Last updated January 10 2005 12:19:09.
© Web group of Lestadiolaisuus.info
Lestadiolaisuuden tulosta Lappeen pitäjän Simolan kylän Monolan taloon on säilynyt seuraavanlainen kuvaus: "Mummoni (Agneeta Meuronen os. Mononen, 1867-1959) kotiin tuli leipää ja yösijaa etsimään rautatien rakentajia. Heidän joukossaan oli myös uskovaisia miehiä. Miehet toivat elävän kristillisyyden mummoni lapsuudenkotiin ja Simolan kylään. Mummoni muisti pelänneensä nelivuotiaana tyttönä yhtä miehistä, joten tapahtuma oli jäänyt hänen mieleensä." Monosen perheessä ainakin Agneeta Meurosen isä (Antti Simonpoika Mononen, 1824- 1912) ja isoisä (Simo Petterinpoika Mononen, 1797-1884) saivat parannuksen armon. Uskovaiset radanrakentajat olivat kotoisin Pohjanmaalta. Tapahtuma-ajankohta oli vuosi 1871 tai 1872.12 Lestadiolaisuuden Simolaan tulon ajankohdan vahvistaa myös Lappeenrannan Uutisissa ollut artikkeli vuodelta 1890: "Pitäjäläisemme olkoot siis varuillaan, etteivät vieraassa väessä kulkeutuvat paheet tulisi heille turmioksi kuten esim. Helsingin rautatien tekoaikaan. Lestadiolaisuus eli hihhulilaisuus jäi pitäjäämme Simolan seudulle pahaksi muistoksi." Rautatie Helsingistä Pietariin valmistui vuonna 1870, joten lehtiartikkeli ajoittaa herätyksen tulon vuotta tai paria aikaisemmaksi kuin perimätieto.
Simolan kylästä muodostui Lappeenrannan seudulle ensimmäinen lestadiolaisuuden keskus, ja seuramenoja käytiin ihmettelemässä pitäjän ulkopuoleltakin. Sanomalehti Ilmarisessa oli nimimerkki -n-i-:n kuvaus seuroista helluntaina 1882. Seuravieraita kertoo kirkoittaja olleen paikalla noin 25. Saarnaajana oli rautatievirkamies, joka käytti kyselevää puhetapaa. Samassa lehdessä jatkettiin heinäkuun alussa lestadiolaisuuskeskustelua kuvauksella juhannusseuroista Simolan Monolasta. Saarnamiehen kerrotaan olleen Helsingistä.14 Lestadiolaisuutta kohtaan tunnettiin sekä uteliaisuutta että ennakkoluuloja. Herätysliike kohtasi alusta alkaen myös vastustusta. Kinkerivuoroluettelossa vuodelta 1883 on merkintä pitäjäläisten valituksista lestadiolaisista Simolassa pidettyjen kinkerien yhteydessä. Ennakkoluulot tulevat hyvin esille myöhemmin Ristiinan kirkkoherrana toimineen rovasti Arthur L. Gulinin muistelmissa. Hän oli nuorena pappina vuonna 1884 pitänyt Simolassa raamatunselityksiä lestadiolaiskodissa, jonne oli kokoontunut uskovaisia myös Viipurista ja lähipitäjistä. Tilaisuudessa piti puheen myös joku lestadiolaiskristityistä. Tilaisuuden jälkeen joutui Gulin jäämään yöksi taloon, ja hän pelkäsi omien sanojensa mukaan koko ajan henkensä puolesta: "Sellainen erityiseen uskonsuuntaan kuuluva joukko on helppo yllyttää väkivaltaisuuksiin." Simolan naapurikylistä oli lestadiolaisuutta ainakin Toivarilassa ja Kälvälässä.
Toinen lestadiolaiskeskus Lappeen pitäjään muodostui Haapajärven kylään. Siitä milloin ja miten lestadiolaisuus on saapunut Haapajärven kylälle, on säilynyt toisistaan poikkeavia kuvauksia. Niissä herätyksen tulo on ajoitettu sekä 1870- että 1880-luvulle. Vuoteen 1883 viittaisi seuraava Kustaa Mehtälän kirjoitus vuodelta 1887: "Kolme vuotta on sitten kun ensikerran suloisen sanoman saarnasi meille veljemme Antti Räsänen ja Kalle Rautiainen Viipurista; sillä Jumalan rakkauden tykövedätyksenä sen pidämme, että Hän lähetti Rautiaisen ja sen mukana Räsäsen. Sitten Rautiainen täällä käydessään tilaansa katsomassa puheli meille aina Herrasta Jeesuksesta ja niin kylvi siementä, joka sattui hyväänki maahan ja kasvoi kauniin hedelmän."
Tämän artikkelin perusteella olisi lestadiolaisuus saapunut kylälle noin vuonna 1883. Haapajärvellä oli ollut herätystä kuitenkin jo 1870-luvun alkupuolella. Talollinen Filip Meuronen (1824-1888) oli pitänyt kokouksia, joissa laulettiin Siionin Virsiä ja luettiin Arndtin kirjoja. Vuoden 1873 piispantarkastuspöytäkirja puhuu hyvin myönteiseen sävyyn näistä herätyksistä. Filip Meuronen oli 1880-luvulla Haapajärven kylän pyhäkoulunopettaja ja ainakin tässä vaiheessa jo lestadiolainen. Filip Meurosen veljen pojanpoika Johannes Meuronen (1890-1984) muisteli 1970-luvulla seuroja pidetyn Meurosten Ylätuvassa jo sata vuotta ajoittaen näin lestadiolaisuuden tulon 1870-luvun puolelle.
