Laestadiuksen julistus muuttuu - saarnoissa korkeampi väri

Lähteitä niukasti varhaisimmilta vuosilta
Julistuksessa herätyskristillisiä piirteitä
Kosketukset lukijainliikkeeseen
Lukijoiden vaikutteita Tornion Lappiin
Uudestisyntyminen muutti saarnojen värin

Lähteitä niukasti varhaisimmilta vuosilta

Laestadiuksen saarnatoiminnan ja sielunhoitotyön laadusta ennen Lapin Marian kohtaamista esitetyt arviot ovat rakentuneet pääasiallisesti hänen omaan kuvaukseensa ruotsinkielisessä aikakauslehdessä Ens Ropandes Röst I Öknen (Huutavan ääni korvessa. Piteå 1852-1854). Siinä Laestadius kertoi, että hänen saarnansa saivat korkeamman värin (högre färg) hänen palattua tarkastusmatkalta keväällä 1844. Hän selosti yrittäneensä ensimmäisinä virkavuosinaan jäljitellä edeltäjäänsä Zacharias Grapea, joka sai kirjoittajalta tunnustuksen tunteisiin vetoavista puhelahjoistaan, sillä hän sai "akat itkemään kirkossa suolattomalla evankeliumillaan". "Joskus hän lypsi kokonaisen kiulullisen kyyneleitä ihan ex tempore", Laestadius ironisoi. Saarnojen sisällöstä hän päätyi uudestisyntymisensä valaisemana murskaavaan arvioon: "Turhaan vuotivat nämä kyyneleet Herran temppelissä, sillä ne kuivuivat kohta, kun kuulijat astuivat ulkoilmaan. Heidän elämässään ei näkynyt minkäänlaista muutosta. Kiitettiin kyllä rovasti Grapen saarnoja, mutta yksikään sana näistä saarnoista ei seurannut heitä kotiin asti. Niistä ei seurannut minkäänlaista herätystä, ahdistusta tai hengellistä murhetta. Ryypiskeltiin ja elettiin yhtä jumalattomasti kuin ennenkin." Grapen saarnat eivät synnyttäneet herätystä. Pohjoisten seutujen elämästä ja kulttuurista kertova historiankirjoitus vahvistaa, etteivät saarnat vaikuttaneet muutosta pitäjän tapakulttuurissa. Silti Laestadius pyrki matkimaan edeltäjäänsä, tosin huonolla menestyksellä, sillä hän piti myöhemmin näitä saarnojaan Grapea "laillisempina". Mihin Laestadius lainomaisuudellaan pyrki?

Vastauksen etsimisessä Laestadiuksen omien tiedonantojen lisäksi on käytettävissä varsin niukka lähdeaineisto. Vuosilta 1826–1828 on säilynyt vain yksitoista ruotsinkielistä saarnaa. Ruotsi ja Piteån saame olivat hänen äidinkielensä. Lapin pappi opetteli suomen vasta Kaaresuvannossa. Hän tiesi virkamääräyksestään jo 1825 Arjeplogin matkasaarnaajana ja pyysi suomalaista ystäväänsä Karl Axel Gottlundia (1796-1875) hankkimaan hänelle suomenkielen sanakirjan. Kahta ensimmäistä virkavuotta seuraakin vuoteen 1839 saakka jakso, jolta ei ole säilynyt muuta aineistoa kuin kasvitieteellisiä tutkimuksia sekä entisille kasvitieteen opettajille ja tutkijoille osoitettuja kirjeitä, jotka eivät ole teologisesti kiinnostavia. Viralliset seurakuntakertomukset ja raportit tuomiokapitulille vuosilta 1836, 1837, 1839, 1841 ja 1844 eivät myöskään valaise hänen julistustoimintaansa.

