© Lestadiolaisuus.info
Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) papintyö alkoi syntymäpitäjästä Arjeplogista, jatkui Kaaresuvannossa vuodesta 1826, laajeni pian yhteiskunnallisiin kannanottoihin ja huipentui kevättalvella 1846 lestadiolaisen herätysliikkeen syntyyn. Hänen julistuksensa oli niin painavaa, että se on lyönyt leimansa jo runsaan 150 vuoden ajan pohjoissuomalaisten elämäntapaan ja uskonkäsityksiin. Ruotsin kirkon "ylimmäinen" pappi ja luonnon ystävä, jonka syntymästä tuli tammikuussa 2 000 kuluneeksi 200 vuotta, kuoli tuskallisen sairauden uuvuttamana Pajalan pappilassa varhain aamulla 21. helmikuuta 1861, juuri kun kaamoksen luonto nukkui horrostaan ja pakkanen lepäsi raskaana Tornionjokilaakson yllä.
Laestadius on tullut tunnetuksi ennen muuta ankarana parannussaarnaajana, joka viiltävin sanoin ruoski aikansa juomareita ja viinaporvareita. Heränneitä hän opasti katsomaan Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin. Tämä kuva on kuitenkin vain osa hänen persoonallisuuttaan. Jumalan armoa julistavasta saarnaajasta tuli armoton kriitikko heti, kun hän astui tutkijankammioonsa. Tutkija oli Laestadiuksen toinen minä. Tätä minuuttaan Laestadius ei kadottanut koskaan. Tutkijan ja uudisraivaajan henki löi läpi kaikessa hänen toiminnassaan kuolemaansa saakka. Sellaisena hän näki itsekin tehtävänsä. Herätyssaarnaajana Laestadius halusi olla Johannes Kastaja, joka raivasi peltoa, kitki rikkaruohot ja teki tietä Lapin ihmisten sydämissä, jotta Vapahtaja pääsisi kulkemaan sinne. Uudisraivaus tapahtui saarnojen myötä kuulijan sydämessä. Tavoite oli yksinkertainen: johdattaa matkalaiset Raamatun tapahtumien saattelemana perille. Ihmisten oli tultava kristityiksi armonajassa, koska sielu ei voinut muuttua enää iäisyydessä.
Laestadiuksen uskonnollisen herättäjän työ alkoi kuitenkin varsinaisesti vasta vuoden 1844 jälkeen. Aikaisempaa papintyötä leimasi, vahvemmin kuin kenenkään muun hänen virkaveljistään, luonnontutkijan rooli. Tutkijan tausta näkyi tietysti myös herätystyössä. Kulloinkin käsillä oleva tapahtuma kantoi mukanaan menneisyyden leimaa. Matkan varrella kootut tiedot ja taidot välittyivät hänen saarnoistaan, jotka heijastivat paitsi yhteiskunnallisia oloja puutteineen ja paheineen myös hänen omia luonnontieteellisiä harrastuksiaan. Hän otti jatkuvasti esimerkkejä niin kasvikunnasta kuin eläinkunnastakin kuvatessaan ihmisen hengellistä kehitystä tai luonnehtiessaan tämän perusominaisuuksia.
Laestadius oli aikansa lapsi. Ympäristötekijät, aatehistoriallinen tausta ja kulttuurinen viitekehys määräsivät hänen toimintansa reunaehdot. Luterilaisen ortodoksia piti pappeja opettajina, joiden tehtävänä oli kasvattaa ihmistä uskonnon avulla hyveeseen. Neologia opasti pappeja muovaamaan seurakuntalaisestaan persoonan, joka rakasti Jumalaa ja lähimmäistään ja toteutti siten ihmisyyden alkuperäisen päämäärän. Laestadiuksen aatehistoriallisessa taustassa vaikutti vahvasti pietismi, joka puolestaan pani vähättelemään maallista kulttuuria ja korostamaan sydämen kristillisyyttä. On kuitenkin väärin väittää, että Laestadius olisi pappina kieltänyt maalliselta kulttuurilta kokonaan itseisarvon. Lapsuuden kokemukset, opiskeluajan ideologiat ja uskonnolliset suuntaukset kohtasivat toisensa ja sekoittuivatkin osin keskenään. Tutkija hengitti syvästi Lars Levi Laestadiuksessa tuohon vuoden 1861 pakkashuurteiseen helmikuun aamuun saakka, jolloin paimenen työ oli päättynyt. Viimeisessä saarnassaankin toisena adventtisunnuntaina 1860 Pajalan kirkossa vaarat ja pahdat huusivat, luonto kukki ja linnut visersivät.