Vuoden 1875 seurakuntakertomus kertoo Lappeen pitäjän Viipurin puoleisten kylien hengellisestä elämästä seuraavaa: "Herätys on levinnyt suurella nopeudella ja näyttää yhä edelleen olevan elinvoimainen. Se on luonteeltaan samanlainen kuin herätykset Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa ja julistaa: Vain uskomalla sinä tulet autuaaksi! He tutkistelevat ahkerasti Jumalan Sanaa, laulavat hengellisiä lauluja ja viettävät esimerkillistä elämää." Vuonna 1880 kertoo lääninrovasti Hackzell herätyksen "lepäävän laakereillaan ja odottavan jotakin uutta, ja että jotakin uutta on tekeillä, on kaikesta nähtävissä. Jo nyt kansan keskuudessa puhutaan suuresta siunauksesta, jos tunnustaa syntinsä julkisesti toisten edessä."
Niinpä lestadiolaisuuden tulo esimerkiksi Simolasta jo 1870-luvulla Haapajärvelle ei ole mahdottomuus. Toisaalta perimätieto muistelee kristillisyyden tuojaksi Pohjanmaalta muuttanutta henkilöä, ja samaan viittaa pastori A.L.Gulin seurakuntakertomuksessaan vuodelta 1885. Gulin mainitsee liikkeen saapuneen joitakin vuosia aikaisemmin ja sen kannattajien määrän olevan noin 50 henkeä. Haapajärven lestadiolaiskristittyjen yhteydenpito Lappeenrannassa ja muualla asuviin lestadiolaiskristittyihin näyttää alkavan 1880-luvun puolivälissä. Silloin ilmestyy lestadiolaisperheitten lasten kummeiksi tunnettuja lestadiolaisia kuten Feliks Wuorinen Viipurista, Magnus Wilhelm Fagerlund (1837-1910) Saimaan Kanavalta, David Johan Åberg (1862-1946) ja Olli Grön Taipalsaarelta. Kylän tunnetuimpien lestadiolaiskristittyjen muistokirjoituksissa mainitut parannuksentekoajankohdat sijoittuvat joko 1880- tai 1890-luvuille. Muistokirjoituksia on laadittu kuitenkin vain muutamasta lestadiolaiskristitystä 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä.
Mikäli Haapajärvellä oli lestadiolaisuutta jo ennen vuotta 1883, saivat Antti Räsäsen (1848-1913) ja Kalle Rautiaisen (1846-1922) vierailut kylässä jo hiipuvan herätyksen leimahtamaan uuteen liekkiin. Naapuripitäjänä olleen Viipurin maaseutukylissä oli lestadiolaisuutta jo ainakin vuonna 1880. Kustaa Mehtälä mainitsi lisäksi artikkelissaan Haapajärven kylällä olevan vasta- aloittelevan saarnaajan. Hänen nimensä ei ole säilynyt jälkipolville, ellei ole kysymys Filip Meurosesta. Filip Meurosen ohella Haapajärven kylän ensimmäisiin lestadiolaiskristittyihin kuuluivat Antti Antinpoika Keskisaari (1844-1908) perheineen, Fredrik Tuomaanpoika Keskisaari (1833-1907) perheineen, Elias Daavidinpoika Meuronen (1857-1903) perheineen, Juhana Antinpoika Meuronen (1833-1894) perheineen ja Elias Nikodeemuksenpoika Lyijynen (1848-1930) perheineen. Myös Haapajärven naapurikylässä, Ruohialan Niemenkylässä oli jonkin verran lestadiolaisuutta. Ainakin Juhana Tuomaanpoika Niemi (1850-1898) ja hänen vaimonsa Anna Heikintytär Wainikka (1864-1907) olivat lestadiolaisia.
Kolmas alue, jonne lestadiolaisuus juurtui Lappeen pitäjässä 1880-luvulla, oli Saimaan Kanavan seutu. Saimaan Kanavalla vaakakirjurina työskennellyt Magnus Wilhelm Fagerlund (1837-1910) ja hänen vaimonsa Edla Emilia (os. Harlin, 1844-1910) saivat parannuksen armon 1880-luvun alkupuolella. Heidän kodistaan muodostui eräs Lappeenrannan seudun lestadiolaisuuden keskuspaikoista. Perheelle oli ajan mittapuun mukaan kertynyt varsin paljon ajallista varallisuutta, ja he pyrkivät auttamaan uskonveljiään myös ajallisissa asioissa. Fagerlundit pitivät vilkkaasti yhteyttä Haapajärven kylän, Lappeenrannan, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Viipurin lestadiolaiskristittyihin, ja viipurilainen saarnaaja Fredrik Grels Timonen (1850-1917) oli heidän hyvä ystävänsä.
Fagerlund kirjoitti Kristilliseen Kuukausilehteen Lappeenrannan seudun lestadiolaisuutta järkyttäneestä saarnaaja Emanuel Välikankaan (1850-1884) murhasta. Hän toimi lisäksi Välikankaan lesken avustajan kuolemantapausta seuranneissa oikeudenkäynneissä.25 Fagerlundit muuttivat vuonna 1895 Karjalan Kannakselle Muolaan pitäjään ja pysyivät vuosisadan vaihteen hajaannuksissa vanhoillisuudessa.
Muita Saimaan Kanavan varren lestadiolaisperheitä oli Lempiälän kylän Tienhaaran talossa asunut Juho Antinpoika Oikkosen (1858-1929) ja Liisa Henrikintytär Lautalan (1859-1941) perhe. Siitä, milloin Juho ja Liisa Oikkonen saivat parannuksen armon, ei ole säilynyt tietoja jälkipolville. Liisa Oikkonen on kuitenkin muistellut käyneensä ennen avioitumistaan (1886) kotoaan Viipurin pitäjän Lautalan kylästä seuroissa Haapajärven kylällä ja kertonut saaneensa siellä herätyksen.27 Myös Juho Oikkosen veli Tuomas Oikkonen (1860-1919) oli lestadiolainen. Hän asui aluksi Lempiälän kylässä ja muutti myöhemmin Hakaliin. Lisäksi seudun lestadiolaiskristittyjä olivat Eljas Tuomaanpoika Loiri (s.1868) ja hänen vaimonsa Valpuri Eliaantytär (os. Meuronen, s. 1867) Lempiälän Lokkaasta, Juhana Edvard Juhananpoika Eriksson (s.1870) ja Anna Tuomaantytär Eriksson (os. Loiri, s.1860) perheineen Lyytikkälästä sekä Maria Pelli (os. Oikkonen) Rasalasta.
