Viktor Lars Helanderin (1822-1905). Pietarsaaren maaseurakunnan kirkkoherra, käsitys oli valoisampi. Hänelle olivat alkaneet näyttäytyä lestadiolaisuuden lempeämmät kasvot. Liike ei pyrkinytkään muodostamaan baptismin tavoin vapaaseurakuntaa, vaan halusi pysyä kirkon sisäisenä uudistusliikkeenä. "Aasialainen rutto" ei siis ollutkaan enää kirkon kannalta pelottava liike. Luodossa. Niinpä lääninrovasti veti ensimmäistä kertaa selvän rajan eriuskoisten baptistien ja luterilaiseen oppiin pitäytyvän lestadiolaisuuden välille.
Vuosisadan viimeisellä kymmenellä ei uutta vireytymistä näytä tapahtuneen. Kirkkoherran mukaan 1891 baptistien ja lestadiolaisten vaikutus oli pikemminkin vähentynyt, ja hän arvioi niiden yhteiseksi kannatukseksi noin 200 henkeä. Vaikka lukumääräistä kasvua liikkeessä ei tapahtunutkaan, sen voiman heikkenemisestä ei todista se, että vuonna 1896 rakennettiin rukoushuone Bosundiin. Rukoushuonehankkeeseen osallistui koko kylän väki. Erityisesti rukoushuoneen puuhamiehenä muistetaan Janne Kaptens sekä Matts ja Hans Bosund.
Luodossa baptistiyhdyskunnan ja lestadiolaisuuden välinen ero tuli kirkon kannalta yhä ilmeisemmäksi eriuskolaislain tultua voimaan 1889. Seuraavaan tarkastukseen mennessä, joka toimitettiin 1898, baptistit olivat jo käyttäneet lain suomaa oikeutta ja eronneet kirkosta. Heidän yhteisönsä jäsenmäärä ei käsittänyt enempää kuin 60 henkeä. Lestadiolaisuus oli kirkkoherra Gideon Liliuksen mukaan sitä vastoin lähentynyt kirkkoa. Luodon lestadiolaiskristityt olivat ryhtyneet entistä enemmän käymään kirkossa. Tästä kehityksestä lausui ilonsa myös lääninrovasti Salomon Hirvinen, joka kehotti seurakuntalaisiaan olemaan käymättä baptistien kokouksissa, mutta ei kohdistanut vastaavanlaista kieltoa lestadiolaisten seuroihin.
Kruununkylään lestadiolaistulta toivat 1870-luvulla Matts Kykyr, Anders Warg ja Matts Tylli. Se ei kuitenkaan ottanut syttyäkseen. Liike sai 1870-luvulla vain 8-10 hengen kannatuksen, joka pysyi ennallaan vuosisadan loppuun saakka. Vähäisestä kannatuksestaan huolimatta pitäjä sai oman saarnaajan, joka oli torppari ja rakennustyömies Pehr Holmlund (1828-1905). Teerijärvi jäi vaille pysyvää lestadiolaiskosketusta.
Ähtävälle lestadiolaisuus tuli Matts Kykyrin ja Anders Wargin vierailtua sukulaistensa luona Yliähtävän Pusarissa. Pitäjällä tiedetään esiintyneen tuohin aikaan elinvoimaisia herätysryhmiä, jotka kokoontuivat taloihin lukemaan Lutherin Huonepostillaa ja keskustelemaan uskonasioista. Ähtävällä koettiin voimakkaat herätykset vuosina 1875-1876, jolloin lestadiolaispastori W.A. Mandellöf vieraili paikkakunnalla. Vuosisadan lopulla Ähtävällä oli noin sadan hengen elinvoimainen lestadiolaisyhteisö. Samaan aikaan baptisteja oli paikkakunnalla kuta kuinkin smana verran. Pietarsaaren kaupunkiin lestadiolaisuus ei rantautunut 1800-luvulla. Sen sijaan lähiseuduille maaseudulla syntyi vähäisiä pesäkkeitä jo 1874-1875. Pietarsaaren lestadiolaisuus keskittyi Kållbyn ja Lepplaxin kylille, missä sen useimmat kannattajat asuivat. Itse kaupungissa sai erityismerkitystä aktiivinen maallikkosaarnaajan, puuseppä Herman Bosundin koti. Bosund oli muuttanut vuonna 1898 Pietarsaareen Luodosta, missä hän oli jo aloittanut puhujantoimensa. Hän toimi 1800-luvun lopulla Pietarsaaren lestadiolaistoiminnan epävirallisena organisaattorina. Pietarsaaren seudulla oli vuosisadan lopulla noin 30 lestadiolaista.
