|
|
|
Kolme tunnettua 1910-luvulla vihittyä vanhoillislestadiolaista pappia (vasemmalta): Oskari Heikki Jussila, Paul Heideman ja Leonard Pekka Tapaninen
Lestadiolaisuuden ja evankelisluterilaisen kirkon suhde on kautta vuosikymmenien ollut keskustelunaiheena. Syynä on ollut lestadiolaisuuden seurakuntakäsitys, maallikkojohtoisuus, eräät opilliset korostukset ja lestadiolaisuudessa ilmenneet erimielisyydet. Herätysliikkeen sisällä syntyneisiin erimielisyyksiin on osa kirkon johdosta ottanut voimakkaastikin kantaa. Myös herätysliikkeen sisältä ovat jotkut ryhmittymät vedonneet riitatilanteissa kirkollisiin vaikuttajiin. Kirkon piirissä on kuitenkin myös arvostettu herätysliikkeen merkittävää panosta kirkon toiminnassa. Herätysliikkeeseen kuuluvia pappeja toimii kirkossa runsaasti ja viimeisten tutkimusten mukaan lestadiolaistaustan omaavien teologiopiskelijoiden osuus on vain nousussa. Kaikkein eniten kirkossa toimii vanhoillislestadiolaisia pappeja. Myös rauhansanalaisuuteen kuuluvia on varsin paljon. Pääsuunnista ainoastaan esikoislestadiolaistaustaisten pappien määrä on vähäinen.
Vaikka Suomessa lestadiolaisuuden ja evankelisluterilaisen kirkon välit näyttävät olevan tällä hetkellä kunnossa, on tilanne toinen muissa Pohjoismaissa. Varsinkin Ruotsin esikoislestadiolaiset eivät katso voivansa osallistua enää Ruotsin evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksiin, ehtoolliselle eivätkä muuhunkaan seurakuntaelämään. Niinpä esikoislestadiolaiset nauttivatkin ehtoollista omassa keskuudessaan rukoushuoneilla. Samantapainen on kehityksen suunta myös Norjassa. Myös Ruotsin Torniojokilaakson lestadiolaisuuden suhteissa kirkon johtoon on ollut ajoittain jännitteitä. Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta on ollut niin ikään konservatiivisilla asenteillaan huomion keskipisteenä Norjan evankelisluterilaisen kirkon piirissä.
|