Herätyksen saapumisesta Lappeenrannan kaupunkiin ei ole säilynyt perimätietoutta. Juho Takkisen ja G.A.Sundströmin vierailut kaupungissa vuonna 1874 viittaavat siihen, että täällä jo silloin olisi ollut lestadiolaiskristittyjä. Lisäksi esimerkiksi Simolan kylältä oli muuttanut kaupunkiin lestadiolaisen Monosen perheen jäseniä, joten sitäkin kautta kontakteja lienee syntynyt.29 Kristillisessä Kuukausilehdessä kertoi Johan Rännäri vuonna 1883 terveisiä Viipurin kristittyjen "tahdosta" ja mainitsi edellisenä vuonna tapahtuneen herätyksiä Lappeen, Savitaipaleen ja Taipalsaaren pitäjissä. Viimeistään tässä vaiheessa kaupunkiin on ilmeisesti syntynyt vilkas lestadiolaisyhteisö.
Voimakasta herätyksen aikaa sekä Lappeenrannassa että ympäröivällä maaseudulla merkitsi pastori Artur Leopold Heidemanin (1862-1928) saapuminen Lappeen seurakunnan väliaikaiseksi kappalaiseksi keväällä 1886. Heidemanin voimakkaat parannussaarnat herättivät suurta huomiota saaden aikaan myös kiivasta vastustusta. Seurakunnan väliaikainen kirkkoherra J. Alexander Collan ei hyväksynyt Heidemanin saarnoja, ja heidän välilleen kehittyi riita, jota koetettiin selvittää lääninrovasti Arppen johdolla 24.5.1886. Myös paikkakunnan sanomalehti Lappeenrannan Uutiset otti voimakkaasti kantaa tapahtumiin, ja lehdessä vaadittiin pastori Heidemanin viraltapanoa. Tuomiokapituli määräsikin Heidemanin virkavirheestä, loukkauksesta ja yleisestä pahennuksesta kuuden kuukauden virkalomaan.
Pastori Collania näyttää eniten loukanneen se, että Heideman katsoi ihmisen pelastuvan vain lestadiolaiskristittyjen yhteydessä. Lisäksi monet paikkakuntalaiset pahentuivat kirkossa esiintyneisiin liikutuksiin. Tästä hyvän esimerkin antaa kuvaus Heidemanin erosaarnasta Lappeenrannan Uutisissa: "Jollei kirkonhäväistystä, niin ainakin Jumalanpalveluksen häiriötä pantiin taas toimeen helluntaipäivänä kirkossamme. Pastori Heideman piti tällöin erosaarnansa. Hihhulilaisten tavallisella epäkristillisellä hengellisellä ylpeydellä ja tyytyväisyydellä itseensä, tuomittiin niitä, jotka eivät heidän oppiinsa kuulu sekä vakuutettiin kiihkeällä tavalla veljien uskoa oikeaksi. Vapahtaja joutuu helvettiin, Pietari ja Paavali ja kaikki pyhät ja me itse joudumme helvettiin, jollei meidän uskomme ole oikea. Tämmöisellä kiihkeällä puheella kiihoitettiin lahkolaisia, siksi kuin henki heidät valtasi, jolloin rupesivat käsiä paukuttelemaan päästäen pyhiä hi, hi, hi-huutoja." Lappeenrannan Uutiset pyrki antamaan Heidemanista myös epärehellisen vilpistelijän kuvan, mutta tämän varsinainen kirkkoherra Nordström oikaisi.
Heidemanin Lappeen kirkkoneuvoston edessä pitämä puolustuspuhe on julkaistu Yhdysvalloissa Rauhan Tervehdys -nimisessä lehdessä. Siinä Heideman vetoaa piispan papiksivihkimispuheessa hänelle antamaan kehotukseen saarnata ristiinnaulittua Herraa Jeesusta. Lisäksi piispa oli sanonut sen merkitsevän pilkkaa ja ylenkatsetta maailman taholta. Heideman kieltää hyökänneensä henkilökohtaisesti ketään vastaan, mutta toteaa: "Ellen olisi julkisesti ja suorilla sanoilla soimannut tällä paikkakunnalla rehentelevää jumalattomuutta, ellen olisi kutsunut juoppoutta juoppoudeksi ja huoruutta huoruudeksi, niin en seisoisi edessänne syytettynä." Pastori Heideman siirtyi Lappeen seurakunnasta Loviisaan ja toimi Loviisan jälkeen lyhyitä aikoja pappina myös Iitissä, Porvoossa, Sysmässä, Sörnäisten vankilassa ja Kivijärvellä. Heideman joutui uskonsa vuoksi voimakkaan painostuksen alaiseksi ja hän muuttikin vuonna 1890 Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hän hoiti Calumetin apostolisluterilaisen (lestadiolaisen) seurakunnan papin tehtäviä kuolemaansa saakka. Heidemanin lähdön jälkeen ei Lappeenrannan lestadiolaisyhteisön toiminta suinkaan lopahtanut. Kaupungissa ja sen ympäristössä oli 1880- ja 1890-luvuilla käynnissä mittavat rakennustyömaat, jotka houkuttelivat työvoimaa laajalta alueelta. Vuoden 1884 toukokuussa oli aloitettu radan rakentaminen Simolan ja Lappeenrannan välille.35 Lisäksi vuonna 1882 aloitettiin rakennusten pystyttäminen Lappeenrannassa kesäisin leirejä pitäneiden suomalaisen ja venäläisen sotaväen tarpeisiin. Kasarmien rakentamisen tarvetta lisäsi vuonna 1888 perustetun Suomen rakuunarykmentin sijoittaminen Lappeenrantaan. Niinpä kaupungissa oli esimerkiksi vuoden 1890 maaliskuussa yli 500 miestä pystyttämässä näitä rakennuksia.