Kokkolan emäseurakuntaan lestadiolaisuus tuotiin yli kielirajan 1869, mutta liikkeen leviäminen ja vakiintuminen tapahtui 1870-luvulla. Lestadiolaisperinteen mukaan Maija-Liisa Fröjlundin (s. 1844) mies, jonka etunimi ei ole säilynyt perinteessä, ja Matts Kykyr Kykyrinmäeltä Kaarlelan Kaustarista menivät Kalajoen markkinoille 1869 ja tapasivat iltaisin lestadiolaisia. Näiden tapaamisten rohkaisemana Matts Kykyr toi Kalajoelta samana vuonna Kaarle Silanderin (1832-1906) kotikyläänsä seurojen pitoon. Näissä seuroissa lestadiolaistui Matts Kykyr ja toistakymmentä muuta Kaustarin kyläläistä. Kykyrin ohella ensimmäisiin lestadiolaiskristittyihin kuuluivat Anders Warg ja Matts Tylli. Ensimäisiä seurataloja olivat Anders Wargin talo Kåksinmäellä ja Maija-Liisa Fröjlunmdin Sokojan Halsinmäellä.
Lestadiolaisuus oli levinnyt 1870-luvulle tultaessa Kaustarinkylälle ja Kourujärvelle. Myös Kvikantissa, Långön saarella ja Knivsundissa oli yksittäisiä kannattajia. Lestadiolaisuus tuli jo ainakin 1880-luvun alkupuolella Närvilän kylään, ehkä jo 1870-luvulla. Liikkeen kannattajien lukumäärä oli jo noin 100. Wentinin arvio ei saa tukea kirkollisista lähteistä, joissa lestadiolaisuus tulee ensi kerran huomatuksi arkkipiispa Edvard Bergenheimin 1873 toimittamassa piispantarkastuksessa. Seurakuntakertomuksen oli laatinut Kokkolan emäseurakunnan kirkkoherra Ture Birger Wegelius. Lestadiolaiskristittyjen lukumäärää ei arvioitu, mutta kirkkoherra kertoi "uuden uskon" levinneen pitäjään kolme - neljä vuotta aiemmin. Lestadiolaisuuden ensi kosketukset ajoittuivat siis myös kirkkoherran mukaan vuoteen 1869.
Kirkkoherra kuvasi "willi-uskon" luonnetta ja kertoi, että se korosti rippiä ja opetti, että lestadiolaisten oman yhteisön ulkopuolella ei ollut "hengellisiä lahjoja eikä Hengen vaikutusta". "Uuden opin" kannattajat lainasivat hänen kertomansa mukaan Lutheria, kävivät jumalanpalveluksissa eivätkä erottuneet pukeutumisellaan. He tervehtivät toisiaan "Jumalan rauhalla" sekä elivät siveellistä ja rauhallista elämää. Seurakunnan kannalta liikkeen kannattajat eivät siis antaneet aihetta moitteisiin. Kirkkoherra oli kuitenkin pannut merkille, että nämä olivat innokkaita käännyttämään ulkopuolisia. Siitä huolimatta liikkeen kannatus oli pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt. Papisto ei vastustanut sitä muuten kuin saarnaamalla "ilman polemiikkia oikeaa oppia". Lestadiolaisnimeä kertomuksessa ei käytetty eikä siinä kerrottu myöskään ulkopaikkakunnailta vierailleista puhujista. Yhtä tyynesti Kokkolan emäseurakunnan lestadiolaisiin suhtautui myös arkkipiispa.