Laestadiuksen papintyössä oli tapahtunut sekä sisällöllinen että käytännöllinen muutos sen jälkeen, kun hän oli palannut tarkastusmatkaltaan, joka ulottui Åseleen saakka 1844. Tähän muutokseen vaikutti uudestisyntymisen kokemus. Uudestisyntymistermin käytöstä Lars levi Laestadiuksen ja Lapin Marian kohtaamisessa tutkijat eivät ole yksimielisiä. Siihen palaamme myöhemmin. Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämän kokemuksen jälkeen Laestadius vähätteli pappiskutsumustaan ja uranvalintaansa. Hän kirjoitti lyhyen omaelämäkertansa julkaisemaansa lehten Ens Ropandes Röst i Öknen. Siinä hän antaa ymmärtää, että hänen elämäntehtävää koskeva valintansa oli lähinnä sattuman tulos. Laestadius kertoo, että eräänä päivänä hän tuli Tukholmassa asuvan kauppaneuvos Samuel Niclas Casströmin tykö, joka oli nuorten kasvitieteilijöiden rahoittaja ja suojelija. Kauppaneuvos oli esittänyt tällöin yllättävän uranvalintaa koskevan kysymyksensä: "Mitä herra on suunnitellut tulevaisuutensa varalle?" "Olen ajatellut lähteä Lappiin uudisviljelijäksi", nuorukainen oli vastannut. "Voi ei!", kauppaneuvos oli jatkanut. "Teistä pitää tulla pappi." Lyhyen keskustelun päätteeksi kauppaneuvos oli sitten luvannut suositella nuoren ylioppilaan papiksi vihkimistä Härnösandin hiippakunnan piispalle, jota hän mainosti ystävänään. Näin yksioikoisesti Laestadius antaa ymmärtää uranvalintansa ratkenneen.
Tässä asiassa Laestadius ei kuitenkaan ole selvästikään uskottava. Taustalla olivat hetken mielijohdetta paljon vakavammat tekijät. Olihan Laestadius saanut jo syntymälahjanaan "papillisia geenejä". Laestadiusten maineikas pappissuku Ruotsin eteläisessä Lapissa oli tullut tunnetuksi jo sukupolvien ajan, vaikka Lars Levin isä olikin ollut epäonninen kaivoksenjohtaja ja uudisviljelijä. Hänen esivanhempansa olivat toimineet kolmessa perättäisessä polvessa Arjeplogin seurakunnan kirkkoherroina aina siitä lähtien, kun ensimmäinen Johan Nilsson (1615-1697) oli saapunut erämaaseurakunnan sielunpaimeneksi vuonna 1662. Laestadius-suvulla oli vankat perinteet, joista Lars Levi isän ammatti oli lähinnä poikkeus. Ilman muuta nämä perinteet olivat työntämässä Lars Leviä pappisuralle.
Lars Levi itse oli perinteiden vaikutuksille altis. Kuoleman mysteeri ja uskonnolliset kysymykset ylipäätään olivat askarruttaneet häntä lapsuudesta lähtien. Jo varhain poikavuosina hän oli kokenut kuoleman pelkoa, nähnyt näyn verta itkevästä naisesta ja aistinut metsässä liikuskellessaan salaperäistä ruumiin hajua. Vanhempana Laestadius antoi näille mieliin painuneille kokemuksilleen uskonnollisen sisällön. Kotikasvatus ja hänen velipuolensa Karl Erikin esimerkki rohkaisivat häntä jättämään lapsuutensa laaksot ja vuoret. Hän muisteli 52-vuotiaana myös lukioaikojaan, jolloin hän oli unelmoinut kahdesta asiasta: aviopuolisosta ja tunnetun tiedemiehen urasta. Tie kasvien maailmaan oli avautunut velipuolen Karl Erik Laestadiuksen pappilassa Kvikkjokkissa, missä Lars Levi oli saanut tutustua seutukunnan rikkaaseen luontoon. Unelma "tulla kasvitieteen avulla tunnetuksi ja kasvitieteen harjoittajana korjatuksi iankaikkisiin majoihin" toteutuikin, kun neljänkymmenen ikäinen Laestadius saattoi kiinnittää rintapieleensä Ranskan kunnialegioonan ritariristin ja hän oli saanut nimensä mannereurooppalaisiin tietosanakirjoihin. Mutta tähän aikaan nämä "ikuiset majat" olivat jo hengellisen kriisin vuoksi menettämässä hohtoaan.
Toinen nuoruuden unelma koski aviopuolisoa. Laestadius kaipasi jo lukiopoikana vaimokseen "nöyrämielistä ja armoitettua" naista. Termiä "nöyrä ja armoitettu" Laestadius sovelsi mitä ilmeisemmin niihin herätyskristillisiin piireihin, joiden yleisnimenä oli lukijaisuus (läseri). Joka tapauksessa hän teki selväksi, etteivät hänelle kelvanneet kaupungin herraskaiset tytöt. Tämä unelma toteutui, eikä se menettänyt hohdettaan milloinkaan. Avioliitto Brita Catharina Ericsson-Ahlstadiuksen (1805-1888) kanssa oli tasapainoinen. Perheeseen syntyi 15 lasta, joista 11 eli isänsä kuollessa. Laestadius saattoi 25 avioliittovuoden jälkeen todeta avioliiton olleen ainoa hänen elämänsä unelmien joukossa, joka oli todellakin toteutunut. Kuolinvuoteellaan, kun jo hänen toinen kätensä oli kangistunut, Laestadius tavoitteli puolisonsa kättä, painoi sormensa tämän sormien lomaan ja nosti käsiä. Hänen tyttärensä Sofia Niva kertoi hänen kiittäneen Jumalaa, joka oli antanut heille onnea maailmassa ja siunannut heidän avioliittonsa keskinäisellä rakkaudella ja ilolla.