Armeijan leirit merkitsivät myös uskovaisten sotilaiden kokoontumista Lappeenrantaan. Esimerkiksi vaasalainen vääpeli Matti Kuula (1854-1921) oli vuonna 1888 leirillä Lappeenrannassa kirjoittaen paikkakunnan kuulumisista Sanomia Siionista -lehteen. Hän kertoo artikkelissaan: "On täällä sentään pieni lauma sotawäessä kristityitä, liki kolmekymmentä, jotka owat uskossa kilwoittelemassa eteenpäin kalliinta uskon kilwoitusta, koettaen kuitenki syntisenä ja usein mahdottomanaki omistaa syntein anteeksi saamisen Jeesuksen weressä ja Jumalan lasten todistuksen sanan kautta. Emmekä siinä weljeni wäärin teekään jos kuinka syntisenä turwaamme synnittömään ja rikkaaseen welkamme maksajaa. Olemme täällä Lappeenrannan kaupungissakin pitäneet kokouksia sunnuntaisin ja puhelleet Jumalan sanoja, rohwaisten arkamielisiä Siionin matkamiehiä wapaasti uskomaan syntein anteeksi saamisen Herramme Jeesuksen kallissa nimessä ja weressä. Täällä käwi myöskin weljet Laurila Kiimingistä ja Räsänen Mikkelistä seuroja pitämässä. En taida taas rakas weljeni muuta sanoa kuin sydämen rakkaita terweisiä täällä asuwaiselta herran laumalta, erittäin minulta ja Fagerlundilta." Oletettavasti myös Kuula itse toimi Lappeenrannan lestadiolaiskristittyjen sananpalvelijana.
Seudun lestadiolaiskristillisyys sai sotilaiden lisäksi vahvistusta myös edellä mainittujen rakennushankkeiden paikkakunnalle houkuttelemista rakennustyömiehistä. Viime vuosisadan lopulla saarnaajana toimineista useat oleskelivat jonkin aikaa Lappeenrannan seudulla. Yksi heistä oli viipurilainen muurari Kalle Heiskanen (1867-1943), joka avioitui vuonna 1891 savitaipalelaisen Eva Abelintytär Havon kanssa.38 Lisäksi käkisalmelainen muurari Kalle Korhonen (sokea- Korhonen, 1857-1931) oleskeli paljon 1890-luvulla Lappeenrannassa. Hän sai parannuksen armon ollessaan työnjohtajana Lappeenrannan kasarmirakennustyömaalla vuonna 1891. Korhosen Sofia- vaimon (1856-1933) kerrotaan toimineen Lappeenrannan lestadiolaiskristittyjen rukoushuoneen vahtimestarina samoihin aikoihin. Seuraavana vuonna tiedetään Lappeenrannassa olleen voimakkaan herätyksen ajan. Myös Kivennavalta kotoisin olleen saarnaajan, Pietari Kopran, tiedetään oleskelleen Lappeenrannan seudulla 1890-luvun puolivälissä. Edellä mainittu räätäli ja saarnaaja Antti Räsänen piti jonkin aikaa räätälinliikettä kaupungissa Haminasta käsin. Kaupunkiin tai sen ympäristöön asettuneissa lestadiolaiskristityissä oli monia rakennusalan ammattilaisia. Heihin kuului alun perin kalajokelainen rakennusmestari Johan Ringvall (1850- 1903). Hän otti muuttokirjan Helsingistä Lappeelle vuonna 1894, mutta oli oleskellut paikkakunnalla jo ainakin vuodesta 1891. Useat muualta muuttaneet oleskelivat Ringvallin perheen tavoin paikkakunnalla vuosikausia ennen muuttokirjan ottamista.40 Toinen rakennusalalla työskennellyt Lappeenrannan seudun kristillisyyden keskeinen henkilö oli rakennusmestari Feliks Wuorinen. Hän toimi rakuunarykmentin rakennusmestarina ja kilpaili rakennusmestari Ringvallin kanssa samoista rakennus- ja korjausurakoista. Wuorinen oli perustamassa Viipurin Rauhanyhdistystä vuonna 1890, ja hän oli kirjoilla ilmeisesti siellä.
Keskeisiä lestadiolaiskristittyjä olivat lisäksi muurarit Jaakko Somppi (s. 1865), Antti Långsjö (s. 1851), Heikki Savolainen (1862-1934), Juho Lappalainen (s. 1866) ja Elias Mononen (1867-1946), seppä Gabriel Huttunen (s. 1847) , konduktööri Wilhelm Tukiainen (s. 1863), värjäri Juho Turunen (1837-1909), työmiehet Kalle Paavilainen (1845-1928), David Asikainen (1851-1911) ja Juho Saarinen (1855-1924), kauppiaat Asarias Häkkinen (s. 1869) ja Heikki Pajari (1848-1900), räätäli Mikko Auvinen ja vanginvartija Kalle Tenhunen (s.1858). He olivat kaikki Elias Monosta ja Mikko Auvista lukuun ottamatta syntyisin Viipurin läänin ulkopuolelta, suuri osa joko Pohjois-Savosta tai Pohjois-Karjalasta. Sen sijaan Simolan, Haapajärven ja Saimaan Kanavan varren lestadiolaiskristityt olivat kaikki syntyisin Viipurin läänistä ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Lappeen pitäjästä.
Lappeenrannan ja sen esikaupunkien kristityille oli tyypillistä suuri muuttoalttius. Uskovaiset näyttävät muuttaneen usein eri kaupunginosien ja esikaupunkien välillä. Osa muutti välillä työmaiden perässä Viipurin seudulle, ja jotkut kävivät muutaman vuoden ajan ansiotyössä jopa Venäjällä saakka. Tämän selittänee monien kristittyjen rakennustoimintaan liittyneet ammatit . Rakennustyömaiden vähennyttyä 1890-luvun puolivälin jälkeen muutti muutamia perheitä Viipurin seudulle pysyvästi. Kaupungin lestadiolaiskristityt eivät näy kummiussuhteiden ja avioliittojen perusteella pitäneen Juho Saarista ja Heikki Savolaista lukuun ottamatta kovinkaan paljon yhteyttä maaseudun kristittyihin. Tämänkin selittänee kaupunkilaisten ammattijakauma sekä heidän ei-paikallinen alkuperänsä.