Paikkakunnalla asui jo 1870-luvulla useita omia saarnaajia. Varhaisin heistä oli ruotsinkielinen talollinen Anders Warg (1831-1920) Kaustarista, joka aloitti puhujana jo 1860-luvun lopulla ja teki saarnamatkoja myös oman pitäjän ulkopuolelle. Ruotsiksi ja suomeksi puhunut talollinen Jakob Hannila (1851-1925) teki myös laajoja saarnamatkoja, jotka ulottuivat myöhemmin Uudellemaalle, Pietariin, Pohjois-Norjaan ja Ahvenanmaalle saakka. Hänkin aloitti saarnatoimensa 1870-luvulla. Värjäri Heikki Lahti (1850-1906) muutti Torniosta Kaarlelaan 1873, asui välillä Ähtävällä ja palasi Kaarlelaan 1888. Hänen saarnamatkansa ulottuivat Kokkolan ympäristön lisäksi Lappajärvelle, Evijärvelle ja Ähtävälle 1870-luvun alkupuolelta lähtien. Myöhemmin Lahti syrjäytyi lankeemuksen vuoksi. Erik Tjäru (1836-1910) oli kokkolalainen talonomistaja, jonka puhujamatkat suuntautuivat oman paikkakunnan lisäksi ruotsinkieliselle Pohjanmaalle niin ikään 1870-luvulta lähtien. Puuseppä Otto Robert Wentin (1858-1944) lestadiolaistui 1870-luvbulla, mutta esiintyi saarnaajana vasta vuosisadan viimeisellä kymmenellä.
Vaikka kirkkoherra Johan Holmberg (1827-1886) ilmoittikin rovastintarkastusta varten laatimassaan kertomuksessa 1884, "hihhulismi", joka oli vaikuttanut jo runsaan vuosikymmenen seurakunnassa, näytti olevan pikemminkin vähenemään kuin lisääntymään päin, liike oli juurtunut ja vakiintui emäseurakuntaan. Lestadiolaisryhmä tiedosti varhain erillisyytensä myös Kokkolan seuduilla. Sen elinvoima näkyi siinä, että jo 1886 alettiin rakentaa omaa rukoushuonetta. Närvilän rukoushuone nousi Karl Backmanin maalle lähelle Kokkolan rajaa.
Kokkolan kaupungin kappalainen Ivar Rudolf Forsman arvioi kaupungin lestadiolaisten lukumääräksi 1892 20 kannattajaa. Erik Wentinin mukaan Kokkolassa ja Kaarlelassa asui 1800-luvun lopulla yhteensä noin 200 lestadiolaista. Aluksi Kokkolan lestadiolaisseurakunta oli suomalaisvoittoinen, koska saarnaajat olivat suomenkielisiä, mutta myöhemmin herätys levisi ruotsinkielisten puhujien välityksellä myös ruotsalaisväestön piirissä.
Kaarlelasta ja Kokkolasta lestadiolaisuus levisi voimakkaasti paitsi ympäristökuntiin koko Pohjanmaan rannikolle aina Kristiinankaupunkiin saakka myös suomalaisseuduille muun muassa Perhonjokilaaksoon. Kruunupyyhyn ja Ähtävälle lestadiolaissiemenet tulivat 1870-luvulla. Kun Matts Kykyr, Anders Warg ja Matts Tylli tapasivat sukulaisiaan ja puhuivat uskonasioista.