Koti-ikävä, puolison ja elämänkumppanin kaipuu syvensivät lukiopojan halua löytää myös elämälleen kestävä perusta. Näihin aikoihin lukijaisherätykset synnyttivät hiippakuntakaupungissa julkista keskustelua. Lars Levikin saattoi tutustua Norrlannin lukijaisuuteen, jota kohtaan miehuusiän Laestadius tunnusti tunteneensa salaista vetoa. Sydämen ylpeys, kuten hän myöhemmin kertoi, oli kuitenkin estänyt häntä samaistumasta liikkeeseen. Kaikki tämä kuitenkin osoittaa vähintäänkin orastavaa kutsumusta, joka syveni hänen hakeutuessaan vapaaehtoisesti Överkalixin ja Åselen seurakuntiin kerjääväksi teiniksi, jonka tehtäviin ainakin periaatteessa kuului myös kirkossa saarnaaminen. On luultavaa, että 20-vuotias Lars Levi Laestadius piti tällöin elämänsä ensimmäiset saarnat.
Laestadius kertoi elämänsä vaiheita koskevassa kuvauksessaan 1852 myös äitinsä unista tämän odottaessa esikoistaan. Niilläkin saattoi olla merkityksensä Lars Levin uranvalintaan. Ensimmäisessä unessa pikku poika nimeltään Levi juoksi isänsä perässä ja toisen kerran äiti kuuli unessa nimen Lars. Nämä nimet äiti sitten antoikin pojalleen. Tiedon näistä unista Lars Levi sai luonnollisesti äidiltään, joka kenties oli sisällyttänyt kertomaansa raamatullisen vetoomuksen pojalleen: pojan tuli seurata isiensä jälkiä, kuten Raamatun leeviläistenkin. Ehkäpä tämä äidin kertomus, joka näytti jääneen kypsään ikään ehtineen Laestadiuksen mieleen, laski ensimmäisen kiven Lars Levi Laestadiuksen kutsumustietoisuuden perustukseen. Lisäksi on mahdollista, kuten Kristina Nilsson (1988) huomauttaa, että hurskas äiti halusi samaistua niihin Raamatun naisiin, jotka vanhana saivat merkittävän pojan, lupauksen lapsen, kuten Elisabet Johanneksen, Huutavan äänen.
Kun Lars Levi Laestadius kirjoittautui ylioppilaaksi Upsalaan syksyllä 1820, hänen tavoitteenaan oli nimenomaan papiksi valmistuminen. Hän osallistui Samuel Ödmannin johtamaan pappisseminaariin heti, kun se vain oli mahdollista ja työskenteli seminaarissa tavallista kauemmin. seminaariin osallistuminen oli mahdollista ylioppilaalle, joka oli täyttänyt 22 vuotta tai opiskellut yhden lukukauden yliopistossa. Lars Levi täytti ehdoista jälkimäisen. Yleensä homileettista seminaaria käytiin kaksi lukukautta. Laestadius opiskeli kevätlukukauden 1821 sekä kevät- ja syyslukukaudet 1822 eli yhteensä kolme lukukautta. Tämä ei johtunut siitä, etteikö hän olisi läpäissyt kurssiaan. Hän menestyi opinnoissaan hyvin. Lukukausien aikana hän kirjoitti kahdeksan näytesaarnaa. Lars Levin persoonalle oli luonteenomaista se, että hän perehtyi asiaan kuin asiaan, johon hän ryhtyi, poikkeuksellisella huolelle.
Pappisuran ohella Lars Levi pohdiskeli epäilemättä muitakin vaihtoehtoja, kuten kruununvoudin virkaa tai jopa uudisviljelijäksi ryhtymistä. Olihan hän kirjoittanut ensimmäisen julkaisunsa 1822 Lapin uudisviljelyn mahdollisuuksista. Teos julkaistiin vuonna 1824. Hänen tiedetään hakeneen 1822 myös kruununvoudin virkaa Västerbottenin läänissä, mutta kovin tosissaan hän ei voinut olla, koskapa hakupaperitkin myöhästyivät. Joka tapauksessa 22-vuotiaan Lars Levi Laestadiuksen kutsumustietoisuus näyttää ainakin jossain määrin horjuneen.
Laestadius tunnetaan ennen muuta herätysliikkeen perustajana. On luultavaa, että jälkipolvi tuskin olisi kiinnostunut Lapin papista ilman lestadiolaista herätysliikettä. Herättäjätyön jättämä jälki antaa näin avaimen siihen rikkaaseen maailmaan, jossa Ruotsin pohjoisimman seurakunnan kirkkoherra teki työnsä. Lapin herättäjänä Laestadius jätti jälkeensä armollisen, vaikkakin jyrisevän julistajan maineen. Mutta tämä on kuitenkin vain osa hänen persoonallisuuttaan. Jumalan armoa julistavasta saarnaajasta tuli armoton kriitikko heti, kun hän astui tutkijankammioonsa.
Laestadius ei koskaan kadottanut tutkijan minuuttaan. Tutkijan ja uudisraivaajan henki löi läpi kaikessa hänen toiminnassaan. Sellaisena hän näki itsekin tehtävänsä varsinkin uskonnollisen murroksensa jälkeen. Herätyssaarnaajana Laestadius tahtoi olla Johannes Kastaja, joka raivasi peltoa, kitki rikkaruohot ja teki tietä Lapin ihmisten sydämissä, jotta Vapahtaja pääsisi kulkemaan sinne. Uudisraivaus tapahtui saarnojen myötä kuulijan sydämessä. Tässä työssä Laestadiuksen ajattelun mukaan pappi toimi kirkossa aidoimmillaan. Tavoite oli yksinkertainen: johdattaa matkalaiset Raamatun tapahtumien saattelemana perille. Ihmisten oli tultava kristityiksi armonajassa, koska sielu ei voinut muuttua enää iäisyydessä.