Lappeenrannan seudun lestadiolaisuuden alkuvuosikymmenien keskeisiin henkilöihin kuului peltiseppä Aleksanteri Kumpulainen (1861-1926). Hän muutti Kuopiosta Lappeenrantaan vuonna 1886 ja asui kaupungissa kuolemaansa saakka. Tämä Iisalmessa syntynyt saarnamies oli varsin kiivasluonteinen. Siitä, oliko Kumpulainen lestadiolainen jo Lappeenrantaan saapuessaan, ei ole säilynyt tietoja. Hän oli kuitenkin vuokraamassa yhdessä rakennusmestari Feliks Wuorisen kanssa kauppias Juho Wohloselta lestadiolaiskristittyjen ensimmäistä seurahuoneistoa Kirkkokadun ja Rantakadun (nyk. Ainonkatu) kulmasta vuonna 1890. Kauppias Wohlonen oli ostanut talon maaliskuussa 1890, ja hänen talon ostoa varten ottamansa lainan takaajana oli edellä mainittu Wuorinen. Aleksanteri Kumpulainen oli ostanut itse talon Pallon kaupunginosasta puuseppä Paavo Hyvöseltä (1823-1898) ja tämän vaimolta Eevalta (os. Jack, 1825-1898), jotka ilmeisesti myös olivat lestadiolaisia. Hyvöset olivat ostaneet talon vuonna 1880. Pallon kaupunginosa mainitaankin Kiviharjun esikaupugin ohella yhtenä lestadiolaisuuden "pesäpaikkana". Kumpulainen toimi saarnaajana ainakin 1890-luvun puolivälistä alkaen ja liikkui ammattinsa vuoksi laajoilla alueilla Itä- ja Etelä-Suomessa sekä Pietarissa.44 1890-luvun loppupuolella kerrotaan lestadiolaiskristittyjen kokoontuneen Siivolan kansakoululla, jota pidettiin Kumpulaisen talossa. Tähän, myöhemmin seurakunnan ylläpitämään kouluun, saapuivat oppilaat Lappeen pitäjän puolella sijainneista esikaupungeista.
Puuseppä Mikko Hulkkosen tiedetään olleen Lappeenrannan seudun ensimmäisiä lestadiolaisia. Hulkkonen oli syntyisin Taipalsaaren pitäjän Kuhalan kylästä ja oli saanut parannuksen armon jo vuonna 1870. Hän muutti Lappeen pitäjän Penttilän kylään virallisesti vuonna 1889 asuttuaan paikkakunnalla käytännössä jo useita vuosia. Hulkkosen perhe muutti 1891 Kourulanmäen (Kiviharjun esikaupunki) kylään, jossa asui monia muita lestadiolaisperheitä. Mikko Hulkkonen toimi Lappeenrannan kristittyjen sananpalvelijana ja hänen saarnatoimintansa lienee alkanut jo 1880-luvun alkupuolella. Lappeen seurakunnan rippikirjassa vuosilta 1880-1889 onkin hänen kohdallaan merkintä "hihhulipappi".
Myös suutari Pekka Kinnusen (1871-1944) perhe näyttää olleen 1890-luvulla yksi Lappeenrannan kaupungin keskeisistä lestadiolaisperheistä. Kerimäeltä syntyisin ollut Kinnunen sai parannuksen armon noin seitsemäntoistavuotiaana joko vuonna 1888 tai 1889 Lappeenrannassa. Lopullisesti hän muutti Lappeenrantaan vuonna 1891 ja osti seuraavana vuonna talon II kaupunginosasta saarnaaja Aleksanteri Kumpulaiselta saamansa lainan turvin. Muutenkin uskovaiset liikemiehet Kumpulainen ja Kinnunen näyttävät olleen paljon tekemisissä keskenään, kunnes vuosikymmenen lopulla esiintulleet erimielisyydet ja hajaannukset katkaisivat välit. Pekka Kinnunen toimi ilmeisesti jonkun verran myös lestadiolaisseurakunnan puhujana.
Ensimmäinen muistokirjoitus Lappeenrannasta oli Sanomia Siionista -lehdessä vuonna 1889. Siinä Sofia Jakowleff kertoo äitinsä Wilhelmiina Jakowleffin (os. Snellman, 1842-1889) kuolemasta: "Minun rakastettu äitini Wilhelmiina on jättänyt tämän murheen ja kiusausten maan viime loppiaisen aattona. Sydämeni oli murheella täytetty, kuin sillä oli niin suuri vaiva, mutta sentään kirkastin hänelle sitä suurta Lohduttajaa, Herraa Jeesusta, ja sitä suurta kärsivällisyyttä, joka kelpaa meille esikuvaksi ja parhaaksi lohdutukseksi. Väkevät epäilyksen aallot löivät usiasti hänenki rintojansa vasten, että hän kyseli: Kuinka Herra Jeesus vienee läpi kuoleman virran ja vieläkös hän viipyy kauvan? Sitte käski sanoa terveisiä kaikille kristityille, tuli tuntemisiin ja ihmetteli kalleuttansa ja sanoi: En olisi koskaan uskonut, että Herra Jeesus tulee näin pian." Vuonna 1891 vieraili Lappeenrannassa Säkylän lestadiolainen kirkkoherra W.A.Mandellöf, joka kertoo matkastaan näin: "Oli Lappeenrannassakin piskuinen Herran lauma, joka on Jeesusta seuraamassa. He kohtelivat minua rakkaudella. Heidän seurahuoneessansa pidin raamatunselityksen. Väkeä oli kokoontunu paljo ja kuuntelivat hartaasti." Mandellöfin vierailu sattuikin ajankohtaan, jolloin lestadiolaisuus oli Lappeenrannassa kaikkein voimakkaimmillaan. Kaupungissa ja sen ympäristössä kerrotaan olleen 150-200 lestadiolaiskristittyä. Saarnaajia liikkui kaupungissa usein ja voitiin puhua uudesta "liittymisinnosta". Vuonna 1892 oli Lappeenrannassa voimakkaat herätyksen ajat. Paikallinen sanomalehti Lappeenrannan Uutiset seurasi kristillisyyden toimintaa edelleen hyvin kriittisesti syyttäen lestadiolaisia "kiihotuksesta mielenhäiriöön saakka". Uteliasta yleisöä tuli seuraamaan seuratilaisuuksia, ja osa heistä häiritsi seuroja niin, että heidät jouduttiin poistamaan kokoontumishuoneistosta.