Kälviällä ja Ullavalla lestadiolaisuus ei saanut 1800-luvulla juurikaan jalansijaa. Ensimmäiset maininnat "lahkolaisista" esiintyvät vuoden 1892 rovastintarkastuskertomuksessa, jossa kerrottiin Kälviän emäseurakunnassa ja Ullavan kappelissa olleen "Jumalan kiitos" vain kolme "laestadiolaista". Kaarlelasta lestadiolaisuus levisi luultavasti joko 1869 tai 1870 Alaveteliin, missä Hästbackan kylässä seuroja pitivät Anders Warg, Matts Kykyr ja Matti Tylli. Ensimmäisiä lestadiolaiskristittyjä olivat Johan Abrahaminpoika, Matts Henrikinpoika ja hänen vaimonsa Kaisa Henrikintytär. Vielä 1800-luvulla liikkeellä oli vain kymmenkunta kannattajaa, eikä heidän lukumääränsä siitä sanottavasti kasvanut vuosisadan lopullakaan.
Liikkeen varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1870-luvulla. Laajeneminen ja liikkeen juurtuminen jatkui 1880-luvulla. Lestadiolaisuus kohtasi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla baptismin, metodismin ja pelastusarmeijan, joiden kanssa se joutui selvittämään välejään. Baptistien ja metodistien eritessä eriuskolaislain voimaantulon jälkeen 1889 lestadiolaisuuden kehitys kulki päinvastaiseen suuntaan. Varsinkin 1890-luvulla tapahtui selvää lähentymistä liikkeen ja alueen papiston välillä. "Aasialainen rutto" oli tuonut kirkkoon paljon hyvää. Tämänsuuntaisen prosessin lestadiolaisessa liikkeessä näki Pietarsaaren maaseurakunnan kirkkoherra Viktor Lars Helander jo vuonna 1883 aikana, jolloin Pohjolan kristillisyyttä pidettiin papiston keskuudessa yleensä kirkolle vihamielisenä lahkona.
Ruotsinkielisten seutujen lestadiolaiset pitivät keskenään vilkkaita yhteyksiä. Huolimatta siitä, ettei mihinkään liikkeen kokonaisuutta yhdistäviin organisatorisiin toimiin ryhdytty, ykseys ja yhteenkuuluvuus liikkeen sisällä säilyi yleensä koko 1800-luvun. Ne riidat, jotka syntyivät ja johtivat hajaannukseen lestadiolaisessa liikkeessä, kuuluivat myöhempään vaiheeseen. Ruotsinkielisen Pohjanmaan lestadiolaiskeskukset syntyivät Luodon pitäjään ja Vaasan seudulle. Luodossa liikkeellä oli viime vuosisadan lopulla noin 200 kannattajaa, mikä merkitsi 9,1 prosenttia pitäjän väestöstä. Saman verran lestadiolaisia löytyi Vaasan seudulta. Kokkolan seudun lestadiolaisuuden eteläraja näyttää muodostuneen Pietarsaari-Ähtävän tasalle. Kruununkylän lestadiolaiskannatuskin jäi vaatimattomaan kymmenen henkeen. Sen sijaan Ähtävälle syntyi vuodesta 1870 lähtien vuosisadan loppuun mennessä noin sadan hengen lestadiolaisyhteisö. Pietarsaaren lestadiolaisuuskin käsitti vain noin kolmekymmentä henkeä.
Pietarsaaren ja Vaasan välille jäi yhtenäinen vyöhyke, johon lestadiolaisuus ei saanut pysyvää jalansijaa. Näyttää siltä, että kieliraja muodosti liikkeen etenemiselle muiden pohjoismaiden tavoin myös Suomessa yleensä lähes ylipääsemättömän esteen. Tätä käsitystä tukee sekin, että suurin osa alueen saarnaajista oli suomenkielisiä. Poikkeuksen tästä muodosti jossain määrin ruotsinkielinen Pohjanmaa. Liikkeen ilmaantuessa arkkihiippakunnan pohjoisosiin ja Porvoon hiippakunnan alueelle, Pohjolan kristillisyys ei muodostanut sellaista ongelmaa hiippakunnan johdolle samanlaista ongelmaa kuin Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johanssonille. Osasyynä tähän oli liikkeen varsin vaatimaton suhteellinen kannatus arkkihiippakunnan ja Porvoon hiippakunnan alueella. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ei toiminut ainuttakaan lestadiolaista pappia.