Laestadiuksen uskonnollisen herättäjän työ alkoi vasta vuoden 1844 jälkeen. Aikaisempaa papintyötä leimasi, vahvemmin kuin kenenkään muun hänen virkaveljistään, luonnontutkijan rooli. Silti väite siitä, että tullessaan Kaaresuvantoon 1826 Laestadius olisi ollut vain tavallinen suruton pappi, jota ihmisten sieluntila ei olisi liiemmin vaivannut, ei tee uutteralle Lapin papille oikeutta. Martti E. Miettinen (1942) on aivan oikein huomauttanut, ettei Laestadius ainakaan tietoisesti pyrkinyt vahvistamaan "kuolleen uskon tunnustajia" väärään rauhaan, vaan liikkui julistuksessaan suuressa määrin herätyskristillisellä linjalla. Silti Miettinen on sitä mieltä, että Laestadius oli Kaaresuvantoon tullessaan "tavallinen, suruton pappi". Hän koki uudestisyntymisen vasta kohdatessaan Lapin Marian. Uudestisyntyneenä hän palasi seurakuntaansa, jossa saarnoissa ilmennyt uusi voima alkoi synnyttää herätystä. "Näin ensin itse löydettyään autuuden tien Laestadius saattoi ruveta johdattamaan sille toisiakin", Miettinen totesi.
Erik Bäckbacka (1945) on sitä mieltä, että Laestadius oli saapuessaan Åseleen heränneellä tunnolla ja että vaikka Lapin Marian kohtaamisessa ei ollut muodollisesti kysymys ripistä eikä synninpäästöstä, sisällöllisesti kyllä. Neljä vuotta myöhemmin julkaisemansa Hulluinhuonelaisen (Dårhushjonetin) esipuheessa Bäcksbacka (1949) tuo julki käsityksensä vielä selkeämmin: "Evankeliumin armon sana iski kuin salama hänen sieluunsa, taivaasta kuului ääni, kenties Marian suun kautta: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." Hän arvelee kuitenkin, että Laestadius ei vielä tuolloin täysin käsittänyt tapahtunutta, koskapa tämä myöhemmin piti syntymäpäiväänsä, tammikuun kymmenettä, myös uudestisyntymisensä päivänä. Åselen tarkastushan tapahtui jo aikaisemmin tammikuun 1.-2. päivänä.
Allan Sandewall (1951) pitää Åselen tapausta vain ohimenneenä välikohtauksena ja painottaa Sorselen lukijaisten vaikutusta. Samalla matkalla Laestadius tapasi sukulaisiaan, jotka olivat Sorselen radikaalin lukijaisuuden johtohenkilöitä. Gunnar Wikmark (1980) huomauttaa, että kun Sandewall vähättelee Åselen merkitystä myös siksi, ettei Laestadius ole kirjoittanut siitä enempää kuin vaivaiset 25 riviä, on muistettava, että Sorselelen lukijaisista hän ei kirjoita ainuttakaan riviä. Wikmarkin mukaan Åselessa tapahtui Laestadiuksen elämässä ratkaiseva käänne, mutta varsinainen uudestisyntyminen tapahtui vasta 10. tammikuuta 1844 Lyckselen pappilassa. Kristina Nilsson (1988) puolestaan pitää Åselen tapahtumaa uudenvuodenpäivänä 1844 Laestadiuksen uudestisyntymisen hetkenä.
Lars Levi Laestadiuksen ja Lapin Marian (Milla Clementsdotter s. 1813) kohtaaminen oli rovastin omien kirjoitusten pohjalta pääteltynä hänen uskonnollisen elämänsä avaintapahtuma, joka vaikutti ratkaisevasti hänen papintyöhönsä. Itse hän ilmaisi asian kertomalla, että hänen saarnojensa väri muuttui. Asiayhteydestä käy ilmi, että muutos oli tarkastusmatkan ja nimenomaan Lapin Marian kohtaamisen seurausta. Olihan Laestadius muistellut kahdeksan vuotta myöhemmin , että Marian kertomusta kuunnellessa "minullekin valkeni". Ja se, mikä hänelle valkeni, tarkoitti nimenomaan "armonjärjestyksen kokemuksia", ei itse armonjärjestystä. Sehän oli Laestadiukselle varmasti tuttu asia entuudestaan. "Ja minä ajattelin: tässä on yksi Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa. Ja nyt vasta, ajattelin minä, nyt näen tien, joka vie elämään; se on ollut kätkettynä, kunnes sain puhua Marian kanssa", Laestadius kirjoitti.
Tällaista kokemusta rovasti nimitti uudestisyntymiseksi. Niinpä on oikeutettua puhua Lapin Marian ja Laestadiuksen kohtaamisen yhteydessä rovastin hengellisestä murroksesta, joka tarkoittaa nimenomaan hänen uudestisyntymistään. Kun Laestadius selitti Pajalan kirkossa vuonna 1855 Jeesuksen vertausta neljänlaisesta kylvömaasta, hän julisti: "Semmoinen ihminen on jo nähnyt, mistä tie menee taivaaseen. Koska hän otti sanan ilolla vastaan, silloin hän jo rupesi uskomaan -- " (Laestadius 1964, Postilla I, s. 285).