Vasta vuonna 1839 alkaa ilmestyä Laestadiuksen hengellisiä painotuotteita. Luomallaan pohjoissaamen kirjakielellä hän julkaisi 1839 keskusteluja, jotka sisälsivät lähinnä saarnatyylistä raittiuspropagandaa, 1842 yhden saarnan ja 1844 saamenkielisen raamatunhistorian. Vuoden 1842 lopulta on säilynyt suurin osa hänen neljännen rukouspäivän saarnastaan. Näinä vuosina hän työskenteli myös saamenkielisen raamatunhistorian parissa, joka julkaistiin 1844. Pastoraaliteesit, julkisen kuulustelun johdantopuhe Crapula mundi (Maailman kohmelo) sekä hänen Härnösandissa pitämänsä iltasaarna painettiin 1843. Vuodelta 1844 on käytettävissä paitsi asiakirjoja tarkastusmatkalta Lyckselen Lapissa, konfirmaatiopuhe sekä yksi saarna, joka on säilynyt alkuperäisenä käsikirjoituksena, mutta johon Laestadius itse on kymmenen vuotta myöhemmin tehnyt lisämerkintöjä. Sen lisäksi tältä vuodelta on säilynyt kaksi teologisesti kiinnostavaa kirjettä.

Julistuksessa herätyskristillisiä piirteitä

Kaaresuvannon alkuajalta säilyneet saarnat piirtävät evankelisen Grapen "lainomaisemmasta" seuraajasta herätyskristillisen profiilin. Laestadiuksen saarnoille oli alusta lähtien tyypillistä armonjärjestyksen (ordo salutis) esittely ja kuulijoitten ryhmittely suruttomiin, heränneisiin ja armoitettuihin. Herätyskristillisyydelle ominaisella tarmolla hän vaati kuulijoiltaan heräämistä, parannusta ja uudestisyntymistä. Armonjärjestyksen kokemisella oli varsinkin pietistisessä ja herrnhutilaisessa julistuksessa keskeinen asema. Käsite oli juurtunut Laestadiuksen tajuntaan niin, että vielä 1852, jolloin hän kertoi Lapin Mariasta, hän muisti kohtaamallaan Lapin tytöllä olleen "armonjärjestyksessä kokemuksia", joista hän ei ollut ennen kuullut. Kysymyksessä ei voinut olla uuden armonjärjestyksen löytäminen, vaan uusi kokemus armonjärjestyksestä. Koko armonjärjestys avautui hänelle nyt ennen kokemattomalla tavalla. Tämä uusi kokemus tuli ainakin jossain määrin myös yksinkertaistamaan Laestadiuksen tapaa jakaa kuulijoitaan, sillä hän poikkesi tämän jälkeen tietoisesti opettajansa tarjoamasta mallista ja hahmotti ensisijaisesti vain kaksi ryhmää: kääntymättömät ja uskovat, vaikkakin esimerkiksi sanalle "heränneet" Laestadius antoi kaiken aikaa useita merkityksiä.

Vuonna 1827 Laestadius liittyi paitsi luterilaisten tunnustuskirjojen myös vanhaan pietistiseen saarnaperinteeseen. Olihan synnintunto myös Ausburgin tunnustuksessa parannuksen ensimmäinen ehto: "Todellinen, oikea parannus taas ei itse asiassa ole mitään muuta kuin katumista ja hätää eli peljästystä synnin tähden." "Ennen kuin ihmisellä voi olla luja usko ja vakaumus syntiensä anteeksisaamisesta, hänen täytyy ensin tietää olevansa syntinen", Laestadius julisti. Hän jatkoi: "Hänen täytyy tuntea ja tunnustaa Jumalan ja omantunnon edessä, että hän on tehnyt syntiä Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Hänen täytyy sydämellisellä surulla ja murheella vuodattaa sydämensä katumus ja parannus Jumalan eteen sekä tuntea, että hän on vihan lapsi, vikapää iankaikkiseen kuolemaan ja kadotukseen. Hänen täytyy nähdä olevansa iankaikkisesti onneton ilman Jeesusta."

Armonjärjestyksen toinenkin kohta noudatti samaa kaavaa. "Kun ihminen siten on tullut valistetuksi hengellisestä turmeluksestaan, niin täytyy hänelle suloisen evankeliumin sanan olla sangen rakas ja tervetullut, sen sanan, joka julistaa murheelliselle sielulle, että Jeesuksen ruumis on annettu ja Jeesuksen veri on vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi", Laestadius saarnasi. Kysymyksessä ei ollut Herran Pyhä Ehtoollinen, vaan evankeliumin sana. Armonsana, joka julistaa murheelliselle sielulle anteeksiantamuksen, oli oikea hengellinen ruoka. Ausburgin tunnustuksessa sama asia ilmaistaan näin: "— mutta kuitenkin sen ohessa evankeliumin ja synneistä päästön uskomista, että synti on anteeksiannettu ja armo Kristuksen kautta ansaittu." Lammashuoneesta Laestadius ei puhunut eikä siitä, millainen ihminen kelpaa armonsanan välittäjäksi. Hän edellytti kirkkonsa virallisen opetuksen tavoin, että evankeliumin äänen tulisi kuulua saarnatuolista. Juuri tässä tapahtui Åselen ja Lapin Maria kohtaamisen jälkeen yksi oleellisimmista muutoksista. Myös Laestadiuksen 1827 käyttämä synninpäästön muoto on mielenkiintoinen: sehän ei ole kaukana synninpäästön sanamuodosta Jeesuksen nimessä ja veressä, joka sittemmin tuli lestadiolaisessa liikkeessä tunnusomaiseksi.