Perimätiedon mukaan elävä kristillisyys tuli Lappeenrannan ympäristöpitäjistä ensimmäisenä Taipalsaarelle. Taipalsaaren pitäjän Kuhalan kylästä kotoisin ollut edellä mainittu Mikko Hulkkonen oli tullut noin vuonna 1870 Taipalsaaren kirkolle hautajaisiin. Hautajaisiin oli saapunut myös eräs mummo Kalajoelta. Hän puheli tapaamiensa ihmisten kanssa kristillisyyden asiasta. Poislähtiessään hän oli sanonut: "Nyt tietäkää taipalsaarelaiset, että Jumalan valtakunta on teitä lähestynyt, mutta nyt se lähtee pois." Mikko Hulkkonen oli ollut heränneellä tunnolla ja alkoi keskustella mummon kanssa saaden parannuksen armon.
Piispantarkastuspöytäkirja vuodelta 1881 kertoo myös lestadiolaisuudesta: "Villiopppia löytyy seurakunnasta, mutta villioppisten elämää ei kirkkoherra katso moitteenalaiseksi." Piispa selitti heidän "erhetyksensä" lähtevän puutteellisista käsityksistä, kuten esimerkiksi tavasta jakaa keskenään synninpäästöä. Piispa kehoitti seurakuntalaisia olemaan pilkkaamatta heitä. Piispan puheille pyrki myös kolme lestadiolaista miestä kysyen neuvoa "eräissä uskonnon kohdissa". Ilmeisesti neuvottelu sujui sopuisasti, sillä pöytäkirja kertoo piispan antaneen pyydettyjä neuvoja ja laskeneen miehet menemään rauhassa.
Myös vuoden 1880 seurakuntakertomuksessa (Nils G. Arppe) oli maininta lestadiolaisuuden saapumisesta pitäjään: "Hihhulit ovat lähettäneet jo esitaistelijansa Taipalsaarelle, ja vaikka he eivät tällä kertaa ole saaneet monia kannattajia, on kaikki kuitenkin valmista sille, että jos vain hihhuliapostoli saapuu paikkakunnalle, niin liike saa paljon jalansijaa pitäjässä. Seurakuntakertomuksessaan vuodelta 1881 valitteli kirkkoherra Nils G.Arppe lestadiolaisten käyvän kyllä kirkossa, "mutta sellaisina pyhinä, jolloin heillä on uskonheimolaisia Viipurista, heitä ei kirkossa näkynyt". Hän arvosteli yhteyden puutetta muuhun seurakuntaan ja anteeksiannon käyttöä. Kirkkoherra kertoi lestadiolaisten lähetystyön alkaneen useita vuosia aikaisemmin. Arvostelun lisäksi antoi Arppe lestadiolaisille myös kiitosta. Hän kehui lestadiolaiskristittyjä seurakuntakertomuksissaan rehellisiksi ja esimerkillisiksi ihmisiksi. Vuoden 1889 seurakuntakertomuksessa kirkkoherra Arppe määritteli lestadiolaisuuden tuloajankohdaksi vuoden 1878.
Mikko Hulkkonen onkin muistellut alkuaikojen lestadiolaisuutta sinapinsiemenen kaltaiseksi, ja ilmeisesti vasta vuosi 1878 merkitsi liikkeen läpimurtoa pitäjässä. Myös Kristillisessä Kuukausilehdessä oli vuonna 1883 viittaus herätyksiin Taipalsaarella. Mikko Hulkkosen oma saarnatoiminta lienee alkanut 1880-luvun alussa, mutta hän oleskeli paljon jo 1880-luvulla Lappeenrannassa.
Noin vuonna 1884 aloitti Rautalammilta syntyisin ollut ja 1882 Karttulasta Taipalsaarelle muuttanut David Johan Åberg saarnatoimintansa. Hän avioitui vuonna 1885 Lappeen pitäjän Simolan kylästä kotoisin olleen Maria Antintytär Monosen kanssa. Perhe asui Taipalsaarella Karhunpään kylässä. Vuonna 1891 muuttivat Åbergit Viipuriin siirtyen seuraavana vuonna Yhdysvaltoihin. Amerikassa Åberg toimi muun muassa Cokaton apostolisluterilaisen seurakunnan pappina.
Taipalsaaren lestadiolaiskristityistä kirjoitti Eva Tapanala Sanomia Siionista -lehteen vuonna 1888. Kirje julkaistiin seuraavan vuoden puolella. Siinä mainitaan Taipalsaaren kristittyjen muistelevan kaipauksella Matti Kuula -veljeä. Vääpeli Matti Kuula oli ollut Lappeenrannassa armeijan leirillä. Lisäksi lähettävät kirjeessä terveisiä Telkön (todennäköisesti Telkän) Leena ja Muukkolan veljet ja sisaret. Kirjoittaja oli ilmeisesti Haikkaanlahden Tapanalassa asunut Eeva Heikkeri (1842-1895). Taipalsaarella sijaitsee Muukkola-niminen kylä ja Muukkonen-nimisiä henkilöitä oli liittynyt Taipalsaaren lestadiolaisyhteisöön.Vuodenvaihteessa 1888-1889 Helsingissä pidetyissä seuroissa ja Etelä-Suomen saarnaajien kokouksessa mainitaan olleen mukana Muukkola-niminen saarnaaja Taipalsaarelta.