Hennig Thulin (1949) on päätynyt päinvastaiseen tulokseen. Hän pitää Laestadiusta ennen Lapin Marian kohtaamista vain aikansa lapsena, joka neologian ja rationalismin ihanteiden mukaan papinvirkaa hoitaessaan toimi lähinnä kirkon opettajana, joka tehtävänä oli vain kasvattaa kristillissiveellisiä seurakuntalaisia, ei herättää. Tässä kasvatustyössä hän saattoi käyttää keppiä ja porkkanaa, uhata ja palkita; hyveellisille oli luvassa lopulta taivas palkkioksi. Sen sijaan Thulinin mukaan puhe sovituksesta oli Laestadiukselle täysin uutta.
Tutkijan tausta näkyi tietysti myös herätystyössä. Kulloinkin käsillä oleva tapahtuma kantoi luonnollisesti mukanaan menneisyyden leimaa. Matkan varrella kootut tiedot ja taidot kulkivat mukana hänen saarnoissaan, jotka heijastivat paitsi yhteiskunnallisia oloja puutteineen ja paheineen myös hänen omia luonnontieteellisiä harrastuksiaan. Hän otti jatkuvasti esimerkkejä niin kasvikunnasta kuin eläinkunnastakin kuvatessaan ihmisen hengellistä kehitystä tai luonnehtiessaan tämän perusominaisuuksia.
Toisaalta tiedetään, että hän oli Ruotsin luterilaisen kirkon pappi ja hoiti virkansa suurella uutteruudella. Tämä kaksijakoisuus on todettu jokseenkin yksimielisesti samoin kuin tämän suhtautumisen merkitys herätysliikkeen traditiota luovana tekijänä.
Kirkkoon kohdistuvasta kritiikistään huolimatta lestadiolaisuuden eri suunnat ovat johdonmukaisesti torjuneet separaation. Tämä ambivalentti suhtautuminen on tähän päivään saakka askarruttanut tutkimusta ja keskustelua. Kaksijakoisuus on nähtävissä jo Laestadiuksen hengellisessä taustassa, jonka merkittävimpänä tekijänä on pidetty Norrlannin lukijaisuutta (läseri). Laestadius sai ilmeisesti vaikutteita sekä maltillisesta että separatistisesta lukijaisuudesta. Pekka Raittilan mukaan lestadiolaisen herätysliikkeen toiminta on ollut alusta alkaen kaksijakoista: toimintaa kirkon työmuotojen puitteissa ja samalla herätysliikkeen omaa toimintaa. Tämän kaksijakoisuuden Raittila katsoo olevan Laestadiuksen oman ajattelun, julistuksen ja toiminnan perintöä.
Ambivalentti suhtautuminen kirkkoon herättää Laestadiuksen osalta kysymyksen, millainen on hänen käsityksensä kirkosta. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota kirkkokritiikin dominoivaan asemaan Laestadiuksen tuotannossa sekä samalla siihen, ettei Laestadius suoranaisesti esitä positiivista kirkkokäsitystään. Eräissä Laestadius-biografioissa sivutaan hänen kriittisiä näkemyksiään kirkosta hänen kehityksensä ja julkisen toimintansa tyypillisenä piirteenä. Laestadius ei juuri puhu kirkkokäsitteestä, mutta näyttää kuitenkin pitävän uskovaisten yhteisöä kirkkona. Laestadius pyrki harkitusti uskovien yhteisön muodostamiseen ja uskovien hengellisen pappeuden toteuttamiseen tämän ryhmän puitteissa.
Lestadiolaisuuden alkuvaiheiden geneettisissä selvittelyissä on jonkin verran herättänyt keskustelua herätysliikkeen edustaman ekklesiologian synty. Toisaalta on esitetty, että herätysliikkeelle tyypillinen näkemys on jo Laestadiuksella pääpiirteittäin valmiina. Niinpä esimerkiksi Olaus Brännström (1962) katsoo Raattamaan omaksuneen Laestadiukselta jokseenkin valmiina näkemykset uskovien ryhmästä, avainten vallasta ja uskovien hengellisestä pappeudesta. Pekka Raittila (1976) suhtautuu pidättyvästi Brännströmin pääteesiin uskovien ryhmän nimenomaisesta synnyttämisestä ja katsoo, että ryhmä syntyi spontaanisti. Laestadiuksen luoma sielunhoitoperinne merkitsi joka tapauksessa uskovien yhteisön luomista. Toisaalta on katsottu, että Laestadiuksen oma ekklesiologia on melko hahmoton ja että liikkeelle tyypillinen eksklusiivinen näkemys on muotoutunut vasta Raattamaan johtajakaudella.
Laestadius ei suoranaisesti käsittele lokusta De ministerio ecclesiastico. Hän ei esimerkiksi pohdi kirkon viran perusteita, muttei myöskään tee pappeuden olemassaoloa kyseenalaiseksi. Koska hän kuitenkin esittää runsaasti arvostelua virkaveljistään Ruotsin kirkon papeista, voidaan olettaa, että hänen kirkkokritiikkinsä tämä teema osoittaa jotakin hänen virkakäsityksestään.