Millaiset johtopäätökset tästä olisi tehtävä? Ensiksi on syytä todeta, että Laestadius tähtäsi vakavasti muutokseen seurakuntalaisten sydämissä ja elämässä. Muutosta vain ei syntynyt. Toiseksi hänen saarnansa sisälsivät tyypillisen pietistisen armonjärjestyksen, joka on suoraan luettavissa myös tunnustuskirjoista. Hän osoitti lukeneen kirjansa ja olevan työnantajansa uskollinen palvelija. Hän julisti jo ennen Åselessa tapahtunutta armonmurrostaan, että uudestisyntymättömän on herättävä. Hänen tulee katua syntejään ja päästä maistamaan ja kokemaan elävän uskon voimaa. Tämä voima on kätketty armonsanaan, jota elämänparannuksen tulee seurata. Hän halusi paljastaa myös muotojumalisuuden petollisuuden ja tuomita synnin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Hän siis saarnasi Jumalan tuomiota ja teroitti elämänparannuksen välttämättömyyttä. Myös hänen raittiusohjelmansa oli valmiina jo vuonna 1827. Hänen saarnoissaan esiintyi myöhemmälle Laestadiukselle tyypillinen Kristuksen kärsimysten kuvaaminen (kärsimysmystiikka). Kaikki nämä piirteet löytyvät myös murroksen jälkeisen Laestadiuksen julistuksessa. Miten nämä herätyskristilliset piirteet ovat selitettävissä?

Kosketukset lukijainliikkeeseen

Laestadius lupasi muistaa köyhää Mariaa niin kauan kuin elää ja toivoi kohtaavansa hänet kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa. Saamelaisnainen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen herätyskristillisyyden edustaja, jonka Lars Levi kohtasi. Hänellä oli jo varhaisesta nuoruudestaan kosketus lukijainliikkeeseen sekä kirjallisuuden että henkilökohtaisten kontaktien välityksellä. Lukijainliikettä ja sen problematiikkaa käsiteltiin hänen opiskeluvuosinaan kirjoituksissa ja lehdissä niin runsaasti, ettei hänen kaltaisensa valveutunut, vireä ja yhteiskuntatietoinen lukiolainen, ylioppilas tai nuori pastori voinut sitä ohittaa. Vuosina 1818–1823 lukijainliike oli erityisen näkyvästi esillä. Sen johdosta vuonna 1818 pidettiin Skellefteåssa rovastin- ja seuraavana vuonna piispantarkastus. Samana vuonna piispantarkastuksen kanssa paikkakunnalla vieraili lukijainliikkeen vuoksi oikeusneuvos Josua Sylvanderin johtama tutkimuskomissio. Piispan puhe Piteån pappeinkokouksessa 6.–8.6.1819, jossa lukijainliikettä käsiteltiin, oli painettuna lukiolaisten luettavana. Pappissääty viritti lukijainliikkeestä myös huomiota herättävän valtiopäiväkeskustelun 1823.