Kesällä 1896 pidettiin Taipalsaarella seurat, joihin saapui huomattava määrä Etelä-Suomen saarnaajia. Paikalla olivat ainakin Karl Wilkman (1844-1914) Helsingistä, Antti Räsänen (1848- 1913) Mikkelistä, Kalle Rautiainen (1846-1922) ja Aapo Marttala (1850-1925) Viipurista, Aleksanteri Kumpulainen ja John Ryselin (1863-1946) Lappeenrannasta sekä K. T. Lindström (1857-1917) ja Juho Mikkola (1851-1936) Pietarista. Kirkkoherran mukaan oli lestadiolaisuus kuitenkin pitäjässä "lannistumaan päin".
Lestadiolaisuus tuli Savitaipaleelle ilmeisesti jonkin verran myöhemmin kuin Taipalsaarelle. Herätysliike oli saapunut pitäjään kuitenkin jo ennen vuotta 1883. Perimätiedon mukaan lestadiolaisuuden haki Laakko-niminen kauppias ja maanviljelijä kauppamatkoillaan Pietarista. Hän oli parannuksen armon saatuaan puhunut uskomisen asiasta pitäjällä kiertäessään. Tämä kauppias oli ilmeisesti Säänjärven kylältä, Laakon tilalta kotoisin ollut Adam (Aatami) Laakko (1850-1931). Hän oli nuorukaisena ollut Inkerinmaalla paimenena, ja teki myöhemmin kauppamatkoja Pietariin myyden Savitaipaleelta hankkimiaan tuotteita ja ostaen lähinnä viljaa. Adam Laakko toimi myöhemmin saarnaajana. Hänen tiedetään käyneen puhujamatkoilla aina Vaasassa saakka, mutta varsinkin Lappeenrannassa hän vieraili usein.
Vuonna 1884 levisi pitäjän nimi koko lestadiolaiskristillisyyden tietoisuuteen saarnaaja Emanuel Välikankaan ampumisen takia. Vaakakirjuri Magnus Wilhelm Fagerlund Saimaan Kanavalta kirjoitti tapahtumasta Ugglan perheelle, ja kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukausilehdessä otsikolla "Veljemme veritodistajana". Hän kirjoitti muun muassa seuraavaa: "Saan siis ilmoittaa, että Emanuel Välikangas on poismennyt. Meidän rakkaan Isän tahto oli poiskutsua meidän rakkaan veljemme marttyyri-kuolemalla. Pari päivää oli hän, ynnä veli Timonen minun tykönä ja päätimme kaikki käydä Savitaipaleessa ja Suomenniemellä. Minulle tuli kuitenkin este, jonkatähden jäin kotia. Mutta kumminkin veljet läksivät. Koska he Taipalsaarella olevain veljien ja sisarien kanssa olivat koossa olleet ja puhelleet evankeliumin kalliita sanoja meidän Herramme Jeesuksen suuresta rakkaudesta, pitkittivät veljet matkaansa Savitaipaleeseen, jossa häntä ammuttiin kokouspaikassa vasemman olkapään läpi. Tämä tapahtui perjantaina 29 helmikuuta. Kovat tuskat kärsittyään nukkui hän kuoleman uneen sunnuntaina 2 päivänä maaliskuuta. Hänen viimeinen tervehdyksensä oli julistaa syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä." Välikankaan ampuminen johti poliisikuulusteluihin ja oikeudenkäynteihin, joiden pöytäkirjoissa on säilynyt tietoja paikkakunnan ensimmäisistä lestadiolaiskristityistä myös jälkipolville.64 Samoin on tapahtumien kulku varsin tarkkaan selvillä. Välikankaan ampuja oli tullut hakemaan pois uskovaista vaimoaan seuroista, jotka pidettiin David Rusthollkarhun talossa Karhulan kylässä.65 Seuroissa oli ollut mukana kymmenkunta henkeä ja niita oli pidetty samassa talossa jo edellisenä päivänä. Edellisenä sunnuntaina ja maanantaina oli seuroja pidetty Laakon tilalla Säänjärven kylässä, tiistaina ja keskiviikkona Nikkilän tilalla.66 Syynä ampujan kiivastumiseen olivat hänen vastustava asenteensa lestadiolaisuutta kohtaan sekä mielenterveydelliset ongelmat. Ampujan lisäksi myös monet pitäjäläiset eivät hyväksyneet lestadiolaisuutta.
Ampuja vapautettiin edesvastuusta, mutta sen sijaan hänet määrättiin hoitoon. Emanuel Välikankaan leski Eeva Välikangas ei saanut mistään korvauksia, vaikka yritti sitä useissa oikeusasteissa. Välikankaan hautajaisista 19.3.1884 muodostui suuri juhlatilaisuus. Hautajaiset olivat yhdet suurimmista, mitä Viipurissa oli siihen mennessä vietetty. Myöhemmin pystytettiin uskonystävien toimesta Välikankaan haudalle muistokivi.
Ampumistapaus herätti suunnattomasti huomiota sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Paikkakunnalla sepitettiin ainakin kaksi runoa tapahtumasta. Toisen niistä on merkinnyt muistiin suomenniemeläiseltä Ida Maria Kakolta (1882-1978) Tyyne Nirkko-Leskelä 1960-luvun lopulla. Toisen on kuullut savitaipalelainen Iivari Mononen Janne Lundbergin kertomana. Kummastakin runosta välittyy jonkinasteinen ymmärtämys tekoa kohtaan.
Savitaipaleen lestadiolaisuus oli keskittynyt lähinnä Säänjärven ja Karhulan kyliin. Seurapaikkoina olivat edellä mainittujen Laakon, Nikkilän ja Karhulan talojen lisäksi Vainikan ja Matinniemen talot. Vuoden 1889 seurakuntakertomuksen mukaan paikkakunnalla oli noin 30 lestadiolaiskristittyä.