Reformaation virkakäsityksen selvittelyssä on lähinnä kiinnitetty huomiota kysymyksiin viran olemuksesta ja tehtävästä, yleisen pappeuden ja erityisen viran suhteesta sekä onko virka olemassa iure humano vai jure divino. Erityisesti on painotettu reformaation käsitystä virasta sanan virkana (ministerium verbi), joka on olemassa evankeliumin julistamista varten. Luterilaisessa ortodoksiassa on virkakäsityksessä nähtävissä painopisteen siirtyminen oppiauktoriteetin suuntaan. Viran merkitystä korostavat papiston vastuu oikeasta opista sekä avainten vallasta. Pietismin tuoma painostus liittyy pietistiseen vaatimukseen subjektiivisen uskonkokemuksen välttämättömyydestä, joka asetetaan vaatimukseksi myös viran haltijalle. Laestadiuksen ajattelun taustana voitaneen olettaa olleen luterilaisen ortodoksian virkakäsityksen pietistisin painotuksin. Tämä näkyy oletettavasti esimerkiksi käsityksessä viran velvoittavuudesta. Laestadiuksen harvoja positiivia ilmaisuja kirkosta sisältyy seuraavaan väitteeseen: "Kirkko, jonka pitäisi olla sydämen sivistyslaitos, on muuttunut vatsan kasvattamislaitokseksi."
Laestadius luonnehtii kirkon tehtävää sydämen sivistämisenä. Tämä tehtävä voidaan ymmärtää sekä hengellisenä että maallisena opetustehtävänä, josta erityisesti papisto oli vastuussa. Käytännössä tämä vastuu ilmenee papiston julistus- ja opetustoiminnassa, jossa tapahtuu kirkon toiminnan perustana olevan oikean opin tulkinta ja soveltaminen. Puhe sydämen sivistämisestä' viittaa Laestadiuksen tekstissä esiintyessään ilmeisesti hänen antroplologiseen argumentaatioonsa, jossa sydämellä on keskeinen merkitys.
Laestadiuksen kirkkokritiikissä keskeisenä esiintyvän papiston arvostelemisen voidaan katsoa kuvastavan ecclesia representativa -tyyppistä ajatusta papistosta säätynä, joka on vastuussa kirkon opista ja opetuksesta. Tämä vastuullisuuden korostaminen on erityisen selvästi nähtävissä Laestadiuksen käsityksessä pappisviran vastuusta saarnavirkana, johon myös teologisen koulutuksen tulisi tähdätä.
Laestadiuksen asennoituminen teologiseen koulutukseen on ambivalentti. Toisaalta hän sanoo teologisen oppineisuuden olevan enemmän haitaksi kuin rakennukseksi. Toisaalta hän myöntää teologian arvon, kunhan se vain perustuu todellisiin kokemuksiin. Pappiskoulutus on hänen arvostelunsa mukaan enemmän filosofista kuin teologista. Se tähtää enemmän järjen kuin sydämen sivistämiseen. Oikea teologinen koulutus olisi siis "sydämen sivistämistä" Näissä ajatuksissa Laestadius on olennaisesti pietismin perinteisillä linjoilla. Hän liittää teologisen koulutuksen merkityksen erittäin kiinteästi kysymykseen teologian harjoittajan omasta hengellisestä tiulasta edustaen tässä pietististä ministerium regeritorum -periaatetta. Myös virassa toimivan papiston osalta Laestadius painottaa omakohtaisen hengellisyyden merkitystä.
Kysymys kirkon viran haltijan henkilökohtaisesta hengellisestä kelvollisuudesta, joka on ekklesiologian perinteellisiä ongelmia donatolaisuudesta esiintymisestä alkaen, nousee luterilaisuudessa erityisesti esille pietismin vaatiessa, että pappien tulisi olla henkilökohtaisesti uudestisyntyneitä. Pietismin ajattelun mukaan viran haltijan hengellinen kvaliteetti antaa viran hoidolle voiman ja merkityksen. Samalla pietismiin liittyy tendenssi rajoittaa yleisen pappeuden pätevyys uudestisyntyneisiin. Hengen ei enää ajatella vaikuttavan sanassa, vaan vaaditaan, että julistajalle tulee olla Pyhä Henki. Pietismin virkakäsitykseen sisältyy protesti ortodoksian institutionalismia vastaan, mutta samalla sanan pätevyyden asettaminen viran haltijan henkilökohtaisen uskon varaan. Konservatiivinen kirkollinen pietismi katsoo, että uudestisyntyneillä on oikea kirkon virka ja vain he voi8vat oikein opettaa pelastuksen sanomaa. Radikaali pietismi tekee tyhjäksi kirkon viran: kuka tahansa uudestisyntynyt voi hoitaa viralle kuuluvaa tehtävää.
Laestadiuksen sijoittaminen luterilaiseen virkakäsitykseen ja pietistiseen ministerium regenitorum -periaatteen viitekehykseen on hankalaa, koska hän ei suoranaisesti käsittele viran olemusta ja perusteita. Selvästi hän esittää vaatimuksen, että papilla tulee olla kokemuksia armonjärjestyksestä. Hän ei kuitenkaan tee sellaista erottelua uudestisyntyneiden ja uudestisyntymättömien pappien kesken, että katsoisi jälkimmäisten viranhoidon olevan hyödytöntä.