Syksyllä 1823 ja keväällä 1824 Laestadius oleskeli pääasiassa Uumajan ja Arvidsjaurin seurakunnissa. Kesän 1824 hän vietti Arvidsjaurin syrjäisellä seudulla, missä lukijainliikkeen kannatus oli erityisen voimakas. Samana kesänä Lars Levi teki matkan Laisälvenille, jonka alajuoksulla, Sorselessa, sijaitsivat hänen serkkujensa kotitalot. He kuuluivat paikkakunnan lukijoiden keskeisiin vaikuttajiin. Laestadiuksen ensimmäinen virkapaikkakin käsitti kotipitäjän lisäksi Arvidsjaurin, minne lukijaisuus oli levinnyt sekä saamelaisten että uudisasukkaiden keskuuteen. Laestadiushan aloitti pappistoimensa 1825. Lukijainliikkeen läpimurto Norlannissa oli silloin jo tapahtunut. Sen eräiden haarojen separatistiset pyrkimyksetkin olivat tulleet tunnetuiksi. Hänen kotipitäjässään liike ei saanut kannatusta, mutta naapuriseurakunnassa Arvidsjaurissa, johon se oli työntynyt juuri ennen Petrus Laestadiuksen kotiinpaluuta 1820, sillä oli vahva tuki. Juuri niillä alueilla Lars Levi joutui työskentelemään paimentolaissaarnaajana. Liike oli saavuttanut myös Kvikkjokkin Sirkan saamelaiskylän ja synnyttänyt niin silmiinpistävän muutoksen, että Petrus Laestadius kirjoitti: "Nyt sirkkalaiset ovat mitä uskonnollisinta väkeä, hiljaisia ja järjestykseen taipuvia saamelaisia." Matkoillaan Lars Levillä oli yhteyksiä myös heihin. Juuri niiltä seuduilta Laestadius haki puolisonsa 1827.

Laestadiuksella oli siis tilaisuus vuosien ajan tutustua Norlannin lukijoihin, nähdä liikkeen elämää ja toimintaa todella läheltä. Näistä yhteyksistään huolimatta hän ei halunnut samaistua heihin, eikä "salainen vetokaan" voittanut hänen torjuvaa suhtautumistaan. Myöhemmin hän löytää tähän yksinkertaisen syyn: "Hänen omavanhurskautensa ei kärsinyt lukijoiden kuuluisaa hengellistä ylpeyttä." Hengellisessä ylpeydessä oli kaksi tunnusomaista piirrettä: uskovien hengellinen pappeus ja taivaan valtakunnan avainten omisteleminen; asiat, joiden suhteen Laestadiuksessa tapahtui Lapin Marian kohtaamisen jälkeen myös kaikkein oleellisimmat muutokset.

Lukijoiden vaikutteita Tornion Lappiin

Laestadius oli jo vuonna 1826 tullessaan Kaaresuvantoon omaksunut lukijoille tyypillisiä käsityksiä, joita hän alusta lähtien välitti Tornion Lappiin. Tämä oppitraditio vain vahvistui, kun hän joutui opettelemaan virkakielensä hengellisen sanaston lähinnä suomenkielisestä hartauskirjallisuudesta, joka Tornion Lapissa oli tuohon aikaan pietististä ja herrnhutilaista. Laestadius ei pitänyt itseään lukijana. Hänen sijoittamisensa johonkin Norrlannin kirjavaan lukijoiden ryhmään ei harvojen kirjoitusten perusteella ole helppoa. Ajateltuaan hänen voitaneen katsoa kuuluneen lähinnä vanhalukijoihin.

Näiden pietististen ja ennen muuta Norrlannin lukijoilta saatujen vaikutteiden lisäksi Laestadiuksen saarnoissa Kaaresuvannon alkuajoilta on jälkiä myös opiskeluvuosista. Lukion dogmatiikka oli luterilaisen puhdasoppisuuden (ortodoksian) värittämä. Laestadiuksen saarnataidon opettajana toimi 1820-luvulla Upsalan yliopiston pappisseminaarissa teologian tohtori Samuel Ödman (1750-1829). Ödmanin saarnateoriassa klassisella retoriikalla oli huomattava sija. Pappiseminaarin johtaja oli "rationalistisen tartunnan saanut puhdasoppinen". Puhutellessaan kuulijoitaan sanomalla "kristilliset kuulijat" tai luokitellessaan heitä suruttomiin, heränneisiin ja armoitettuihin Laestadius seurasi opettajansa jalanjälkiä. Rationalismi (järkeisoppi), jonka edustajana Ödmania on pidetty, oli sittemmin Lapin papin saarnojen päämaali. Laestadius kävi varsinkin sen jälkeen, kun hän oli itse kokenut uudestisyntymän, ihmisen ymmärrystä painottavan jumaluusopin (neologian) omin asein kuollutta uskoa ja järkeisoppia (rationalismia) vastaan. Voimakkaasta kritiikistään huolimatta hän itse käytti kuitenkin juuri heiltä saamaansa saarnan muotoa ja noudatti yllättävän koulumaisesti opettajansa saarnaopillisia (homileettisia) ja puhetaidollisia (retorisia) periaatteita. Seurakuntatyössä Laestadius käytti O. Svebiliuksen katekismusta. Puhdasoppisen arkkipiispan vuonna 1689 julkaisema katekismus ei koskaan saanut Ruotsin kirkossa virallista asemaa. Silti se levisi nopeasti ja tuli määräämään runsaan sadan vuoden ajan Ruotsin kirkon kristillisen opetuksen suunnan. Puhdasoppiset isät eivät olleet unohtaneet lakia ja parannusta. Siksi ei ole vaikea todeta, että myös Laestadius oli alusta lähtien laki- ja parannussaarnaaja. Hän julisti rangaistusta, tuomiota ja parannusta voimalla, joka ei jää jälkeen 1600-luvun puhdasoppisen ajan saarnaajista.