Perimätiedon mukaan lestadiolaisuus on saapunut Säkkijärvelle Savitaipaleelta. Säkkijärven ja myöhemmin Ylämaan lestadiolaisuudessa hyvin aktiivisesti toiminut Aapron perhe oli muuttanut Säkkijärvelle Savitaipaleelta vuonna 1873.
Herätys on voinut levitä myös lähellä sijaitsevista Lappeen pitäjän Haapajärven ja Simolan kylistä, joissa oli 1880- luvulla vahva lestadiolaisuus. Sitä käytiin myös Säkkijärveltä "ihmettelemässä". Ainakin vuonna 1889 pitäjässä oli jo lestadiolaiskristittyjä, sillä paikkakunnalle tilattiin Sanomia Siionista -lehteä kolme vuosikertaa.
Säkkijärvellä herätys rajoittui lähinnä pitäjän pohjoisosan kyliin eli nykyisen Ylämaan kunnan alueelle. Pitäjän muissa osissa olivat ultraevankeliset ja vapaakirkolliset saaneet jalansijaa. Lestadiolaiskristittyjä tiedetään olleen ainakin Kasarin, Hostikan, Ylijärven, Mätön, Kirpun ja Näpin kylissä. Lisäksi etelämpänä sijainneessa Husunkylässä on ollut myös lestadiolaiskristittyjä. Seuroja pidettiin säännöllisesti joka sunnuntai. Paikallisina saarnamiehinä palvelivat Ilves-Tuomas (Tuomas Ilves 1862-1933), Hurjan Ville (Ville Peräkasari, k. 1922) ja Pohjanmaan Antti (Antti Mättö 1869-1939). Perimätieto kertoo Ilves-Tuomaksen ja Hurjan Villen toimineen puhujina jo ennen vuotta 1893, jolloin myöhemmin paikkakunnalla puhujana ollut Vilhelm Aapro (1872-1934) sai parannuksen armon. Antti Mätön saarnatoiminta lienee alkanut vuosisadan vaihteessa. Hän muutti kuitenkin vuonna 1910 Ylivieskaan. Edellä mainituista puhujista asuivat Ilves-Tuomas, Hurjan Ville ja Vilhelm Aapro Kasari ja Hostikan kylissä, sen sijaan Antti Mättö hieman kauempana Mätön kylässä.
Nykyisellä Ylämaan kirkolla asui lisäksi saarnaaja Antti Saarinen (alk. Kirppu, 1866-1938). Hän oli Ylämaan seurakunnan suntio ja kuului myös seurakunnan hallintoelimiin. Antti Saarisen parannuksenteko lienee tapahtunut 1890-luvun puolivälissä, ja hän sai siirtyä uskosta näkemiseen Helsingin rauhanyhdistyksen seurapenkistä ollessaan vierailulla tyttärensä luona.76 Alussa herätys kohtasi voimakasta vastustusta, joka johti jopa käsirysyyn isäntien kesken. Eräässä lehtiatikelissa kerrotaan säkkijärveläisisännän antaneen vaimolleen "aikamoisen läksytyksen, kun oli ruvennut tekemään syntiluetteloa erään kulkusaarnaajan edessä". Näiden "häiriöiden" takia päätti Säkkijärven kirkkoneuvosto vaatia henkilöitä, jotka antoivat huoneensa kulkusaarnaajille, kirkkoneuvoston tutkittaviksi. Nimismiehelle annettiin tehtäväksi toimittaa kulkusaarnaajat pois paikkakunnalta. Koska myös muutamia kansakoulunopettajattaria oli mennyt "eriseuraan", oli heistä ilmoitettava koulun johtokunnalle.
Lestadiolaiskristittyjen määrä Säkkijärvellä oli Valma Luukan arvion mukaan viime vuosisadan lopulla vajaat parikymmentä henkeä. Niinpä lestadiolaisuus oli ilmeisesti vahvimmillaaan tämän vusisadan alkupuolella 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin herätysliikkeeseen kuului arviolta 30-40 henkeä. 1930-luvulla pitäjässä oli samanaikaisesti kolme ja jopa neljäkin saarnaajaa (Vilhelm Aapro, Otto Aapro, Tuomas Ilves ja Antti Saarinen ).
Lemin pitäjän alueella ei lestadiolaisuuden tiedetä juurikaan saaneen kannattajia viime vuosisadan puolella. Myöhemminkin paikkakunnalla on asunut vain yksittäisiä lestadiolaisperheitä ja - kristittyjä.
Sen sijaan Luumäellä herätys sai aluksi jonkun verran kannatusta. Vuonna 1893 tilattiin Taavetin asemalle kaksi kappaletta Sanomia Siionista -lehteä. Lestadiolaisuuden vaikutus jäi kuitenkin Luumäelläkin vähäiseksi ja lyhytaikaiseksi. Viime vuosisadan lopulla arvioitiin lestadiolaisia olevan vain muutamia henkilöitä. Vuonna 1896 antoi kirkkoherra piispantarkastuspöytäkirjaan lausunnon, jonka mukaan pitäjässä ei olisi ollut enää lestadiolaisia.
Joutsenossa ei lestadiolaisuus saanut alussa kovinkaan myönteistä vastaanottoa. Lehtitietojen mukaan liikkui pitäjässä vuonna 1893 useita saarnaajia. Heistä erään yrittäessä pitää seuroja kirkonkylässä sijaitsevassa talossa taloon tuli poliisikonstaapeli, joka käski saarnaajan ulos. Saarnaaja kieltäytyi ja poliisi kantoi hänet ulos kauluksesta pitäen. Poliisi oli toiminut papiston käskystä. Kolme vuotta myöhemmin lehdistö käsitteli uudelleen Joutsenon lestadiolaisuutta. Lappeenrannan lestadiolaiskristityt pitivät silloin helluntaiseuroja Joutsenossa. Liikkeen kannattajia mainitsee lehti paikkakunnalla olevan muutamia. Valma Luukan arvion mukaan jäi kannattajien määrä vuosisadan vaihteessa alle kymmenen.