Lutherin opin syrjäytyminen luterilaisessa kirkossa ei Laestadiuksen tulkinnan mukaan ole vain aatehistoriallinen kehitystrendi, vaan johtuu myös suoraan papistosta. Pahinta on, ettei papeilla ole kokemusta armonjärjestyksestä. Tällöin he eivät osaa opastaa toisiakaan armonjärjestyksen kokemiseen. Laestadius luonnehtii papistoa usein ryhmänä, mutta nimeää myös eräitä kirkonmiehiä, joita hän arvostelee. Summittaista papiston arvostelua esiintyy huomattavan paljon myös saarnoissa, vaikka ne useimmiten ovatkin hänen omalle seurakunnalle tarkoitettuja, eivätkä samalla tavalla laajalle lukijakunnalle kuin Huutavan äänessä tai Hulluinhuonelaisessa. Visitaattorin toimessaan Laestadius oli paljon tekemisissä Norrlannin papiston kanssa. Tämä historiallinen taustatekijä tuskin kuitenkaan yksin riittää selittämään polemiikin kärkevyyttä. Kirkon johtohenkilöihin Laestadius tutustui lähinnä heidän kirjoitustensa välityksellä.
Papit joutuvat tekemään valan. Siksi he eivät voi täysin estottomasti julistaa rationalistisia oppeja. Todellisuudessa monien pappien puhdasoppisuus on Laestadiuksen mielestä kuitenkin kyseenalainen. Laestadius asettaa papiston vastuuseen opin puhtauden säilymisestä.
Papiston päätehtävä on saarnatoiminta.. Laestadiuksen kritiikin mukaan tässä toiminnassa esiintyy kuitenkin sekä osaamattomuutta, joka johtuu armon järjestyksen kokemisen puutteesta, että varsinaista piittaamattomuutta. Papit ovat "mykkiä koiria", jotka eivät hauku, vaikka kirkko on täynnä armon varkaita. Laestadius sanoo pappien olevan palkkapaimenia, jotka eivät välitä ihmisten herkistä omistatunnoista. Papit ovat myös "hengellisiä puoskareita", jotka panevat "suruttomuuden laastaria omantunnon haavojen päälle". Tämä tarkoittaa katumussaarnaan ja yleensä armon järjestyksen laiminlyömistä. Papistoon sopii myös vertaus väärästä huoneenhaltijasta. Väärä huoneenhaltijoita papit ovat sanomalla syntisen ihmisen syntivelkaa pienemmäksi kuin se on. Papiston piirteisiin kuuluu myös maallisen kunnian tavoittelu.
Laestadiuksen mielestä pappien arviot ihmisten sieluntilasta ovat nurinkurisia, koska kokemukset armonjärjestyksestä ovat heille henkilökohtaisesti vieraita. Laestadius edellyttää papistolta myös henkilökohtaista nuhteettomuutta ja esikuvallisuutta.
Kokoavasti voidaan todeta, että Laestadius ymmärtää papin viran erityisesti saarnavirkana, jonka päätehtävänä on oikean armon järjestyksen teroittaminen sekä muu opetustoiminta. Olaus Brännströmin käsitys, että Laestadius ei antaisi "ulkonaiselle" viralle mitään arvoa, vaikuttaa liioittelulta. Laestadius hyväksyy erityisen viran olemassaolon. Koska hän asettaa papiston vastuuseen kirkon opin säilyttämisestä ja sen oikeasta opettamisesta, näyttää perusteettomalta väittää, ettei hän antaisi viralle periaatteellista hengellistä merkitystä.
Laestadiuksen virkakäsitys vaikuttaa tyypillisesti funktionaaliselta: viran merkitys on siinä, mitä viran haltija tekee tai hänen tulisi tehdä. Pietismin ministerium regenitorum -periaate liittyy hänen ajattelussaan juuri tähän: omakohtaisen armon järjestyksen kokeminen antaa edellytykset johdattaa toisiakin tähän kokemiseen.
Äidin toive, suvun perinne ja Karl Erikin esimerkki olivat kuitenkin työntämässä häntä pappisuralle. Huonosti palkattu tiedemiehen ura ei houkutellut. Hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa, mutta teki silti vuosittain tutkimusretkiä. Aktiivisuus palkittiin: tiedeakatemia jakoi hänelle stipendejä, ja yliopisto julkaisi tutkimustulokset tiedonannoissaan. Helmikuussa 1825 Laestadius vihittiin papiksi, ja hänet määrättiin Arjeplogin kirkkoherran ja sittemmin Piteån Lapin missionäärin virkaan. Hän siirtyi Kaaresuvantoon keväällä 1826 ja solmi vuoden kuluttua avioliiton Brita Catharina Ericsson-Ahlstadiuksen (1805-1888) kanssa. Varsinkin ensimmäiset viisitoista vuotta Kaaresuvannossa olivat myös tieteellisesti aktiivista aikaa: hän osasi yhdistää harrastuksensa ja papintyönsä. Yhteydenpito tiedeyhteisöön jatkui, ja Svensk Botanik julkaisi vuodesta 1826 lähtien yli sata hänen piirtämäänsä kasvia.