Pyrkimyksessään taivuttaa kuulijansa omakohtaiseen katumukseen ja parannukseen Laestadius liittyi siis pietistiseen herätyskristillisyyteen. Laestadiuksen julistuksen keskeisten katumus-, parannus- ja uudestisyntymiskäsitteiden sisällössä tuli tapahtumaan Åselen kohtaamisen jälkeen syvällinen muutos. Herätyskristillisyyttä huokuvat myös Laestadiuksen hengelliset julkaisut, joita alkoi ilmestyä vuodesta 1839 lähtien. Laestadius itse kertoo julistuksensa entisestään terävöityneen vakavien sairauksien seurauksena. Vuodesta 1832 hän lausui: "Ne eivät olleet riittävän teräviä saadakseen aikaan mitään terveellistä vaikutusta kuulijoissa." Lakisaarnojensa osoitteesta vuoden 1842 sairauden jälkeen hän kertoo: "Suurempina juhlina, kun saamelaisia oli enemmän kuin tavallisesti koolla, pidettiin teräviä puheita ja saarnoja kapakoitsijoita ja juomareita vastaan." Laestadiuksen julistus poikkesi, kuten edellä on käynyt ilmi, jo ennen Åselea kirkon "virallisesta" oikeaoppisuudesta. Viimeistään 1840-luvun alussa Laestadius oli käynyt entistä suopeammaksi lukijoita kohtaan. Hänen myönteinen käsityksensä vain vahvistui Härnösandissa Brandellin läheisen ystävän ja työtoverin vaikutuksesta. Niinpä hän esitti jo ensimmäisessä tarkastuskohteessaan Föllingenissä uutena tarkastukseen liittyvän kysymyksen seurakunnassa mahdollisesti havaittavista hengellisistä liikehdinnöistä.

Uudestisyntyminen muutti saarnojen värin

Laestadius oli julistanut melkein kahdeksantoista vuotta seurakunnassaan. Miksi nämä saarnat, joissa oli ilmeinen herätyskristillinen leima, eivät synnyttäneet herätystä? Luultavasti hän itse vastaisi kysymykseen sanomalla, että niistä puuttui se elämä ja voima, joka on mahdollinen vain julistajan omakohtaisen uudestisyntymisen pohjalta. Tämä puolestaan oli alusta loppuun Pyhän Hengen työ. Herätys ei voinutkaan syntyä inhimillisin keinoin. Sana yksin ei riittänyt, tarvittiin Jumalan voima. Uudestisyntymisen kokemus siirsi hänet "kuolleesta uskosta elävään uskoon". Lammashuonekin avautui hänelle Åselessa aivan uudella tavalla. "Maria tiesi, etteivät Åselen papit kuuluneet tähän lammashuoneeseen", Laestadius kirjoitti 1852. Tämän kokonaisvaltaisen kokemuksen ääni alkoi kuulua saarnatuolista.

"Tultuani takaisin seurakuntaani Kaaresuvantoon saivat saarnani korkeamman värin (högre färg)", oli ollut tarkastusmatkaltaan Åselesta palanneen Laestadiuksen ensimmäinen kokemus. Hän koki tehneensä aiemmin työnsä hengellisessä pimeässä: "Ja nyt vasta - minä ajattelin - nyt näen tien, joka vie elämään. Se on ollut kätkettynä, kunnes sain puhua Marian kanssa." Hän toivoi, että myös Kaaresuvannon asukkaat opastuisivat samalle tielle. Vertausten avulla pappi halusi tehdä kuulijoilleen mahdollisimman havainnolliseksi nämä abstraktit hengelliset totuudet. "Evankeliumeissa olevat Vapahtajan vertaukset esitettiin vertauskuvin. Se synnytti oudon salaperäisyyden, jolla oli arvaamaton vaikutus kuulijoiden sydämiin. Aluksi he eivät ymmärtäneet juuri mitään koko saarnasta, mutta vähitellen se valkeni. Kauniit yksittäiset sanat ja sanonnat tarttuivat mieleen", hän luonnehti. Omaperäisillä vertauksilla oli selvä ja tietoinen tavoite: kuulijoissakin pitäisi saada aikaan samanlainen muutos, minkä hän itse oli kokenut Åselessa.

Käyttikö Laestadius kuvakieltä vasta nyt? Eihän toki, mutta kielikuvat auttoivat häntä, sillä maailmassa, jossa Laestadius toimi, vallitsi suullinen kulttuuri. Ihmiset luottivat puhuttuun sanaan. Vaihtoehtoja ei ollut. Lehtiä ei tullut, ja lukutaitokin oli kyseenalaista. Kirjoittaminen ei alkeisopetuksen ohjelmaan edes kuulunut. Jos jollakin asialla oli tärkeä osa ihmisen elämässä, hän kertoi siitä aina vain uudestaan ja uudestaan ja muisti sen eikä muutellut tarinaansa. Kaaresuvannon väestön kieli oli arkista ja rakentui päivittäisten kokemusten varaan. Siksi käsitteellisten (abstraktien) ilmaisujen käyttö kohtasi jatkuvasti vaikeuksia. Viestin perille menon kannalta oli siis välttämätöntä käyttää kansankieltä. Syvät uskonnolliset totuudet oli kyettävä pukemaan helposti tunnistettavaan asuun. Tätä ruotsinmaalaiset kriitikot eivät ymmärtäneet. Saamelaiset käsittivät, sillä heillä itsellään oli tapana viljellä puheissaan arkielämästä otettuja kuvia.

Laestadiuksen julkinen tunnustus paljastaa, että Pyhän Hengen täytyy saada valaista puhujan, ennen kuin hän voi näyttää tietä kuulijoilleen. "Korkeampi voima veti minut ikään kuin väkisin tuntemaan, ajattelemaan ja toimimaan vasten tahtoani, niin ettei minun omani eikä muidenkaan herätys ole oman tahdon työtä. Oma tahtoni ja oma paha luontoni ovat olleet yhtä vastahakoisia kuin Mooseksen, kun Jumala käski hänen viedä Israelin lapset pois Egyptistä. Hän esitti kaikenlaisia esteitä ja sanoi lopuksi suoraan: lähetä kenet tahdot, Herra. Hänen täytyi matkustaa. Siitä tuli sisäinen pakko." Vei aikansa ennen kuin uusi kieli alkoi koskettaa, sillä Laestadiuksen kielen syvällinen ymmärtäminen edellytti kuulijoiltakin samaa "silmävoidetta", joka oli tuonut puhujalle näkökyvyn ikuisen elämän asioissa. Kun viisi vuotta oli kulunut, Kaaresuvannon kirkossa tuskin oli montakaan, jotka eivät olisi ymmärtäneet, mitä Laestadius tarkoitti luonnonrikkauksien värittämällä kuvakielellään: "Ja jos minulla olisi niin korkea ääni, että minä saattaisin peljättää kaikki sudet ja jalopeurat tulemasta laumaan, niin minä huutaisin niin, että kaikki vaarat ja pahdat ja korkea tunturit vastaisivat: Amen, halleluja!"

Salaperäisyys, jonka kansan keskuudesta noussut kuvakieli synnytti, oli siis Laestadiuksen julistuksessa vain osa värinmuutoksesta. Kysymyksen varsinainen vastaus mykisti sananpalvelijan itsensäkin. Herätyksen synnytti voima, jota saarnaaja ei osannut sanoin tyhjentävästi selittää. "Pyhä Henki on aloittanut hyvän työnsä teidän sydämissänne", hän vakuutti. "Se, joka on teissä hyvän työn aloittanut, voi sen myös viedä hyvään päätökseen."