Lars Levi Laestadiuksen nimeä kantavaan herätysliikkeeseen kuuluu nykyisin arviolta sata tuhatta kannattajaa. Lestadiolaisuus on - kuten vanhat suomalaiset herätysliikkeet: rukoilevaisuus, herännäisyys ja evankelisuus - kirkollinen uudistusliike, joka on säilyttänyt opillisena perustanaan luterilaiset tunnustuskirjat eikä ole halunnut irrottautua omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen. Lestadiolaisyhteisöllä olisi ollut - ehkä paremmin kuin vanhoilla suomalaisilla uskonnollisilla kansanliikkeillä - erinomaiset ulkoiset edellytykset erota kirkosta. Sitä on ajoittain siihen painostettukin, varsinkin 1800-luvun lopulla, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Liikkeen kirkkouskollisuus on pitänyt. Tähän on useitakin syitä: kirkon opillinen perusta, liikkeen esivaltauskollisuus, sen jäsenten aktiivinen kirkkopoliittinen toiminta sekä työntekijöinä että seurakuntien luottamushenkilöinä jo lestadiolaisuuden alkuherätyksestä lähtien. Ennen muuta tähän asennoitumiseen on vaikuttanut liikkeen alkuunpanijan Lars Levi Laestadiuksen ja hänen oppilaansa ja työtoverinsa Juhani Raattamaan suhde kirkkoon ja kirkon virkaan. Lars Levi Laestadiushan syntyi pappissukuun, vietti lapsuutensa velipuolensa pappilassa ja teki elämäntyönsä Ruotsin kirkon pappina.
Kasvitieteellisten ansioittensa perusteella hänet kutsuttiin Ruotsin tieteellisten seurojen sekä Edinburghin kasvitieteellisen seuran jäseneksi. Kasvitieteen harrastus jäi kuitenkin taka-alalle 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa. Syynä kasvitieteen jäämisestä periferiaan olivat Laestadiuksen sairaus (1842), aikaa vaativa rooli herättäjänä ja uskonnollisena johtajana, eikä hän tehnyt vuoden 1838 jälkeen pitempiä kasvitieteellisiä retkiä. Seuraavat huomattavammat kirjalliset saavutukset liittyivät historialliseksi kuriositeetiksi jääneen saamenkielen luomiseen 1837-1843 ja saamelaisten mytologiaan (1840-1845) sekä Crapula Mundin painattamiseen (1843). Missä suomi tuotti Lapin ihmisille vaikeuksia, siellä Laestadius puhui saamea tai ruotsia. Tieteellisissä yhteyksissä hän käytti sujuvasti latinaa. Luomallaan pohjoissaamen kirjakielellä hän julkaisi vuonna 1839 kaksi keskustelua, 1842 yhden saarnan ja 1844 saamenkielisen Raamatun historian. Samaan aikaan hän aloitti Dårhushjonetin (Hulluinhuonelainen 1843) kirjoittamisen. Kirjallisen toiminnan tilinpäätös tapahtui 1850-luvun puolivälissä, jolloin Laestadius julkaisi lehteään Ens Ropandes Röst i Öknen (ilmestyi Piteåssa 1852-1854) ja saattoi loppuun uskonnonfilosofisen teoksensa Dårhushjonetin (Hulluinhuonelainen) kirjoittamisen. Lehden julkaiseminen ja Dårhushjonetin loppuunsaattaminen (1855) kruunasivat Laestadiuksen ajatuskaaren.
Mikäli Laestadiuksen kirjallisista tuotteista etsitään sisäisen kehityksen merkkejä voidaan päätellä, että ensimmäinen suuri työ koski luonnontieteitä, seuraavat eriytyneemmin kasvitiedettä. Ensimmäisen julkaisun (1822) uudisraivaajahenki sai ilmaisunsa saamenkielen kehittelyssä (1837-43) ja sekä papiston että kansan tapojen arvostelussa ja korjauspyrkimyksissä Crapula Mundin myötä (1843). Vihdoin yli kymmenen vuoden työn tuloksena (1844-1845) Laestadius kiteytti elämänkokemuksensa, ajatuksensa ja käsityksensä ihmisen rajoista ja kehitysmahdollisuuksista johdonmukaiseksi systeemiksi.
Tieteellisellä toiminnallaan, teoksillaan ja kokoelmillaan Lars Levi Laestadius liittyi, samoin kuin hänen Utsjoella asunut virkaveljensä, kirkkoherra Jacob Fellman (1793-1875), Pohjolan sielunpaimenten pitkään traditioon. Jo 1600-luvulla Lapin papit olivat kirjoittaneet valtiovallan pyynnöstä kuvauksia pohjoisista oloista ja toimineet kansainvälisten retkikuntien oppaina. Carl von Linnén johdolla tiedeakatemia oli laatinut ohjeet maantiedettä, kasvikuntaa, eläinkuntaa, ilmastoa, maaperää, väestöä ja sen elintapoja koskevista raporteista. Vaikka luonnontieteelliset harrastukset olivat kukkineet Lapin pappiloissa Linnén kuoleman jälkeen jo kahden sukupolven ajan, yksikään näistä papillisista amatööreistä ei ollut edennyt kasvitieteen alalla niin pitkälle kuin Lars Levi Laestadius.